Toissapäivänä oli varmasti kevään tähän asti kuumin päivä. Lämpötila huiteli lähempänä kolmeakymmentä astetta ja tämä oli omalla kohdallani selkeä merkki siitä, että lyhyemmät housut ja teepaita olivat riittävät varusteet kauppareissulle. Ja kyllä, olin aivan oikeassa. Olisin saanut lämpöhalvauksen vaatteissa, joissa paikalliset täällä lampsivat.
Aloitetaan vaikkapa kengistä. Portugalilaiset naiset rakastavat saapikkaita. Mitä pidemmälle sääreen ne ulottuvat, sitä parempi. Näin talviaikaan kengissä on hyvä olla kunnon toppaus ja karvavuori. En tosin tiedä kuinka pitkään heidän mielestään talvi täällä kestää, niin paljon on tälläkin viikolla nähnyt talvi-Uggeja ja toppasaapikkaita liikenteessä. Kengät ovat samoja, joita olen tottunut näkemään Suomessa kun pakkanen laskee kymmenen asteen kirpsakammalle puolelle. Omat vastalakatut varpaani sandaaleissa alkavat myötätunnosta hikoilla, kun näen kunnon karvabootsit vastaantulijalla.
Toppatakeista paikalliset eivät ole vieläkään luopuneet ja ihan oma kevätpukeutumisen alalajinsa 25 asteen lämpötilassa ovat portugalilaiset kainalopapat (termi tulee siitä, että pituutensa puolesta he mahtuisivat kainalooni.) Kainalopappojen oikeaoppiseen vaatetukseen kuuluu villakankaasta kudotut prässätyt housut, froteinen kauluspaita, villapaita ja villakankaasta valmistettu pikkutakki, unohtamatta tietenkään pappalakkia.
Mutta pitää minun sen verran tulla vastaan tässä asiassa, että myönnän itsekin pukeutuvani vielä monesti aluspaitaan, neuleeseen ja kevyttoppatakkiin, vaikka Suomessa ollessani ne olisivat minulla pikkupakkaseen sopiva varustus. Monesti yritän selittää paikallisille, että suomalainen kylmyys on erilaista kuin kylmyys portugalissa. Se on kuivaa pakkasta ja monella tapaa siedettävämpää kuin kolea kylmyys täällä.
Portugalilaisen auringonpaisteen kanssa on vähän sama juttu mutta käänteisenä. Aurinko paistaa kirkkaalta siniseltä taivaalta, elohopea kipuaa vauhdilla kahteenkymmeneen asteeseen, mutta silti ei tunnu niin lämpimältä, kuin monena suomalaisena juhannusaattona kokon ääressä teepaitasillaan sateessa kärvistellessä. Huolimatta siis toissapäiväisestä lämpöpiikistä, en suostu vieläkään toppatakkiani pakkaamaan talvivarastoon.
perjantai 30. maaliskuuta 2012
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Kattoremontilla homeesta eroon?
Hyvästi homehtunut keittiö! Meillä on tänään kattoremontti. Huomasin asian, kun tulin kotiin. Senhor vuokraisäntä esitteli minulle ylpeänä uutta kattoa, joka on nostettu keittiömme lisäosan päälle. Vanha tiilikatto kun falskasi niin pahasti, että keittiön kattokin homehtui sisältä päin.
On kuulema nyt niin hieno katto, että enää ei sada sisään ja liika lämpökin heijastuu pois. Vielä kun sisäpuolen homeet maalataan piiloon, meillä on kuulkaas upea keittiö!
On kuulema nyt niin hieno katto, että enää ei sada sisään ja liika lämpökin heijastuu pois. Vielä kun sisäpuolen homeet maalataan piiloon, meillä on kuulkaas upea keittiö!
Esteettömyys Lissabonissa
Loman kunniaksi jatkan Lissabonista tehtyjen arkipäiväisten huomioiden sarjaa.
Voiko keskiaikainen kaupunki olla esteetön? Onko missään päin maailmaa vanhaa kaupunkia, jossa liikuntarajoitteiset, pyörätuolinkäyttäjät tai lastenrattaita työntävät ihmiset pääsisivät kulkemaan esteettä?
Jos on, Lissabon ei tähän kategoriaan ainakaan kuulu. Toisaalta Bairro Alton tai Alfaman kaupunginosien kaltaiset mukulakivikujat eivät ole suunniteltuja edes autoille, saati että niitä rakennettaessa oltaiisin huomioitu liikuntarajoitteiset ihmiset tai lastenrattaat. Mutta se, mikä minut sai todenteolla heräämään todellisuuteen, oli metrokartan silmäily.
Tässä on kuvattuna kartanpalanen yhdestä Lissabonin neljästä metrolinjasta. Nämä pysäkit ovat jo kaukana historiallisesta keskustasta ja rakennettu -80 ja -90 -luvuilla, mutta siitäkin huolimatta näyttää olevan lukuisia pysäkkejä, joista hissi tai pyörätuolikulku puuttuu. (Esim. Jardim Zoológigo -asemalla sijaitsee eläintarha ja Colégio Militar / Luz -asemalla sijaitsee Benfican jalkapallostadion ja valtava uusi ostoskeskus.)
Onko sitten syy vai seuraus, mutta eipä Lissabonissa juuri pyörätuolinkäyttäjiä tai lastenrattaiden työntäjiä näy.
Voiko keskiaikainen kaupunki olla esteetön? Onko missään päin maailmaa vanhaa kaupunkia, jossa liikuntarajoitteiset, pyörätuolinkäyttäjät tai lastenrattaita työntävät ihmiset pääsisivät kulkemaan esteettä?
Jos on, Lissabon ei tähän kategoriaan ainakaan kuulu. Toisaalta Bairro Alton tai Alfaman kaupunginosien kaltaiset mukulakivikujat eivät ole suunniteltuja edes autoille, saati että niitä rakennettaessa oltaiisin huomioitu liikuntarajoitteiset ihmiset tai lastenrattaat. Mutta se, mikä minut sai todenteolla heräämään todellisuuteen, oli metrokartan silmäily.
Tässä on kuvattuna kartanpalanen yhdestä Lissabonin neljästä metrolinjasta. Nämä pysäkit ovat jo kaukana historiallisesta keskustasta ja rakennettu -80 ja -90 -luvuilla, mutta siitäkin huolimatta näyttää olevan lukuisia pysäkkejä, joista hissi tai pyörätuolikulku puuttuu. (Esim. Jardim Zoológigo -asemalla sijaitsee eläintarha ja Colégio Militar / Luz -asemalla sijaitsee Benfican jalkapallostadion ja valtava uusi ostoskeskus.)
Onko sitten syy vai seuraus, mutta eipä Lissabonissa juuri pyörätuolinkäyttäjiä tai lastenrattaiden työntäjiä näy.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Benfica - Chelsea
Minulla on kaksi pääsiäistä edeltävää viikkoa lomaa, kuten oppilailla täällä yleensäkin. "Oikeilla" opettajilla kuluva viikko on vielä töitä, lähinnä erilaisia suunnittelupalavereja ja vanhempien tapaamisia, mutta onneksi minun ei tarvitse osallistua niihin. Olen ajatellut hyödyntää lomapäivät tekemällä joka päivä jotakin uutta. Loppujen lopuksi en tiedä mikä tuon uuden tekemisen kriteerin täyttää, mutta toistaiseksi olen pitänyt itseni kiireisenä.
Tänään Lissabonin keskusta vilisi punapaitaisia jalkapallofaneja. En ollut seurannut uutisia, joten en tiennyt että Mestarien liigaa pelataan tänään Lissabonissa. Kovin kauaa tiedottomana ei kuitenkaan voi pysyä, sillä isot jalkapallopäivät näkyvät katukuvassa aina monella tapaa. Jalkapallovaatetuksen ja -huivien lisäksi silmiini osui joukko brittifaneja, jotka olivat valloittaneet keskustassa sijaitsevan kahvilan ja vuoranneet sen terassit ja seinät jättimäisillä kannattajalipuillaan. Paikallista Sagres-olutta siemaillen he lauloivat jalkapallolauluja, ottivat suurieleisesti valokuvia ja herättivät huomion tehokkaasti koko ympäröivällä alueella.
Pahaksi onnekseni minun piti suunnata ostoksille Colombon ostoskeskukseen, joka sijaitsee aivan Luz-stadionin kupeessa. Benfican ottelupäivinä siellä on aina valtava tungos, mutta toisaalta tunnelmakin on poikkeuksellinen. Kyseessä on kuitenkin yksi Lissabonin suurimmista ostoskeskuksista, ja kun jonkun satunnaisen jalkapallofanin innoittamana kymmenet ja sadat kannattajat ryhtyvät laulamaan liukuportaissa ja käytävillä jalkapallolauluja, rytmittyy shoppailukin aivan uudella tavalla.
Tänään Lissabonin keskusta vilisi punapaitaisia jalkapallofaneja. En ollut seurannut uutisia, joten en tiennyt että Mestarien liigaa pelataan tänään Lissabonissa. Kovin kauaa tiedottomana ei kuitenkaan voi pysyä, sillä isot jalkapallopäivät näkyvät katukuvassa aina monella tapaa. Jalkapallovaatetuksen ja -huivien lisäksi silmiini osui joukko brittifaneja, jotka olivat valloittaneet keskustassa sijaitsevan kahvilan ja vuoranneet sen terassit ja seinät jättimäisillä kannattajalipuillaan. Paikallista Sagres-olutta siemaillen he lauloivat jalkapallolauluja, ottivat suurieleisesti valokuvia ja herättivät huomion tehokkaasti koko ympäröivällä alueella.
Pahaksi onnekseni minun piti suunnata ostoksille Colombon ostoskeskukseen, joka sijaitsee aivan Luz-stadionin kupeessa. Benfican ottelupäivinä siellä on aina valtava tungos, mutta toisaalta tunnelmakin on poikkeuksellinen. Kyseessä on kuitenkin yksi Lissabonin suurimmista ostoskeskuksista, ja kun jonkun satunnaisen jalkapallofanin innoittamana kymmenet ja sadat kannattajat ryhtyvät laulamaan liukuportaissa ja käytävillä jalkapallolauluja, rytmittyy shoppailukin aivan uudella tavalla.
maanantai 26. maaliskuuta 2012
Hintataso Portugalissa
Joku viisas joskus kirjoitti, että ulkomailta kotiinpaluuseen liittyvistä kulttuurishokeista yksi liittyy elintason laskemiseen. Mikäli tällä viitataan nimenomaan taloudelliseen elintasoon, luulen, että meillä tulee olemaan Suomeen palatessamme melkoinen rysähdys skandinaaviseen taloustodellisuuteen.
Portugalilaisesta näkökulmasta, jossa tavallisen duunarin minimipalkka ei ole edes 500 euroa ja keskipalkkakin huitelehtii mutu-tuntumani mukaan tuhannen euron tiettyvillä, suomalaiset ovat rikkaita. Toki Suomessa elinkustannuksetkin ovat huomattavasti korkeampia, joten rahaa palaa aivan eri tavalla kuin täällä, mutta tätä paikalliset eivät monesti hahmota. Joskus jätän sanomatta, että olen Suomesta ihan vain siitä syystä, että joillakin ihmisillä on sellainen kuva, että tienaamme aivan käsittämättömiä summia. Itse elelen kuitenkin apurahalla, joten minun kohdallani suunnattomat rikkaudet odottavat vielä ilmestymistään. Mitään minulta ei kuitenkaan täällä puutu.
Tähän blogitekstiin olen koonnut käytännön esimerkkejä Portugalin tämänhetkisestä hintatasosta. Ehkä ne auttavat konkretisoimaan mitä talouskriisi käytännössä merkitsee.
Koska asumme melko vaatimattomasti jakaen asuntomme kämppäkaverin kanssa, voimme käyttää ylijäävää rahaa kaikkeen sellaiseen, josta Suomessa voisimme vain haaveilla. Tämä avaa mahdollisuuden lähteä vaikkapa viikonlopuksi hotellilomalle merenrannalle. Talouskriisi on pakottanut hotellit laskemaan hintoja ja koska olemme liikkeellä talviaikaan, huippuhotelleissa voi yöpyä pilkkahintaan ja yksinkertaisimmat hotellihuoneet irtoavat parillakympillä.
Taksilla ajelu on täällä edullista. Lukuunottamatta muutamia lentokenttätakseja, hinnat ovat niin edullisia, että tipin antamatta jättäminen tuntuu melkein rikolliselta. Joskus kaupungin ulkopuolella sijaitsevalta ostarilta on kahden henkilön halvempi palata kotiin taksilla, kuin ostaa kaksi kertalippua bussiin.
Kauneusalan yrittäjiltä on asiakaskuntaa karissut rahapulan seurauksena niin paljon, että pari kertaa viikossa kampaajat pitävät "happy hour"-päiviä. Silloin hiustenleikkaus pesuineen ja kuivauksineen irtoaa parhaimmillaan (pahimmillaan?) 12 eurolla, miehillä vieläkin halvemmalla. Tunnin jalkahoidon saa 15-20 eurolla, ja geelikynnet parillakympillä.
Viimeisen vuoden aikana kymmenet tuhannet pienet kahvila- tai ravintolayrittäjät ovat joutuneet laittamaan lapun luukulle ja sulkemaan toimintansa kannattamattomana. Vielä riittää kuitenkin paikkoja, jotka tarjoavat yksinkertaisia "säästölounaita" viidellä eurolla. Hieman juhlavammatkaan lounaat eivät kovin paljoa maksa, ja oma suosikkini on ollut pidemmän aikaa japanilainen sushilounasbuffet, jossa saa loputtomasti sushia, nuudelia, teppan yakia (~lämpimiä ruokia) ja jälkiruokahedelmiä yhdeksällä eurolla.
Halpaa on, mutta kuinka kauan? Hyötyykö hinnoista muut kuin turistit? Kuinka paljon työntekijälle jää rahaa käteen puoli-ilmaisesta työstä ja kuinka suuri kiusaus on jättää verot maksamatta, kun tuloja ei tule? Vaikka Portugalissa ei tippaaminen ole pakollista, lämpimästi suosittelen tänne matkaavia euron-pari ylimääräistä jättämään.
Mutta mitä tulee kulttuurishokkiin palatessamme Suomeen. Minusta tuntuu, että jalat raspaan ilolla omassa kylpyhuoneessani, taksit saavat ajella rauhassa minulta ja kampaajalla käyn ainoastaan kun on välttämätön pakko. Ja entäpä ravintolassa syönti? Taitaa lähimarket kutsua tekemään omat sapuskat ja kotisänky voittaa hotellit.
Portugalilaisesta näkökulmasta, jossa tavallisen duunarin minimipalkka ei ole edes 500 euroa ja keskipalkkakin huitelehtii mutu-tuntumani mukaan tuhannen euron tiettyvillä, suomalaiset ovat rikkaita. Toki Suomessa elinkustannuksetkin ovat huomattavasti korkeampia, joten rahaa palaa aivan eri tavalla kuin täällä, mutta tätä paikalliset eivät monesti hahmota. Joskus jätän sanomatta, että olen Suomesta ihan vain siitä syystä, että joillakin ihmisillä on sellainen kuva, että tienaamme aivan käsittämättömiä summia. Itse elelen kuitenkin apurahalla, joten minun kohdallani suunnattomat rikkaudet odottavat vielä ilmestymistään. Mitään minulta ei kuitenkaan täällä puutu.
Tähän blogitekstiin olen koonnut käytännön esimerkkejä Portugalin tämänhetkisestä hintatasosta. Ehkä ne auttavat konkretisoimaan mitä talouskriisi käytännössä merkitsee.
Koska asumme melko vaatimattomasti jakaen asuntomme kämppäkaverin kanssa, voimme käyttää ylijäävää rahaa kaikkeen sellaiseen, josta Suomessa voisimme vain haaveilla. Tämä avaa mahdollisuuden lähteä vaikkapa viikonlopuksi hotellilomalle merenrannalle. Talouskriisi on pakottanut hotellit laskemaan hintoja ja koska olemme liikkeellä talviaikaan, huippuhotelleissa voi yöpyä pilkkahintaan ja yksinkertaisimmat hotellihuoneet irtoavat parillakympillä.
Taksilla ajelu on täällä edullista. Lukuunottamatta muutamia lentokenttätakseja, hinnat ovat niin edullisia, että tipin antamatta jättäminen tuntuu melkein rikolliselta. Joskus kaupungin ulkopuolella sijaitsevalta ostarilta on kahden henkilön halvempi palata kotiin taksilla, kuin ostaa kaksi kertalippua bussiin.
Kauneusalan yrittäjiltä on asiakaskuntaa karissut rahapulan seurauksena niin paljon, että pari kertaa viikossa kampaajat pitävät "happy hour"-päiviä. Silloin hiustenleikkaus pesuineen ja kuivauksineen irtoaa parhaimmillaan (pahimmillaan?) 12 eurolla, miehillä vieläkin halvemmalla. Tunnin jalkahoidon saa 15-20 eurolla, ja geelikynnet parillakympillä.
Viimeisen vuoden aikana kymmenet tuhannet pienet kahvila- tai ravintolayrittäjät ovat joutuneet laittamaan lapun luukulle ja sulkemaan toimintansa kannattamattomana. Vielä riittää kuitenkin paikkoja, jotka tarjoavat yksinkertaisia "säästölounaita" viidellä eurolla. Hieman juhlavammatkaan lounaat eivät kovin paljoa maksa, ja oma suosikkini on ollut pidemmän aikaa japanilainen sushilounasbuffet, jossa saa loputtomasti sushia, nuudelia, teppan yakia (~lämpimiä ruokia) ja jälkiruokahedelmiä yhdeksällä eurolla.
Halpaa on, mutta kuinka kauan? Hyötyykö hinnoista muut kuin turistit? Kuinka paljon työntekijälle jää rahaa käteen puoli-ilmaisesta työstä ja kuinka suuri kiusaus on jättää verot maksamatta, kun tuloja ei tule? Vaikka Portugalissa ei tippaaminen ole pakollista, lämpimästi suosittelen tänne matkaavia euron-pari ylimääräistä jättämään.
Mutta mitä tulee kulttuurishokkiin palatessamme Suomeen. Minusta tuntuu, että jalat raspaan ilolla omassa kylpyhuoneessani, taksit saavat ajella rauhassa minulta ja kampaajalla käyn ainoastaan kun on välttämätön pakko. Ja entäpä ravintolassa syönti? Taitaa lähimarket kutsua tekemään omat sapuskat ja kotisänky voittaa hotellit.
sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
Suklaafestarit
Noin 80 kilometriä Lissabonista pohjoiseen sijaitsee pieni ja idyllinen Óbidoksen kylä. Siellä keskiaikaisten linnoitusmuurien sisällä asustaa muutama tuhat asukasta jotka ovat keksineet valjastaa kylänsä kapeat kujat erilaisten vuosittaisten festivaalien näyttämöksi.
Maaliskuussa Óbidoksessa pidetään Kansainväliset Suklaafestivaalit. Neljänä peräkkäisenä viikonloppuna kylä kerää yhteensä noin 200 000 vierasta ihailemaan suklaaveistoksia ja maistelemaan oheistuotteita. En tosin ole ihan vakuuttunut siitä, mistä nimeen on nypätty tuo sana kansainvälinen. Pelkästään portugaliksi kirjoitettujen nettisivujen perusteella voisi päätellä, että turisteja ei kosiskella paikan päälle määräänsä enempää.
Koska meillä ei ole omaa autoa, vaati julkisten liikennevälineiden löytäminen hieman vaivannäköä. (Portugalin liikennekulttuurihan tuntuu pääsääntöisesti pyörivän hyvin pitkälle yksityisautoilun ympärillä.) Löysimme bussiyhteyden, joka 15 euron meno-paluun hintaan meni kätevästi Lissabonista suoraan linnanmuurien juurelle. En ole löytänyt Portugalista vielä Suomen Matkahuoltoa vastaavaa bussiliikenteen yhteen paikkaan kokoavaa järjestelmää, joten täällä pitää tietää yksityiset bussifirmat nimeltä, ja on osattava etsiä tarvittava tieto heidän kotisivuiltaan.
Pääsylippu festivaalialueelle maksoi 7 euroa. Mietin etukäteen, löytäisinkö paikan päältä myös Fazerin, tai muiden itselleni merkityksellisten suklaavalmistajien kojuja. Odotukseni kansainvälisten suklaafirmojen läsnäolosta oli... sanotaanko vahva. Loppujen lopuksi suurista valmistajista paikalla näytti olevan ainoastaan Nestle, joka täällä Portugalissa on jo valmiiksi melko vahva brändi yleisesti ottaen säälittävän heikoilla suklaamarkkinoilla. Tänä vuonna yhteistyökumppanina toimi Disneyland, joten festivaalialue näytti paikka paikoin enemmän lasten karkkiparatiisilta.
Festivaalit olivat kuitenkin käymisen arvoinen paikka. Nautin ilmapiiristä ja sympaattisesta kylästä. Maistelin muutamia suklaatuotteita, vaikka ne eivät aivan olleet sitä tasoa mitä odotin. Iltaa kohden sateinen sää väistyi, ja auringonlaskun aikaan taivas oli jo lähes pilvetön. Positiivisena yllätyksenä voin sanoa, että hintataso oli säilynyt inhimillisenä, eikä kadunvarret olleet täyttyneet rihkamakauppiaista tai muista oheisilmiöistä, joita kasvavien yleisötapahtumien ympärille yleensä tuntuu kertyvän.
Maaliskuussa Óbidoksessa pidetään Kansainväliset Suklaafestivaalit. Neljänä peräkkäisenä viikonloppuna kylä kerää yhteensä noin 200 000 vierasta ihailemaan suklaaveistoksia ja maistelemaan oheistuotteita. En tosin ole ihan vakuuttunut siitä, mistä nimeen on nypätty tuo sana kansainvälinen. Pelkästään portugaliksi kirjoitettujen nettisivujen perusteella voisi päätellä, että turisteja ei kosiskella paikan päälle määräänsä enempää.
Koska meillä ei ole omaa autoa, vaati julkisten liikennevälineiden löytäminen hieman vaivannäköä. (Portugalin liikennekulttuurihan tuntuu pääsääntöisesti pyörivän hyvin pitkälle yksityisautoilun ympärillä.) Löysimme bussiyhteyden, joka 15 euron meno-paluun hintaan meni kätevästi Lissabonista suoraan linnanmuurien juurelle. En ole löytänyt Portugalista vielä Suomen Matkahuoltoa vastaavaa bussiliikenteen yhteen paikkaan kokoavaa järjestelmää, joten täällä pitää tietää yksityiset bussifirmat nimeltä, ja on osattava etsiä tarvittava tieto heidän kotisivuiltaan.
Pääsylippu festivaalialueelle maksoi 7 euroa. Mietin etukäteen, löytäisinkö paikan päältä myös Fazerin, tai muiden itselleni merkityksellisten suklaavalmistajien kojuja. Odotukseni kansainvälisten suklaafirmojen läsnäolosta oli... sanotaanko vahva. Loppujen lopuksi suurista valmistajista paikalla näytti olevan ainoastaan Nestle, joka täällä Portugalissa on jo valmiiksi melko vahva brändi yleisesti ottaen säälittävän heikoilla suklaamarkkinoilla. Tänä vuonna yhteistyökumppanina toimi Disneyland, joten festivaalialue näytti paikka paikoin enemmän lasten karkkiparatiisilta.
Festivaalit olivat kuitenkin käymisen arvoinen paikka. Nautin ilmapiiristä ja sympaattisesta kylästä. Maistelin muutamia suklaatuotteita, vaikka ne eivät aivan olleet sitä tasoa mitä odotin. Iltaa kohden sateinen sää väistyi, ja auringonlaskun aikaan taivas oli jo lähes pilvetön. Positiivisena yllätyksenä voin sanoa, että hintataso oli säilynyt inhimillisenä, eikä kadunvarret olleet täyttyneet rihkamakauppiaista tai muista oheisilmiöistä, joita kasvavien yleisötapahtumien ympärille yleensä tuntuu kertyvän.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Onnistuneita oppitunteja
Minulla on viime perjantaista lähtien ollut ainutlaatuinen mahdollisuus opettaa kaikki seitsemänsien luokkien englannin tunnit. Yksin. Jokainen tähän astisista tunneista on mennyt tosi hienosti. Olen oikeastaan ollut hurjan ylpeä oppilaistani, sillä kehitystä on tapahtunut viime kuukausina selvästi etenkin puheen ymmärtämisen suhteen. Toki olen itsekin oppinut kantapään kautta opettamaan paremmin, havainnollisemmin ja selkeämmin, sillä 12-vuotiaiden kielitaito ei ole vielä kovin kehittynyt, ja heiltä vaaditaan todellisia ponnisteluita että he pystyisivät seuraamaan jopa 90 minuutin kielioppitunnin kokonaan englanniksi. Puhun siis parhainta osaamaani selkoenglantia, käytän PowerPointia apunani ja elehdin minkä ehdin sanomisieni tueksi. Onnistuneen tunnin jälkeen tulee todella hyvä olo. Olen ylpeä itsestäni ja olen ylpeä oppilaistani.
On mukava huomata, että kuukausia kestänyt hengailuni oppitunneilla on saanut oppilaat luottamaan minuun ja sitä kautta oppituntien pitäminen on tullut mahdolliseksi. Kun ennen joulua yritin samaa, homma kaatui alkutekijöihinsä, sillä oppilaat turhautuivat siihen, kun eivät ymmärtäneet mitään ja kokivat, etteivät pysty seuraamaan tuntia. Heistä suurin osa ei uskaltanut edes yrittää puhua englantia. Toki omassa opetuksessanikin oli silloin paljon parantamisen varaa. Pääasia on kuitenkin se, että luulen kaikkien oppineen jotakin matkan varrella.
Vieraassa kulttuurissa opettaminen vaatii välillä muutamia lisätuntosarvia päähän. Opetusprosessi on monimutkainen asia, ja kulttuurin ulkopuolelta tulevana en aina ymmärrä puoliakaan niistä asioista, jotka ovat johtaneet vallalla oleviin käytäntöihin. Oppilaat ovat tottuneet tietynlaiseen opetustapaan, suhtautumiseen opettajaan, opiskelukulttuuriin, käyttäytymiseen, arvoihin, tavoitteisiin ja lukuisiin muihin asioihin, jotka voivat olla hyvin erilaisia kuin mitä itse odotan opetustapahtumalta.
Mikäli esimerkiksi haluaisin viritellä opetuskeskustelua, jossa tavoitteena olisi keskustella, kysellä, kyseenalaistaa ja vaihtaa mielipiteitä, se voi kaatua alkuunsa siihen, että oppilaat eivät edes villeimmissä haaveissaan ole osanneet kuvitella tällaista opetustapaa olevan olemassa. Parikeskusteluunkin ohjeistaminenkin on hankalaa, jos luokassa on aina vältelty paritöitä niistä aiheutuvan melun takia. Tai oma ikuisuusongelmani, joka on puheen tuottamisen harjoittelu. Miten voi oppia puhumaan englantia, jos tunneilla ei koskaan saa puhua englantia. Olenkin huomannut, että aluksi kaiken uuden yrittäminen johtanee kaaokseen ja tarvitaan paljon aikaa, että oppilaat ymmärtävät, millaisesta tavasta oppia on kyse. Jos minulle on ollut haastavaa kotiutua uuteen kouluuni, uskon, että oppilaatkin ovat joutuneet tekemään paljon töitä kun ovat miettineet, mitä minä oppitunneilla yritän sanoa ja tehdä.
Muutama perusasia pysyy kuitenkin samana, vaikka toisella puolella Eurooppaa ollaankin. Oppilaat haluavat kokea olevansa turvassa luokassa. Heidän pitää saada tuntea olonsa niin turvalliseksi, että he voivat rauhassa yrittää ja epäonnistua ja oppia sitäkin kautta. Jokainen oppilas haluaa myös kokea onnistuvansa. Kaikki eivät ole luokan priimuksia, mutta se hymy, joka suupieliin nousee pienestäkin onnistumisesta ja kehumisesta, palvelee pitkälle. Kolmantena perusasiana, joka näkyy varmasti kaikkialla, on rajojen koettelu ja siihen reagoiminen. Vaikka yleisesti ottaen paikalliset nuoret ovat sosiaalisesti erittäin lahjakkaita, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oppitunneilla mukana oleminen sujuisi aina ongelmitta. (Eikä toki pidä unohtaa rutiineita, ja niiden merkityksiä niin hyvässä kuin pahassakin.)
Muutaman kerran olen keskustellut hieman vanhempien oppilaiden kanssa koulun käynnistä. He ovat usein alkaneet vertailla opettajiaan ja kertoneet millaisia ovat olleet hyvät opettajat. Ihan samoja asioita tulee esiin täällä kuin Suomessakin. Opetusmenetelmien ja kulttuurin eroista huolimatta.
On mukava huomata, että kuukausia kestänyt hengailuni oppitunneilla on saanut oppilaat luottamaan minuun ja sitä kautta oppituntien pitäminen on tullut mahdolliseksi. Kun ennen joulua yritin samaa, homma kaatui alkutekijöihinsä, sillä oppilaat turhautuivat siihen, kun eivät ymmärtäneet mitään ja kokivat, etteivät pysty seuraamaan tuntia. Heistä suurin osa ei uskaltanut edes yrittää puhua englantia. Toki omassa opetuksessanikin oli silloin paljon parantamisen varaa. Pääasia on kuitenkin se, että luulen kaikkien oppineen jotakin matkan varrella.
Vieraassa kulttuurissa opettaminen vaatii välillä muutamia lisätuntosarvia päähän. Opetusprosessi on monimutkainen asia, ja kulttuurin ulkopuolelta tulevana en aina ymmärrä puoliakaan niistä asioista, jotka ovat johtaneet vallalla oleviin käytäntöihin. Oppilaat ovat tottuneet tietynlaiseen opetustapaan, suhtautumiseen opettajaan, opiskelukulttuuriin, käyttäytymiseen, arvoihin, tavoitteisiin ja lukuisiin muihin asioihin, jotka voivat olla hyvin erilaisia kuin mitä itse odotan opetustapahtumalta.
Mikäli esimerkiksi haluaisin viritellä opetuskeskustelua, jossa tavoitteena olisi keskustella, kysellä, kyseenalaistaa ja vaihtaa mielipiteitä, se voi kaatua alkuunsa siihen, että oppilaat eivät edes villeimmissä haaveissaan ole osanneet kuvitella tällaista opetustapaa olevan olemassa. Parikeskusteluunkin ohjeistaminenkin on hankalaa, jos luokassa on aina vältelty paritöitä niistä aiheutuvan melun takia. Tai oma ikuisuusongelmani, joka on puheen tuottamisen harjoittelu. Miten voi oppia puhumaan englantia, jos tunneilla ei koskaan saa puhua englantia. Olenkin huomannut, että aluksi kaiken uuden yrittäminen johtanee kaaokseen ja tarvitaan paljon aikaa, että oppilaat ymmärtävät, millaisesta tavasta oppia on kyse. Jos minulle on ollut haastavaa kotiutua uuteen kouluuni, uskon, että oppilaatkin ovat joutuneet tekemään paljon töitä kun ovat miettineet, mitä minä oppitunneilla yritän sanoa ja tehdä.
Muutama perusasia pysyy kuitenkin samana, vaikka toisella puolella Eurooppaa ollaankin. Oppilaat haluavat kokea olevansa turvassa luokassa. Heidän pitää saada tuntea olonsa niin turvalliseksi, että he voivat rauhassa yrittää ja epäonnistua ja oppia sitäkin kautta. Jokainen oppilas haluaa myös kokea onnistuvansa. Kaikki eivät ole luokan priimuksia, mutta se hymy, joka suupieliin nousee pienestäkin onnistumisesta ja kehumisesta, palvelee pitkälle. Kolmantena perusasiana, joka näkyy varmasti kaikkialla, on rajojen koettelu ja siihen reagoiminen. Vaikka yleisesti ottaen paikalliset nuoret ovat sosiaalisesti erittäin lahjakkaita, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oppitunneilla mukana oleminen sujuisi aina ongelmitta. (Eikä toki pidä unohtaa rutiineita, ja niiden merkityksiä niin hyvässä kuin pahassakin.)
Muutaman kerran olen keskustellut hieman vanhempien oppilaiden kanssa koulun käynnistä. He ovat usein alkaneet vertailla opettajiaan ja kertoneet millaisia ovat olleet hyvät opettajat. Ihan samoja asioita tulee esiin täällä kuin Suomessakin. Opetusmenetelmien ja kulttuurin eroista huolimatta.
tiistai 20. maaliskuuta 2012
Pieni gatinho
Meidän takapihan nurmikolle päätynyt pieni sokea kulkukissanpentu siirtyi muutaman päivän ikäisenä autuaammille metsästysmaille. Muutaman yön se siellä piipitti yksinään kylmässä, kunnes tänä aamuna löysin sen niin heikossa kunnossa, että riittävästi luonnosta erkaantuneena cityihmisenä ulkoistin jatkokäsittelyn senhor vuokraisännälle.
Täällä on aika paljon kodittomia kissoja ja koiria. Ne elävät omaa elämäänsä ja varsinkin koirat yllättävät minut kaupunkilaistumisellaan. Eräänä iltana kun kävelin kaupasta kotiin grillilihat mukanani, huomasin hämärällä kadulla vastaan kävelevän koiran. Olin jo ihan varma, että se haistaa ruoan kadun toiseen päähän, raatelee ostoskassini ja tartuttaa kirppunsa minuun. Toisin kävi. Tyynen rauhallisesti se käveli rastoittuneine turkkeineen ohitseni.
Sellaisia ovat kaikki täällä kohtaamani koirat. Ei niitä kiinnosta tulla kerjäämään ruokaa tai rapsutuksia. En ole nähnyt yhtään aggressiivistakaan koiraa. Ne ylittävät tien katsottuaan ettei autoja tule. Ikään kuin ne ymmärtäisivät liikennesäännöistä jotain. Sitten ne jatkavat matkaa. Toiset koirat ovat löytäneet sielunkumppaninsa kodittomista ihmisistä. Metroasemien ovien ulkopuolella koirat nukkuvat isäntiensä kanssa rauhallisina.
Kissat ovat sen verran ketterämpiä, että ne kiipeilevät meidänkin pihamme muurien ja porttien yli ja maukuvat välillä äärettömän ärsyttävästi. Niitäkään ei tee mieli rapsuttaa, sen verran kirppuisen ja loistartunnan saaneen näköisiä ovat. Minua ei yhtään haittaisi, jos ne isot, haisevat ja mouruavat kollit löytäisivät paremmat nurkat reviireikseen, mutta tuota pientä suloista luontokappaletta suren ehkä ihan vähän vieläkin.
perjantai 16. maaliskuuta 2012
Kahden millin helmikuu
Portugalissa kärsitään kuivuudesta. Täällä pääkaupunkiseudun vilinässä sitä ei tosin vielä huomaa, mutta jos tilanne jatkuu, vesipula tulee vaikuttamaan meidänkin arkipäiväämme. Olen yrittänyt konkretisoida itselleni uutisissa näkyviä sademäärien poikkeavuuksia googlettamalla ilmastotilastoja netistä. Tässä teillekin tietoa missä mennään.
Vuoden aikana Suomessa sataa keskimäärin 500 mm vettä. Portugalissa pelkästään helmikuun sademäärän keskiarvo on 100 mm, ja vuodessa manner-Portugalissa pyöritään noin 1000 mm sademäärissä. Tänä vuonna helmikuun sademäärä jäi kuitenkin kahteen millimetriin. Tammikuu oli myös poikkeuksellisen kuiva, eikä maaliskuukaan ole tuonut tähän mennessä helpotusta. Tyypillisesti talvisateiden piiskaama maa on saanut nauttia vuoden ensimmäisen neljänneksen aurinkoisesta säästä, tosin tällä on nyt hintansa.
Ensimmäinen ja suurin ongelma on tietenkin luonnon kuivuus. Portugali kärsii vuosittain isoista metsäpaloista, mutta yleensä ne keskittyvät kesäkuukausiin. Nyt metsäpaloja on syttynyt jo maan pohjoisosissakin, jossa yleensä on koko maan runsassateisin ilmasto. Metsäpalot ovat täällä niin suuri ongelma, että maan lainsäädäntö rankaisee melko ankarasti sytyttäjiä, myös vahingoista. Tupakantumpin heittäminen tienvarteen voi täällä koitua kukkaron päälle.
Portugalissa ei ole yhtään ydinvoimalaa. Sähköntuotannonkaan suhteen täällä ei olla omavaraisia, vaan sitä joudutaan tuomaan. Padotuista joista saadaan energiaa, mutta loputtomasti kuivuviakaan jokia ei voida juoksuttaa, joten pelkään, että sähkön hinta pompsahtaa entisestäänkin korkeampiin lukuihin.
Maatalous on luonnollisesti yksi suurimmista kärsijöistä. Portugalissa maatilat ovat pieniä ja valtaosa maaseudusta on hyvin köyhää. Moni maaseudulla asuva viljelee ja kasvattaa hyvin pitkälle oman ruokansa eikä toiminta ole kovin tuottavaa. Kuivuuden varalle Alentejon alueella on padottu Espanjan puolelta laskeva joki ja rakennettu valtava tekojärvi. Siitä ohjataan kasteluvettä ympäröiville alueille. Kovin moni ei tosin tämän järjestelmän piirissä ole ja seuraukset ovat sen mukaiset. Ruokaa ei kotieläimille kasva, eikä rahaa ole sitä tuoda kauempaa. Kovin montaa vuotta ei ole siitä, kun viimeksi kotieläimiä kuoli kuivuuden vuoksi, toivottavasti tilanne ei nyt pääse niin pahaksi.
Valtio on luvannut kymmenien miljoonien arvosta tukea eniten kuivuudesta kärsiville alueille. Tiedä sitten mistä aikovat tuon rahan repäistä. Täällä ei nimittäin kovin lujaa taloudellisella puolella mene.
Ensi torstaiksi on kaavailtu taas yleislakkoa. Edellinen oli muistaakseni marraskuussa. En ymmärrä millainen taistelutoimi se täällä on. Minun silmissäni se on vain yksi lakko muiden joukossa, jolla ei näytä olevan mitään painostusvoimaa. Ehkä se on tämän kansan kollektiivinen tapa kertoa, että harmittaa kun rahaa ei ole, eikä töitäkään.
Parempia aikoja odotellen ja jokaisesta sadepisarasta (tällä kertaa) iloiten...
Vuoden aikana Suomessa sataa keskimäärin 500 mm vettä. Portugalissa pelkästään helmikuun sademäärän keskiarvo on 100 mm, ja vuodessa manner-Portugalissa pyöritään noin 1000 mm sademäärissä. Tänä vuonna helmikuun sademäärä jäi kuitenkin kahteen millimetriin. Tammikuu oli myös poikkeuksellisen kuiva, eikä maaliskuukaan ole tuonut tähän mennessä helpotusta. Tyypillisesti talvisateiden piiskaama maa on saanut nauttia vuoden ensimmäisen neljänneksen aurinkoisesta säästä, tosin tällä on nyt hintansa.
Ensimmäinen ja suurin ongelma on tietenkin luonnon kuivuus. Portugali kärsii vuosittain isoista metsäpaloista, mutta yleensä ne keskittyvät kesäkuukausiin. Nyt metsäpaloja on syttynyt jo maan pohjoisosissakin, jossa yleensä on koko maan runsassateisin ilmasto. Metsäpalot ovat täällä niin suuri ongelma, että maan lainsäädäntö rankaisee melko ankarasti sytyttäjiä, myös vahingoista. Tupakantumpin heittäminen tienvarteen voi täällä koitua kukkaron päälle.
Portugalissa ei ole yhtään ydinvoimalaa. Sähköntuotannonkaan suhteen täällä ei olla omavaraisia, vaan sitä joudutaan tuomaan. Padotuista joista saadaan energiaa, mutta loputtomasti kuivuviakaan jokia ei voida juoksuttaa, joten pelkään, että sähkön hinta pompsahtaa entisestäänkin korkeampiin lukuihin.
Maatalous on luonnollisesti yksi suurimmista kärsijöistä. Portugalissa maatilat ovat pieniä ja valtaosa maaseudusta on hyvin köyhää. Moni maaseudulla asuva viljelee ja kasvattaa hyvin pitkälle oman ruokansa eikä toiminta ole kovin tuottavaa. Kuivuuden varalle Alentejon alueella on padottu Espanjan puolelta laskeva joki ja rakennettu valtava tekojärvi. Siitä ohjataan kasteluvettä ympäröiville alueille. Kovin moni ei tosin tämän järjestelmän piirissä ole ja seuraukset ovat sen mukaiset. Ruokaa ei kotieläimille kasva, eikä rahaa ole sitä tuoda kauempaa. Kovin montaa vuotta ei ole siitä, kun viimeksi kotieläimiä kuoli kuivuuden vuoksi, toivottavasti tilanne ei nyt pääse niin pahaksi.
Valtio on luvannut kymmenien miljoonien arvosta tukea eniten kuivuudesta kärsiville alueille. Tiedä sitten mistä aikovat tuon rahan repäistä. Täällä ei nimittäin kovin lujaa taloudellisella puolella mene.
Ensi torstaiksi on kaavailtu taas yleislakkoa. Edellinen oli muistaakseni marraskuussa. En ymmärrä millainen taistelutoimi se täällä on. Minun silmissäni se on vain yksi lakko muiden joukossa, jolla ei näytä olevan mitään painostusvoimaa. Ehkä se on tämän kansan kollektiivinen tapa kertoa, että harmittaa kun rahaa ei ole, eikä töitäkään.
Parempia aikoja odotellen ja jokaisesta sadepisarasta (tällä kertaa) iloiten...
torstai 15. maaliskuuta 2012
Taputeltu on
Eilen illalla istuimme keittiön pöydän ääressä iltapalaa hiljaisesti mutustaen ja molemmilla oli hieman sellainen olo, että eikös tämä homma voisi olla tätä myöten taputeltu. Tämän kuun lopussa tulee nimittäin täyteen tasan vuosi asumista Portugalissa, ja välillä hiipii tajuntaan sellainen tunne, että tämä maa on antanut jo sen, mitä sillä on annettavanaan. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että olemme tästä maasta kalunneet jo niin paljon, että syvemmälle pääseminen vaatisi jo tänne vakituisesti asumaan asettautumisen.
Jossain vaiheessa expatriaattielämää tullaan siihen pisteeseen, että pitää päättää lähteäkö vai jäädä. On sula mahdottomuus ylläpitää ja kehittää elämää kahdessa maassa samaan aikaan. Onneksi meidän kohdallamme ei ole vaikeaa päättää missä sitä haluaa elämänsä viettää, tällä hetkellä veri vetää vahvasti takaisin Suomeen. Siellä koti, missä sydän, ja meidän sydän on päivittäin meidän kaukana olevien perheenjäsenten, sukulaisten ja ystävien luona.
Toki tässä on vielä reilu kolme kuukautta eloa täällä edessä. Portugalilaiset tunnetusti kaivautuvat esiin koleista kodeistaan vasta lämpötilan lähetessä 30 astetta, monta muistoa on siis vielä edessäkin päin.
Jossain vaiheessa expatriaattielämää tullaan siihen pisteeseen, että pitää päättää lähteäkö vai jäädä. On sula mahdottomuus ylläpitää ja kehittää elämää kahdessa maassa samaan aikaan. Onneksi meidän kohdallamme ei ole vaikeaa päättää missä sitä haluaa elämänsä viettää, tällä hetkellä veri vetää vahvasti takaisin Suomeen. Siellä koti, missä sydän, ja meidän sydän on päivittäin meidän kaukana olevien perheenjäsenten, sukulaisten ja ystävien luona.
Toki tässä on vielä reilu kolme kuukautta eloa täällä edessä. Portugalilaiset tunnetusti kaivautuvat esiin koleista kodeistaan vasta lämpötilan lähetessä 30 astetta, monta muistoa on siis vielä edessäkin päin.
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Mandariinien lähtölaskenta
Takapihan puutarhassa on pyörinyt viikon ajan valtavan isoja ja mustia goottimehiläisiä. Ne ovat hullaantuneet kukkivasta jasmiinista ja köynnöksen ympärillä surraakin jatkuvasti jengi peukalonpäänkokoisia sinisenmustia hyönteisiä. Koko takapiha lisäksi haisee, tai ehkä kuuluu sanoa tuoksuu, kukille. Tämän kuvan myötä lähtee terveiset myös Hämeenkyröön.
Puutarha on muutenkin alkanut herätä henkiin, sillä parin päivän ajan täällä on ollut 26 astetta parhaimmillaan lämmintä. Talvella piha on ollut aika alaston ja paljastanut rujot muurit, jotka pihaa ympäröivät. Mandariinipuu kukkii jo, mutta appelsiinipuu ei näytä antavan merkkiäkään aamiaismehuista vielä pitkään aikaan, se kasvattaa vain uusia versoja. On kivaa päästä seuraamaan läheltä, kuinka nopeasti tuollainen alla oleva kukka muuttuu syötäväksi hedelmäksi, mandariiniksi, klementiiniksi, satsumaksi tai tangeriiniksi, en oikein tiedä mikä puu se on.
Suomessa olen aina tykännyt kasvattaa viherkasveja ikkunalaudoilla, mutta täällä on ihana nähdä kuinka samat kasvit löytyvät pihamaalta. Tänään huomasin kliivian alkaneen kukkia ja pihasta löytyy myös aasinkorva, jukkapalmu, ruusuja, unikkoja, kolibrinkukka, belargonia ja pari kourallista kasveja, joita en tunnista.
Yksi puu takapihallamme kasvaa, josta en pidä. Se on valtavan iso, ruma ja rähjäinen. Se antaa jotain hedelmiä, mutta ne eivät käsittääkseni ole syötäviä. Sen lisäksi se tiputtaa pihan täyteen kuolleita jättimäisiä lehtiään. Mikähän puu tämä on?
Puutarha on muutenkin alkanut herätä henkiin, sillä parin päivän ajan täällä on ollut 26 astetta parhaimmillaan lämmintä. Talvella piha on ollut aika alaston ja paljastanut rujot muurit, jotka pihaa ympäröivät. Mandariinipuu kukkii jo, mutta appelsiinipuu ei näytä antavan merkkiäkään aamiaismehuista vielä pitkään aikaan, se kasvattaa vain uusia versoja. On kivaa päästä seuraamaan läheltä, kuinka nopeasti tuollainen alla oleva kukka muuttuu syötäväksi hedelmäksi, mandariiniksi, klementiiniksi, satsumaksi tai tangeriiniksi, en oikein tiedä mikä puu se on.
Suomessa olen aina tykännyt kasvattaa viherkasveja ikkunalaudoilla, mutta täällä on ihana nähdä kuinka samat kasvit löytyvät pihamaalta. Tänään huomasin kliivian alkaneen kukkia ja pihasta löytyy myös aasinkorva, jukkapalmu, ruusuja, unikkoja, kolibrinkukka, belargonia ja pari kourallista kasveja, joita en tunnista.
Yksi puu takapihallamme kasvaa, josta en pidä. Se on valtavan iso, ruma ja rähjäinen. Se antaa jotain hedelmiä, mutta ne eivät käsittääkseni ole syötäviä. Sen lisäksi se tiputtaa pihan täyteen kuolleita jättimäisiä lehtiään. Mikähän puu tämä on?
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Luokkaretkellä
Koulutusjärjestelmä ja opetussuunnitelma on todella herkullinen yhteiskunnan peili. Mikäli johonkin kulttuuriin ja yhteiskuntaan haluaa sukeltaa syvälle, koulu on siihen yksi parhaista paikoista. Se välittää nuorille kansalaisille arvot ja tavoitteet paremmin kuin mikään muu instituutio sen jälkeen.
Siksipä minulle oli erittäin viihdyttävää seurata oppilaita ja opettajia välillä vähän vapaamuotoisemmissa ympyröissä, kun osallistuin portugalilaisen koululuokan kolmepäiväiselle luokkaretkelle. Matkassa olevat oppilaat olivat 15-16 -vuotiaita ja matkakohteena oli maan pohjoisosien viiniviljelyalueet ja Porton kaupunki. Lienee turha alleviivata sitä tosiasiaa, että samanteemaista luokkaretkeä ei Suomessa todennäköisesti nähdä ihan lähitulevaisuudessa, mutta siksipä mukana olikin hauska olla.
Selvittyämme jalkapallolaulujen täyttämästä bussimatkasta ensimmäisen retkipäivänämme ohjelmassa oli tutustuminen portviinikellareihin. Kyseinen juoma on yksi niistä harvoista kuuluisista vientiartikkeleista, joita Portugalilla on, joten sen merkitys taloudelle on sen verran tärkeä, että oppilaidenkin on siitä hyvä tietää. Osallistuimme siis Ferreiran kellarikierrokselle, joka tyypillisesti päättyy portviinimaistiaisiin. Osa oppilaista väsyi kuuntelemaan oppaan juttuja ennen kuin kierros oli kunnolla päässyt edes alkamaan, toiset taas valittivat kun opas kertoi niin vähän portviinistä. Kierroksen päätyttyä ja viinit juotuaan osa oppilaista meni ulos tupakalle. Opettajilla ei täällä tunnu olevan kauheasti kiinnostusta puuttua oppilaiden tupakointiin, kaipa se on katsottu mahdottomaksi tehtäväksi, joten opettajat pistävät sitten tupakaksi yhdessä oppilaiden kanssa.
Jostakin syystä oppilaat pystyivät ostamaan tuliaisportviinit myymälästä ilman mitään ongelmaa. Opettajistakin yksi innostui ostamaan iltapullon kollegoilleen ja hersyvän naurun saattelemana sanoi oppilaille, että tämä korkataan sitten kun te olette menneet nukkumaan.
Ihailimme hetken aikaa vanhankaupungin rantaa, oppilaat pelasivat jalkapalloa, osa kahvitteli, osa otti oluet (jostakin syystä oppilaat eivät saisi ostaa olutta, mutta sitä on käytännössä vaikea valvoa). Sitten siirryimme viettämään iltaa majapaikkaamme.
Toinen matkapäivä alkoi varhain. Lähdimme ajamaan sumuisessa säässä Douro-jokea sisämaahan kohti viininviljelysalueita. Bussi luikerteli tunteja kapeilla ja mutkaisilla vuoristoteillä toinen toistaan kauniimpien maisemien keskellä. Viiniköynnökset olivat penkereillä vielä ruskeina karahkoina, eikä luonto muutenkaan hellinyt vehreydellään. Sen lisäksi että täällä on vasta alkukevät, Portugali kärsii poikkeuksellisen kovasta kuivuudesta tällä hetkellä.
Suuntasimme Peso da Réguassa toimivalle viinitilalle, joka viinisesongin ulkopuolella pyörittää maatilamatkailubisnestä. Sain olla mukana kierroksella, jossa käytiin läpi viinin matka köynnöksestä pulloihin ja myyntiin. Valitettavasti opastus oli portugaliksi, joten kaikki kiinnostavat yksityiskohdat jäivät ymmärtämättä, mutta ehkäpä seuraavien kuvien avulla syntyy jokin mielikuva prosessista.
Viinitilavierailun jälkeen oppilaat simahtivat bussiin ja keräilivät voimia illan klassikkojalkapallomatsin katsomista varten. Benfica-FC Porto -ottelun odotus oli kuumentanut tunteita jo pitkin matkaa, mutta todellinen tunteidenpurkaus nähtiin siinä vaiheessa, kun oppilaat kuulivat, että illallisravintolassamme ei ole ollenkaan televisioita. Ehkä kyseinen moka voidaan laskea inhimilliseksi, mutta sen seurauksena francesinhoja syötiin radiokuulokkeet päässä ja ipodit pöydällä. Tästä syystä runsasmaalisen ottelu aikana muu ravintola saikin tuta moneen kertaan millainen ääni lähtee lähes 40:stä jalkapalloa seuraavasta teinistä.
Illallisella oppilaille ei taaskaan sallittu olutta ruokajuomaksi, ja mikäli joku yrittikin tilata, tuoppi siirtyi vikkelään opettajien pöytään tyhjennettäväksi.
Tällaiset retket ovat parhaimpien kokemusten joukossa täällä. Minulle kustannetaan koko matka ja yöpymiset ja tehtävänäni on vain hengata mukana ja jutella oppilaille englanniksi.
Siksipä minulle oli erittäin viihdyttävää seurata oppilaita ja opettajia välillä vähän vapaamuotoisemmissa ympyröissä, kun osallistuin portugalilaisen koululuokan kolmepäiväiselle luokkaretkelle. Matkassa olevat oppilaat olivat 15-16 -vuotiaita ja matkakohteena oli maan pohjoisosien viiniviljelyalueet ja Porton kaupunki. Lienee turha alleviivata sitä tosiasiaa, että samanteemaista luokkaretkeä ei Suomessa todennäköisesti nähdä ihan lähitulevaisuudessa, mutta siksipä mukana olikin hauska olla.
Selvittyämme jalkapallolaulujen täyttämästä bussimatkasta ensimmäisen retkipäivänämme ohjelmassa oli tutustuminen portviinikellareihin. Kyseinen juoma on yksi niistä harvoista kuuluisista vientiartikkeleista, joita Portugalilla on, joten sen merkitys taloudelle on sen verran tärkeä, että oppilaidenkin on siitä hyvä tietää. Osallistuimme siis Ferreiran kellarikierrokselle, joka tyypillisesti päättyy portviinimaistiaisiin. Osa oppilaista väsyi kuuntelemaan oppaan juttuja ennen kuin kierros oli kunnolla päässyt edes alkamaan, toiset taas valittivat kun opas kertoi niin vähän portviinistä. Kierroksen päätyttyä ja viinit juotuaan osa oppilaista meni ulos tupakalle. Opettajilla ei täällä tunnu olevan kauheasti kiinnostusta puuttua oppilaiden tupakointiin, kaipa se on katsottu mahdottomaksi tehtäväksi, joten opettajat pistävät sitten tupakaksi yhdessä oppilaiden kanssa.
Jostakin syystä oppilaat pystyivät ostamaan tuliaisportviinit myymälästä ilman mitään ongelmaa. Opettajistakin yksi innostui ostamaan iltapullon kollegoilleen ja hersyvän naurun saattelemana sanoi oppilaille, että tämä korkataan sitten kun te olette menneet nukkumaan.
Ihailimme hetken aikaa vanhankaupungin rantaa, oppilaat pelasivat jalkapalloa, osa kahvitteli, osa otti oluet (jostakin syystä oppilaat eivät saisi ostaa olutta, mutta sitä on käytännössä vaikea valvoa). Sitten siirryimme viettämään iltaa majapaikkaamme.
Toinen matkapäivä alkoi varhain. Lähdimme ajamaan sumuisessa säässä Douro-jokea sisämaahan kohti viininviljelysalueita. Bussi luikerteli tunteja kapeilla ja mutkaisilla vuoristoteillä toinen toistaan kauniimpien maisemien keskellä. Viiniköynnökset olivat penkereillä vielä ruskeina karahkoina, eikä luonto muutenkaan hellinyt vehreydellään. Sen lisäksi että täällä on vasta alkukevät, Portugali kärsii poikkeuksellisen kovasta kuivuudesta tällä hetkellä.
Suuntasimme Peso da Réguassa toimivalle viinitilalle, joka viinisesongin ulkopuolella pyörittää maatilamatkailubisnestä. Sain olla mukana kierroksella, jossa käytiin läpi viinin matka köynnöksestä pulloihin ja myyntiin. Valitettavasti opastus oli portugaliksi, joten kaikki kiinnostavat yksityiskohdat jäivät ymmärtämättä, mutta ehkäpä seuraavien kuvien avulla syntyy jokin mielikuva prosessista.
 |
| Taustan pengerretyn rinteen viiniköynnökset näyttävät maaliskuun alussa vielä pystyynkuolleilta talventörröttäjiltä. |
 |
| Haaveilen joskus vielä pääseväni tallomaan viiniä, sillä huolimatta moderneista viininvalmistusympäristöistä, alle 10 000 litran/pullon erät poljetaan kyseisellä tilalla edelleen jaloin altaassa. |
 |
| Ja viinikaupan kautta ulos kohti pullottamoa. |
 |
| "Paineilmakorkittajan" tussahdellessa ja satojen pullojen kilistessä työsuojelu ei ilmeisesti edellytä minkäänlaisia kuulosuojaimia työntekijöille. |
Viinitilavierailun jälkeen oppilaat simahtivat bussiin ja keräilivät voimia illan klassikkojalkapallomatsin katsomista varten. Benfica-FC Porto -ottelun odotus oli kuumentanut tunteita jo pitkin matkaa, mutta todellinen tunteidenpurkaus nähtiin siinä vaiheessa, kun oppilaat kuulivat, että illallisravintolassamme ei ole ollenkaan televisioita. Ehkä kyseinen moka voidaan laskea inhimilliseksi, mutta sen seurauksena francesinhoja syötiin radiokuulokkeet päässä ja ipodit pöydällä. Tästä syystä runsasmaalisen ottelu aikana muu ravintola saikin tuta moneen kertaan millainen ääni lähtee lähes 40:stä jalkapalloa seuraavasta teinistä.
Illallisella oppilaille ei taaskaan sallittu olutta ruokajuomaksi, ja mikäli joku yrittikin tilata, tuoppi siirtyi vikkelään opettajien pöytään tyhjennettäväksi.
Tällaiset retket ovat parhaimpien kokemusten joukossa täällä. Minulle kustannetaan koko matka ja yöpymiset ja tehtävänäni on vain hengata mukana ja jutella oppilaille englanniksi.
Kyynistä kulttuurikompetenssin kasvattelua
Voi veljet! Paikallinen koulu, tuo alkuperäinen syy miksi tänne olen tullut, aiheuttaa minulle edelleen sekä suunnatonta iloa että harmaita hiuksia. Jos koulun voi sanoa kasvattavan elämää varten, tämä totta vieköön opettaa venyttämään pinnaa aivan uusiin ulottuvuuksiin.
En halua missään nimessä sanoa, ettenkö viihtyisi. Olen aivan suunnattoman iloinen tästä saamastani mahdollisuudesta, mutta niinä päivinä kun mikään ei mene kuin ajattelen, ajaudun epämukavuusalueellani sellaisille vyöhykkeille, etten ole aikaisemmin tietänyt edes niiden olemassaolosta. Ja joskus vain turhaudun. Tai en tiedä jaksanko enää edes turhautua. Nykyään tyydyn kai ennemminkin toteamaan asioiden tilan. Kuten tänään.
Olin sopinut yksityisoppilaani kanssa tapaavani koulun kirjastossa kello 10. Tämän vuoksi peruin osallistumiseni aamutunneille. Odotin 20 minuuttia, turhaan, en häntä koskaan nähnyt. Keskellä päivää olevien hyppytuntien vuoksi seuraavat oppituntini alkoivat vasta puoli kahdelta. Menin paikalle hyvissä ajoin kuullakseni ensimmäistä kertaa, että minun pitää tehdä itsestäni loppunäyttely, jossa esittelen projektien tuotoksia, joita minun pitäisi täällä tehdä. Yllättäen, en ollut tällaisesta kuullut aiemmin, mutta kuittasin asian vastaanotetuksi. Olen oppinut, että portugalilaiset tykkäävät virallisista projekteista ja etenkin niiden lopputuotteista, produkteista. Niin kauan kuin on näyttää virallisia papereita, joissa parhaimmissa on monta leimaa, tai sitten paljon kuvia todisteina, asiat ovat hienosti. Itse prosessi ei ole ollenkaan niin merkittävä kuin jokin virallinen paperi siitä. Nyt minun pitää keksiä kaikkea tosi svengaavaa itsestäni seinälle pistettäväksi.
Mutta palatakseni tähän päivään. Iltapäivätuntieni piti siis alkaa puoli kahdelta, mutta opettajaa ei näkynyt missään. Odotin aikani ja kyselin opettajan perään, kunnes jälleen, ehkä noin miljoonannen kerran täällä oloaikanani tajusin, että minulle ei ole ilmoitettu mitään siitä, että opettaja on haihtunut kesken koulupäivän tuhkana tuuleen. Päättelin tästä, ettei loppupäivän tunteja ole ollenkaan, joten lähdin kotiin.
Aikaisemmin talvella olin vielä omaan (ja suomalaiseen) tyyliini säntillinen ja tunnollinen. Olisin vastaavassa tilanteessa jäänyt koululle, tekstannut opettajan perään, yrittänyt kovasti keksiä itselleni tekemistä loppupäivän tunneille. Mutta aika on tehnyt tehtävänsä ja lähdin hyvin omintunnoin kotiin tajuten, etten koko päivänä pystynyt tekemään mitään, mitä minulla oli päiväjärjestyksessäni.
Mutta tästäkin teemasta saan hienosti kokonaisen seinäjulisteen loppunäyttelyyni, kulttuurikompetenssini on nimittäin kasvanut valtavasti!
En halua missään nimessä sanoa, ettenkö viihtyisi. Olen aivan suunnattoman iloinen tästä saamastani mahdollisuudesta, mutta niinä päivinä kun mikään ei mene kuin ajattelen, ajaudun epämukavuusalueellani sellaisille vyöhykkeille, etten ole aikaisemmin tietänyt edes niiden olemassaolosta. Ja joskus vain turhaudun. Tai en tiedä jaksanko enää edes turhautua. Nykyään tyydyn kai ennemminkin toteamaan asioiden tilan. Kuten tänään.
Olin sopinut yksityisoppilaani kanssa tapaavani koulun kirjastossa kello 10. Tämän vuoksi peruin osallistumiseni aamutunneille. Odotin 20 minuuttia, turhaan, en häntä koskaan nähnyt. Keskellä päivää olevien hyppytuntien vuoksi seuraavat oppituntini alkoivat vasta puoli kahdelta. Menin paikalle hyvissä ajoin kuullakseni ensimmäistä kertaa, että minun pitää tehdä itsestäni loppunäyttely, jossa esittelen projektien tuotoksia, joita minun pitäisi täällä tehdä. Yllättäen, en ollut tällaisesta kuullut aiemmin, mutta kuittasin asian vastaanotetuksi. Olen oppinut, että portugalilaiset tykkäävät virallisista projekteista ja etenkin niiden lopputuotteista, produkteista. Niin kauan kuin on näyttää virallisia papereita, joissa parhaimmissa on monta leimaa, tai sitten paljon kuvia todisteina, asiat ovat hienosti. Itse prosessi ei ole ollenkaan niin merkittävä kuin jokin virallinen paperi siitä. Nyt minun pitää keksiä kaikkea tosi svengaavaa itsestäni seinälle pistettäväksi.
Mutta palatakseni tähän päivään. Iltapäivätuntieni piti siis alkaa puoli kahdelta, mutta opettajaa ei näkynyt missään. Odotin aikani ja kyselin opettajan perään, kunnes jälleen, ehkä noin miljoonannen kerran täällä oloaikanani tajusin, että minulle ei ole ilmoitettu mitään siitä, että opettaja on haihtunut kesken koulupäivän tuhkana tuuleen. Päättelin tästä, ettei loppupäivän tunteja ole ollenkaan, joten lähdin kotiin.
Aikaisemmin talvella olin vielä omaan (ja suomalaiseen) tyyliini säntillinen ja tunnollinen. Olisin vastaavassa tilanteessa jäänyt koululle, tekstannut opettajan perään, yrittänyt kovasti keksiä itselleni tekemistä loppupäivän tunneille. Mutta aika on tehnyt tehtävänsä ja lähdin hyvin omintunnoin kotiin tajuten, etten koko päivänä pystynyt tekemään mitään, mitä minulla oli päiväjärjestyksessäni.
Mutta tästäkin teemasta saan hienosti kokonaisen seinäjulisteen loppunäyttelyyni, kulttuurikompetenssini on nimittäin kasvanut valtavasti!
Dirhameita ja berbereitä
Pahoitteluni lukijoille pitkästä bloggaustauosta. Olen poikkeuksellisesti ollut menossa niin paljon, etten ole ehtinyt istahtaa koneen ääreen pohtimaan syvällisiä tai edes sivuamaan pinnallisia. Huomasin lisäksi juuri, että Portugalin reissun puoliväli on ohitettu. En tiedä onko se huono vai hyvä uutinen. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, parhaat viikot ovat vasta edessäpäin, kuten on myös paras sääkin. Vajaa neljä kuukautta on vielä edessä elämää Euroopan toisella laidalla.
Kuten aiemmin taisin mainita, kävimme nelipäiväisellä matkalla Marokossa. Ryanair lensi sinne pilkkahintaan Portosta reilussa tunnissa, ja oli hienoa että tällaisen matkustusmahdollisuuden sain juhlapäivämme kunniaksi.
Marrakesh oli itsessään täynnä viehättäviä ristiriitoja. Kevätauringon lämmittämät kadut tuoksuivat ruoka- ja maustekojujen kohdilla huumaavilta, kun taas joillain tienpätkillä mädäntyneiden jätteiden ja virtsan haju sai minut kakomaan kuvotuksesta. Kaduilla risteilivät suloisessa kaaoksessa rintarinnan aaseilla ratsastavat maanviljelijät ja Audeilla ajelevat rikkaat. Välillä kaupunki näytti kasvoistaan sen puolen, joka muistutti tuhannen ja yhden yön satuja, toisina hetkinä jouduimme näkemään köyhyydestä johtuvan kurjuuden.
Kaupunki tuntui yllättävän turvalliselta. Vanhan kaupungin kapeilla kaduilla muutama mies tarjoutui opastamaan meitä ystävällisesti kyseenalaisiin paikkoihin, mutta onneksi omaa suuntavaistoa oli sen verran jäljellä, että päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta. Päättäväisyydestä oli hyötyä myös silloin, kun turisteista elävät käärmeenlumoojat, apinanulkoiluttajat ja hennatatuoijat tarttuivat tiukalla otteella käsivarresta ja markkinoivat tuotteitaan joko heittämällä elävän käärmeen niskaan tai yrittämällä pakkotatuoida hennaneulan kanssa kämmenselkää. Turistioppaat eivät turhaan varoita paikallisten melko aggressiiviseltakin tuntuvasta kaupantekokulttuurista, eikä meillekään ollut yhtään huonompi idea etukäteen hankkia tietoa siitä, mihin todennäköisesti tullaan törmäämään.
Kuten odotettavissa oli, pankki- tai luottokortti ei meillä sillä kertaa toiminut, joten oltiin mukanamme tuotujen Eurojen varassa koko reissu. Onneksi pankkiautomaattien epäluotettavuudesta oltiin varoitettu etukäteen, joten vaihdoimme dirhamimme hotellien auloissa.
Muutamia tuliaisia ostimme neuvoteltuamme sopivan hinnan basaareissa. Ranskalaisella majapaikkamme pitäjällä oli ihana filosofia mitä tuli Marokossa neuvoteltuihin hintoihin. Rikkaat länsimaalaiset voivat hyvillä mielin maksaa tavaroista juuri sen verran kun he niistä ovat valmiit maksamaan. Todennäköisesti se on enemmän mitä paikalliset maksaisivat, mutta ottaen huomioon paikallisten kuukausipalkan, joka pyörinee sadan euron molemmilla puolilla, ei pieni tulonsiirto paikallisille yrittäjille liene maailmanloppu eurooppalaisille.
Yhteen asiaan en kuitenkaan osannut varautua. Mennessämme vuoristoon turistikierrokselle, en ollut ollenkaan ajatellut, että köyhät vuoristojen berberikansojen lapset juoksisivat mutkan takaa pysäyttämään auton ja anelemaan rahaa tai tuliaisena tuotuja koulutarvikkeita tai mitä vain, mitä länsimaalaisilla olisi antaa. Tyhjin käsin oli tosi kurja jättää pikkuiset lapset. Näin jälkeen päin kun olen muistellut lähes kaikkien kavereideni kertomuksia, ovat he ympäri maailmaa matkatessaan puhuneet aivan samasta ilmiöstä. Kantapään kautta kai pitää nämäkin asiat oppia.
Kuten aiemmin taisin mainita, kävimme nelipäiväisellä matkalla Marokossa. Ryanair lensi sinne pilkkahintaan Portosta reilussa tunnissa, ja oli hienoa että tällaisen matkustusmahdollisuuden sain juhlapäivämme kunniaksi.
Marrakesh oli itsessään täynnä viehättäviä ristiriitoja. Kevätauringon lämmittämät kadut tuoksuivat ruoka- ja maustekojujen kohdilla huumaavilta, kun taas joillain tienpätkillä mädäntyneiden jätteiden ja virtsan haju sai minut kakomaan kuvotuksesta. Kaduilla risteilivät suloisessa kaaoksessa rintarinnan aaseilla ratsastavat maanviljelijät ja Audeilla ajelevat rikkaat. Välillä kaupunki näytti kasvoistaan sen puolen, joka muistutti tuhannen ja yhden yön satuja, toisina hetkinä jouduimme näkemään köyhyydestä johtuvan kurjuuden.
Kaupunki tuntui yllättävän turvalliselta. Vanhan kaupungin kapeilla kaduilla muutama mies tarjoutui opastamaan meitä ystävällisesti kyseenalaisiin paikkoihin, mutta onneksi omaa suuntavaistoa oli sen verran jäljellä, että päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta. Päättäväisyydestä oli hyötyä myös silloin, kun turisteista elävät käärmeenlumoojat, apinanulkoiluttajat ja hennatatuoijat tarttuivat tiukalla otteella käsivarresta ja markkinoivat tuotteitaan joko heittämällä elävän käärmeen niskaan tai yrittämällä pakkotatuoida hennaneulan kanssa kämmenselkää. Turistioppaat eivät turhaan varoita paikallisten melko aggressiiviseltakin tuntuvasta kaupantekokulttuurista, eikä meillekään ollut yhtään huonompi idea etukäteen hankkia tietoa siitä, mihin todennäköisesti tullaan törmäämään.
Kuten odotettavissa oli, pankki- tai luottokortti ei meillä sillä kertaa toiminut, joten oltiin mukanamme tuotujen Eurojen varassa koko reissu. Onneksi pankkiautomaattien epäluotettavuudesta oltiin varoitettu etukäteen, joten vaihdoimme dirhamimme hotellien auloissa.
Muutamia tuliaisia ostimme neuvoteltuamme sopivan hinnan basaareissa. Ranskalaisella majapaikkamme pitäjällä oli ihana filosofia mitä tuli Marokossa neuvoteltuihin hintoihin. Rikkaat länsimaalaiset voivat hyvillä mielin maksaa tavaroista juuri sen verran kun he niistä ovat valmiit maksamaan. Todennäköisesti se on enemmän mitä paikalliset maksaisivat, mutta ottaen huomioon paikallisten kuukausipalkan, joka pyörinee sadan euron molemmilla puolilla, ei pieni tulonsiirto paikallisille yrittäjille liene maailmanloppu eurooppalaisille.
Yhteen asiaan en kuitenkaan osannut varautua. Mennessämme vuoristoon turistikierrokselle, en ollut ollenkaan ajatellut, että köyhät vuoristojen berberikansojen lapset juoksisivat mutkan takaa pysäyttämään auton ja anelemaan rahaa tai tuliaisena tuotuja koulutarvikkeita tai mitä vain, mitä länsimaalaisilla olisi antaa. Tyhjin käsin oli tosi kurja jättää pikkuiset lapset. Näin jälkeen päin kun olen muistellut lähes kaikkien kavereideni kertomuksia, ovat he ympäri maailmaa matkatessaan puhuneet aivan samasta ilmiöstä. Kantapään kautta kai pitää nämäkin asiat oppia.
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Kaneliappelsiineja
Marokossa meille tarjoiltiin muutamaan otteeseen jälkiruoaksi tomusokerilla ja kanelilla kuorrutettuja appelsiinisiipaleita. Tein niitä kotiin palattuanikin ihanista, makeista ja siemenettömistä algarvelaisista appelsiineista. Sokeria tosin laitoin vain vähän, enkä kanelillakaan halunnut peittää appelsiinin omaa makua. Seuraavalla kerralla kokeilen alkuruoaksi Marokossa myös maistamaani kylmää appelsiini-porkkanasosekeittoa. Yksinkertaista, mutta niin maukasta. Suosittelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)