Olen pitkään miettinyt, mitkä voisivat olla niitä keskeisimpiä asioita ja ilmiöitä, joihin portugalilainen kulttuuri aina palaa, ja joiden ymmärtäminen auttaisi Ylermi Yleissuomalaista (tai Pertti Perussuomalaista!) sopeutumaan nopeammin portugalilaiseen kulttuuriin ja ymmärtämään sitä. Voiko sellaisia perusteemoja edes olla, vai onko vaarana eksyä listoja tehdessä liian raakaan yksinkertaistamiseen?
Tietenkin uuteen kulttuuriin tutustuminen on aina seikkailu ja ennen kaikkea sukellus omaan itseen ja kunkin henkilön omaan kulttuuritaustaan. Lukijoista joku saattaa lukeutua runsaasti kulttuurikompetenssia kartuttaneeseen joukkoon, joku toinen taas toiseen äärilaitaan, tuskin koskaan taustayhteisöstään pois lähteneenä. Uskon, että kukaan ulkopuolinen ei voi neuvoa sopeutumaan uuteen kulttuuriin, mutta uskoakseni toisten kokemuksista ja mielipiteistä voi jotakin oppia ja kenties välttää astumasta joihinkin väärinkäsitysten ansoihin.
Kannan siis korteni tässä asiassa kekoon tiivistämällä kokemukseni Portugalista muutamaan avainsanaan. Olkoon tämä blogikirjoitus omistettu vaikkapa Portugaliin vaihto-oppilaaksi lähteville tai maahan muuten muuttaville suomalaisille, tai niille, jotka portugalilaisia omassa yhteisössään tapaavat. Kommenttikenttään voi mieluusti lisätä asiasta heränneitä mielipiteitä.
PERHE
Yhteiskunnan perusyksikkö. Yksilön tuki ja turva. Kaikki kaikessa. Nepotismi.
Keskustelussa portugalilaisen kanssa harvoin kannattaa mennä suoraan asiaan. Asiakeskeisyys yleensäkin tuntuu olevan hyvin pohjois-eurooppalainen piirre. Hyviin keskustelunavauksiin lukeutuu perheenjäsenten kuulumisten kysely. Suomessa koti- ja perheasioiden utelua voidaan joskus pitää tungettelevana, varsinkin jos kyseessä on etäisempi tuttava. Samoin Suomessa perhejuhlien ja perheelle omistettujen matkojen ja viikonloppujen häirintä voidaan kokea loukkaavana. Portugalissa yksilö on osa perhettään ja perhe on osa yksilöä. Se peilautuu lähes kaikkeen ympärillä olevaan. Unohda yksilö, kohtaa perhe, yhteisö ja ystävien ystäväpiiri. Älä tee yksin, opettele tekemään yhdessä.
KOSKETUS
Iho. Huulet. Katse. Halaus. Läheisyys.
Kun Suomessa sopiva etäisyys toiseen ihmiseen on 70 senttiä, portugalilaisen kanssa kannattaa tottua ihokontaktiin. Kun Suomessa huulet koskettavat vain kaikkein läheisimpiä, Portugalissa suukot ovat osa vuorovaikutusta. Ystävän kaappaaminen kainaloon, lämmin rutistus keskustellessa tai kädestä kiinni ottaminen ovat kaikki normaaleja eleitä, oli kyseessä ystävä, ystävän puoliso, perheenjäsen tai työkaveri. Vastaantuleva ihminen harvoin tuijottaa tai kyylää, hän katsoo vastaantulijaa. Katsominen on sallittua ja hymyileminen on sallittua. Se ei ole kutsu sänkyyn, se ei ole epätoivoinen yritys päästä etenemään reittä pitkin. Se on toinen ihminen. Lähellä.
RUOKA
Identiteetti. Paikallisuus. Yhteisöllisyys. Elämänrytmi. Kello.
Selvitäkseen arkipäiväisestä elämästä, on hyvä erottaa toisistaan neljä kellonaikaa. Nämä ovat aika ennen lounasta, lounaan jälkeen, ennen päivällistä ja päivällisen jälkeen. Oikeastaan kaikki tapahtumat sijoittuvat näihin kellonaikoihin. Koulussa opiskellaan ennen lounasta ja lounaan jälkeen. Lääkkeet otetaan ruokailujen jälkeen tai ennen niitä. Elokuvat alkavat ennen illallisaikaa tai illallisen jälkeen. Baariin lähdetään illallisen jälkeen. Ystävät ja perhe tavataan kahvilla, lounaalla tai illallisella. Kotiin kutsuttaessa on lähes poikkeuksetta kyse illalliskutsusta. Ruoka on sosiaalinen tapahtuma, ei funktionaalinen nälänpoistorituaali. Yksin ei syödä, mikäli on mahdollisuus syödä yhdessä. Ja ruoka, ruoasta puhuminen ja sen alkuperän analysointi, se vasta on taidetta.
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
maanantai 28. toukokuuta 2012
torstai 24. toukokuuta 2012
2 herkuttelupaikkaa ja Suomi-puoti Lissabonissa
Lissabonissa on kaksi paikkaa, jonne suuntaan halutessani herkutella. Ensimmäinen on ravintola ja toinen on ostoskeskus. Kolmas mainitsemisen arvoinen paikka on pieni Suomi-puoti, jonka löysin joskus sattumalta. Sen valikoima ei tosin ole päätä huimaava, mutta mikäli Suomi-tuliaiset loppuvat kesken, löytyy sieltä ensiapu.
Aivan ylivoimaisesti paras italialainen ravintola löytyy Rossion ja Restauradoresin metroasemien välistä osoitteesta Rua Portas de Santo Antão 47. Locanda Italiana -niminen ravintola on oiva ratkaisu, mikäli tyypillinen portugalilainen ruoka on alkanut nyppiä tai olet muuten vain italialaisen ruoan ystävä. Lisäarvoa paikalle tuovat kauniit ruoka-annokset sekä siisti ja viimeistelty sisustus - molemmat asioita, joita portugalilaisissa ravintoloissa joskus jään kaipaamaan. Melko turistisalla kadulla sijaitseva ravintola voi hukkua muiden vastaavanlaisten ravintoloiden joukkoon, mutta paikan tunnistaa hauskoista kokkipatsaista, jotka pihalle usein nostetaan.
Mikäli perusruokakauppojen tarjonta on tullut koluttua läpi jo kymmeneen kertaan, tai Pingo Docesta tai Minipreçosta ei löydy kaipaamiasi herkkuja, suosittelen suuntaamaan El Corte Inglésin tavaratalon alakertaan. Sieltä löytyy hyvällä säkällä jopa Fazerin suklaita puhumattakaan herkku- ja gourmetruokavalikoimista, joihin en ole muissa kaupoissa törmännyt. Portugalihan ei ole varsinaisesti mikään karkkimaa, mikä ei noin terveysnäkökulmasta ole lainkaan huono asia. Mutta jos joskus tekee kuitenkin mieli jotain muutakin kuin peruskauppojen Mars-patukkaa, oikea osoite on tämä espanjalaistaivas São Sebastiãon metroaseman kohdalla.
Avenida da Liberdaden itäpuolella kulkee pieni Rua Rodrigues Sampaion katu. Sen varrella on lähes huomiotta jäävä pieni Lappi- ja Suomi-teemainen puoti. Omistaja on kuulemma joskus nuoruudessaan rakastunut Suomeen ja myöhemmin hän on halunnut tuoda erilaisia Suomi-tuotteita myymäläänsä. Valikoima ei ole järin suuri, mutta muutaman suomalaisen suklaamerkin sieltä voi bongata, samoin kuin jääkaappimagneetteja, leluja, pehmoleluja, porosäilykkeitä ja suomen kielen opiskelumateriaalia.
Aivan ylivoimaisesti paras italialainen ravintola löytyy Rossion ja Restauradoresin metroasemien välistä osoitteesta Rua Portas de Santo Antão 47. Locanda Italiana -niminen ravintola on oiva ratkaisu, mikäli tyypillinen portugalilainen ruoka on alkanut nyppiä tai olet muuten vain italialaisen ruoan ystävä. Lisäarvoa paikalle tuovat kauniit ruoka-annokset sekä siisti ja viimeistelty sisustus - molemmat asioita, joita portugalilaisissa ravintoloissa joskus jään kaipaamaan. Melko turistisalla kadulla sijaitseva ravintola voi hukkua muiden vastaavanlaisten ravintoloiden joukkoon, mutta paikan tunnistaa hauskoista kokkipatsaista, jotka pihalle usein nostetaan.
 |
| Pizza Rucola - kirjoittajan mielestä pizzojen kuningas |
Mikäli perusruokakauppojen tarjonta on tullut koluttua läpi jo kymmeneen kertaan, tai Pingo Docesta tai Minipreçosta ei löydy kaipaamiasi herkkuja, suosittelen suuntaamaan El Corte Inglésin tavaratalon alakertaan. Sieltä löytyy hyvällä säkällä jopa Fazerin suklaita puhumattakaan herkku- ja gourmetruokavalikoimista, joihin en ole muissa kaupoissa törmännyt. Portugalihan ei ole varsinaisesti mikään karkkimaa, mikä ei noin terveysnäkökulmasta ole lainkaan huono asia. Mutta jos joskus tekee kuitenkin mieli jotain muutakin kuin peruskauppojen Mars-patukkaa, oikea osoite on tämä espanjalaistaivas São Sebastiãon metroaseman kohdalla.
 |
| El Corte Inglés tarjoaa ulkomaisille turisteille 10% alennuksen ostoksista. |
Suru-uutisia ja kizombaa koulussa
Meidän koulumme opettajainhuoneessa on tapana leimauttaa johtoportaan kautta kaikki julkisesti jakoon laitettavat paperit. Minkä tahansa tiedotteen, kokouskutsun tai retkiohjelman pitää käydä johtajan leiman alla. Usein olen miettinyt, mistä tälläinen kontrolli johtuu. Suomessa kun suorastaan jaetaan vastuutehtäviä hoidettavaksi opettajille ja koulun johto laittaa näppinsä vain niihin merkittävimpiin koulun toimintoihin.
Tänään pongasin koulun ilmoitustaululta virallisella leimalla varustetun suru-uutisen, jossa kerrottiin mustan hautaristin kuvittamana, että rakkaan opettajakollegamme, Nano Nanon, isä on kuollut ja hänet siunataan haudan lepoon Siellä ja Täällä sinä ja sinä päivänä. Ihmetykseni taisi kestää kymmenen sekuntia sitä lukiessani, mutta kuten niin monen muunkin erikoisen asian, tämänkin unohdin melko pian.
Oikeastaan asia tuli mieleeni uudestaan vasta eräällä oppitunnilla, jolla asiasta puhuttiin. Täällä on kuulema tapana, että luokat ostavat surunvalittelukukkaset opettajille vastaavissa tapauksissa. Elehän on kerrassaan hieno ja opettaa oppilaita toimimaan osaaottavasti. Suomalaisen koulun kasvattina en kuitenkaan voinut olla tapaa ihmettelemättä. Toki Suomessakin opettajakollegoille ilmaistaan surunvalitteluja, mikäli he ovat menetyksestään halunneet jakaa työpaikallaan. Rehtori ei kuitenkaan tee asiasta julkista tiedotetta ilmoitustaululle ja koko koulu ei asiasta kuule. Puhumattakaan siitä, että oppilaat ostaisivat opettajille kukkavihkoja.
Toisaalta tapa lämmitti sydäntäni. Olen kerta toisensa jälkeen haltioitunut niistä sosiaalisista taidoista, joita portugalilaisilla nuorilla (ja aikuisillakin) on. Vaikka vanhempi ikäpolvi valittaa nuorison tapainturmeluksesta, minun silmissäni lapset ja nuoret ovat avoimia, kohteliaita ja sosiaalisesti taidokkaita. Aivan arkipäiväisessä kanssakäymisessä minua tervehditään ja kanssani keskustellaan tavalla, joka Suomessa tuntuisi liki mahdottomalta. Jakoa nuorten ja "nolojen aikuisten" välillä täällä ei näytetä tuntevan, tai ainakaan käytännössä se ei näy. Taito seurustella tuntemattomienkin ihmisten kanssa on täällä verissä.
Tänään vietin hyppytuntia ulkosalla auringosta nautiskellen kun ryhmä 15-vuotiaita oppilaitani tuli pyytämään minua heidän kanssaan jalkapallokentän reunalle varjoon. Lähdin sinne, juttelimme niitä näitä, tanssimme kizombaa, chachachata, balettia, hiphoppia ja lohdutin yhtä kyynelsilmäistä englanninkokeesta stressaavaa oppilasta. Lähtiessäni kohti opettajainhuonetta vedin kuvitteellisen rastin seinään. Tällaista hetkeä tuskin tulisin uudestaan kokemaan.
Tänään pongasin koulun ilmoitustaululta virallisella leimalla varustetun suru-uutisen, jossa kerrottiin mustan hautaristin kuvittamana, että rakkaan opettajakollegamme, Nano Nanon, isä on kuollut ja hänet siunataan haudan lepoon Siellä ja Täällä sinä ja sinä päivänä. Ihmetykseni taisi kestää kymmenen sekuntia sitä lukiessani, mutta kuten niin monen muunkin erikoisen asian, tämänkin unohdin melko pian.
Oikeastaan asia tuli mieleeni uudestaan vasta eräällä oppitunnilla, jolla asiasta puhuttiin. Täällä on kuulema tapana, että luokat ostavat surunvalittelukukkaset opettajille vastaavissa tapauksissa. Elehän on kerrassaan hieno ja opettaa oppilaita toimimaan osaaottavasti. Suomalaisen koulun kasvattina en kuitenkaan voinut olla tapaa ihmettelemättä. Toki Suomessakin opettajakollegoille ilmaistaan surunvalitteluja, mikäli he ovat menetyksestään halunneet jakaa työpaikallaan. Rehtori ei kuitenkaan tee asiasta julkista tiedotetta ilmoitustaululle ja koko koulu ei asiasta kuule. Puhumattakaan siitä, että oppilaat ostaisivat opettajille kukkavihkoja.
Toisaalta tapa lämmitti sydäntäni. Olen kerta toisensa jälkeen haltioitunut niistä sosiaalisista taidoista, joita portugalilaisilla nuorilla (ja aikuisillakin) on. Vaikka vanhempi ikäpolvi valittaa nuorison tapainturmeluksesta, minun silmissäni lapset ja nuoret ovat avoimia, kohteliaita ja sosiaalisesti taidokkaita. Aivan arkipäiväisessä kanssakäymisessä minua tervehditään ja kanssani keskustellaan tavalla, joka Suomessa tuntuisi liki mahdottomalta. Jakoa nuorten ja "nolojen aikuisten" välillä täällä ei näytetä tuntevan, tai ainakaan käytännössä se ei näy. Taito seurustella tuntemattomienkin ihmisten kanssa on täällä verissä.
Tänään vietin hyppytuntia ulkosalla auringosta nautiskellen kun ryhmä 15-vuotiaita oppilaitani tuli pyytämään minua heidän kanssaan jalkapallokentän reunalle varjoon. Lähdin sinne, juttelimme niitä näitä, tanssimme kizombaa, chachachata, balettia, hiphoppia ja lohdutin yhtä kyynelsilmäistä englanninkokeesta stressaavaa oppilasta. Lähtiessäni kohti opettajainhuonetta vedin kuvitteellisen rastin seinään. Tällaista hetkeä tuskin tulisin uudestaan kokemaan.
maanantai 21. toukokuuta 2012
Opettaja - toinen on listalla parempi toista
(Päivitetty 24.5.2012)
Täällä se nyt on, vuosittainen listaus portugalilaisista opettajista aineittaisissa paremmuusjärjestyksessä. Jos rehellisiä ollaan, en osaa sanoa, mitkä kaikki asiat listauksessa sijoitukseen vaikuttavat. Olenkin siitä syystä mystifioinut listaa ja rakentanut siitä mielessäni sellaisen osin mielivaltaisen, osin loogisuuteen perustuvan taulukon, joka yrittää listata asiaa, jota ei todellisuudessa voine arvioida.
Löydät listan tämän linkin takaa.
Ymmärtääkseni sijoitukseen listalla vaikuttaa saatu koulutus, kerrytetty työkokemus, mahdollisesti yliopiston päättötodistuksen pistemäärä ja kenties kollegoiden suorittama vertaisarviointi. Listauksen perusteella ylempänä olevilla opettajilla on etulyöntiasema työmarkkinoilla ja koulun valinnassa. Yritän tällä viikolla kysellä koulussa, jos joku ehtisi minulle asiaa tarkemmin selvittää. Päivitän tätä bloggausta sitten sen tiedon pohjalta tarkemmaksi.
Tässä tulee lupaamani päivitys asiaan: Portugalilaiset opettajat siis todellakin listataan kansallisesti pistejärjestykseen. En tiedä voiko sitä kutsua paremmuusjärjestykseksi vai kokemusjärjestykseksi, mutta merkittävä asia se joka tapauksessa on opettajan uralla. Opettajat kerryttävät pisteitä työkokemuksestaan ja tutkintoarvosanastaan ja näiden pisteiden perusteella sijoitutaan toivekouluihin. Eniten kritiikkiä herättää se, että tutkintotodistuksen arvosana roikkuu vaikuttavana asiana vuosikymmenten ajan. Vaikka opettaja kehittyisi pedagogiseksi neroksi työvuosien kuluessa, taustalla kummitteleva heikko arvosana laskee pisteitä listalla ajasta ikuisuuteen.
Täällä se nyt on, vuosittainen listaus portugalilaisista opettajista aineittaisissa paremmuusjärjestyksessä. Jos rehellisiä ollaan, en osaa sanoa, mitkä kaikki asiat listauksessa sijoitukseen vaikuttavat. Olenkin siitä syystä mystifioinut listaa ja rakentanut siitä mielessäni sellaisen osin mielivaltaisen, osin loogisuuteen perustuvan taulukon, joka yrittää listata asiaa, jota ei todellisuudessa voine arvioida.
Löydät listan tämän linkin takaa.
Ymmärtääkseni sijoitukseen listalla vaikuttaa saatu koulutus, kerrytetty työkokemus, mahdollisesti yliopiston päättötodistuksen pistemäärä ja kenties kollegoiden suorittama vertaisarviointi. Listauksen perusteella ylempänä olevilla opettajilla on etulyöntiasema työmarkkinoilla ja koulun valinnassa. Yritän tällä viikolla kysellä koulussa, jos joku ehtisi minulle asiaa tarkemmin selvittää. Päivitän tätä bloggausta sitten sen tiedon pohjalta tarkemmaksi.
Tässä tulee lupaamani päivitys asiaan: Portugalilaiset opettajat siis todellakin listataan kansallisesti pistejärjestykseen. En tiedä voiko sitä kutsua paremmuusjärjestykseksi vai kokemusjärjestykseksi, mutta merkittävä asia se joka tapauksessa on opettajan uralla. Opettajat kerryttävät pisteitä työkokemuksestaan ja tutkintoarvosanastaan ja näiden pisteiden perusteella sijoitutaan toivekouluihin. Eniten kritiikkiä herättää se, että tutkintotodistuksen arvosana roikkuu vaikuttavana asiana vuosikymmenten ajan. Vaikka opettaja kehittyisi pedagogiseksi neroksi työvuosien kuluessa, taustalla kummitteleva heikko arvosana laskee pisteitä listalla ajasta ikuisuuteen.
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Portugalilaisia sotilaita
Olen tähänastisen opiskeluhistoriani aikana jäänyt autuaan tietämättömäksi 60-70 -lukujen taitteessa käydyistä siirtomaasodista. Tämä ei liene ihme ottaen huomioon jokseenkin rajallisen kiinnostukseni poliittiseen historiaan lukiossa, mutta Portugalissa asuessani pienestä yleissivistyksestä ei monissa yhteyksissä olisi ollut haittaa.
Luulin pitkään, että Portugali ei sotia ole viime aikoina pahemmin käynyt heidän säästyttyä toiselta maailmansodalta, mutta luuloni on osoittautunut vääräksi. Portugalin afrikkalaiset siirtomaat, kuten Angola ja Mosambik, itsenäistyivät muiden samassa tilanteessa olleiden maiden kanssa nelisenkymmentä vuotta sitten siirtomaasotien päätteeksi. Moni keski-iän ylittänyt portugalilainen on siis Afrikan trooppisessa ilmastossa sotansa sotinut ja samanlaisia traumoja niistä on paikallisille jäänyt, kuin isovanhempieni sukupolvelle Suomessa.
Mutta missä portugalilaiset sotilaat nykyään taistelevat? Siirtomaasotien ja kylmän sodan jälkeen Portugalissa siirryttiin asteittain asevelvollisuudesta ammattiarmeijaan ja vuodesta 2003 alkaen sotilasuran valitseminen on ollut vapaaehtoista. Ilmeisesti suurin osa heistä toimii rauhanturvatehtävissä. Armeijan rekrytointikojut ovat tuttu näky isommissa kaupungeissa ja ura armeijassa vaikuttaa olevan yhä edelleen suosittu ja arvostettu valinta.
Mikäli ura armeijassa kiinnostaa, Portugalista löytyy yhdistettyjä sotilasuraan valmentavia yläaste-lukioita, joihin voi halutessaan 12-vuotiaana hakea. Kyseisten koulujen oppilaat eroavat perusteineistä niin vaatetuksen, asennon kuin käytöksenkin suhteen, kuten tässä eräältä luokkaretkeltä otetussa valokuvassa näkyy.
Sotilauran syrjään päässee käsittääkseni monella eri tavalla käsiksi. (Anteeksi jokseenkin epätarkka kielenkäyttöni sekä vajavaiset tietoni tästä asiasta.) Erilaisten sotilasuraan valmistavien korkeakoulujen ja -yliopistojen välillä on varaa mistä valita ja rekrytoinnin kautta voi sotilasuran alkutaipaleelle lähteä käymällä seitsemän kuukautta kestävän peruskoulutuksen.
Mutta miksi ihmeessä päätin kirjoittaa blogikirjoituksen tällaisesta aiheesta? No siksi, että tänään pääsin seuraamaan merivoimien näytöstä, josta seuraavat kuvat.
Luulin pitkään, että Portugali ei sotia ole viime aikoina pahemmin käynyt heidän säästyttyä toiselta maailmansodalta, mutta luuloni on osoittautunut vääräksi. Portugalin afrikkalaiset siirtomaat, kuten Angola ja Mosambik, itsenäistyivät muiden samassa tilanteessa olleiden maiden kanssa nelisenkymmentä vuotta sitten siirtomaasotien päätteeksi. Moni keski-iän ylittänyt portugalilainen on siis Afrikan trooppisessa ilmastossa sotansa sotinut ja samanlaisia traumoja niistä on paikallisille jäänyt, kuin isovanhempieni sukupolvelle Suomessa.
Mutta missä portugalilaiset sotilaat nykyään taistelevat? Siirtomaasotien ja kylmän sodan jälkeen Portugalissa siirryttiin asteittain asevelvollisuudesta ammattiarmeijaan ja vuodesta 2003 alkaen sotilasuran valitseminen on ollut vapaaehtoista. Ilmeisesti suurin osa heistä toimii rauhanturvatehtävissä. Armeijan rekrytointikojut ovat tuttu näky isommissa kaupungeissa ja ura armeijassa vaikuttaa olevan yhä edelleen suosittu ja arvostettu valinta.
Mikäli ura armeijassa kiinnostaa, Portugalista löytyy yhdistettyjä sotilasuraan valmentavia yläaste-lukioita, joihin voi halutessaan 12-vuotiaana hakea. Kyseisten koulujen oppilaat eroavat perusteineistä niin vaatetuksen, asennon kuin käytöksenkin suhteen, kuten tässä eräältä luokkaretkeltä otetussa valokuvassa näkyy.
Sotilauran syrjään päässee käsittääkseni monella eri tavalla käsiksi. (Anteeksi jokseenkin epätarkka kielenkäyttöni sekä vajavaiset tietoni tästä asiasta.) Erilaisten sotilasuraan valmistavien korkeakoulujen ja -yliopistojen välillä on varaa mistä valita ja rekrytoinnin kautta voi sotilasuran alkutaipaleelle lähteä käymällä seitsemän kuukautta kestävän peruskoulutuksen.
Mutta miksi ihmeessä päätin kirjoittaa blogikirjoituksen tällaisesta aiheesta? No siksi, että tänään pääsin seuraamaan merivoimien näytöstä, josta seuraavat kuvat.
perjantai 18. toukokuuta 2012
Perusopintojen täydentämistä ilta-aikaan
Portugalissa on vielä toistaiseksi toiminnassa järjestelmä, jossa peruskoulun keskenjättäneillä on mahdollisuus käydä iltaopintoina peruskoulu loppuun. Minun koulussani se tarkoittaa koulutilojen hyödyntämistä kolmessa vuorossa. Perusopetuksen oppilaat opiskelevat yleensä klo 8-14 tai 13-19, ja illalla klo 19-24 on tarjolla iltatunteja opintojaan täydentäville aikuisille.
Olen jo pitkään halunnut nähdä millaisia nämä iltatunnit käytännössä ovat, joten sovin erään englanninopettajan kanssa meneväni tunnille vierailulle ja pitäväni pienen esitelmän Suomesta.
Tuntui hassulta mennä koululle vasta illan viiletessä ja auringon laskiessa. Tuntini alkoi klo 19.45 ja koko koulu tuntui silloin tyystin toiselta maailmalta. Teini-ikäisten sähellys pihalla ja koulurakennuksessa oli vaihtunut hiljaiseen opiskeluun luokissa. Välillä joku opiskelija siirtyi käytävään puhumaan kännykkäänsä. Ovet olivat luokkahuoneisiin auki. Joitakin kiinnosti enemmän, toisia selkeästi vähemmän. Opettaja auttoi opiskelijoita pöytien ääressä ja läppärit olivat muistiinpanoja varten auki. Hiljaisilla käytävillä haahuili 20-50 -vuotiaita opiskelijoita, matkalla tunneille tai niiltä pois.
Motivaatio täydentää keskenjääneitä opintoja vaihtelee varmasti oppilaiden kesken. Joillakin on tähtäimessä jatko-opinnot, jotkut istuvat tunneilla ainoastaan päästäkseen kiinni työttömyysturvaan tai muihin sosiaalietuuksiin. Minun tunnillani oli tällä kertaa kahdeksan naista. Kuusi heistä kuunteli esitystäni ja esitti kysymyksiä, kaksi nuorimmaista touhailivat ihan jotakin muuta. Suurin osa heistä ymmärsi englantia, osalle opettaja tulkkasi pääkohdat.
Esitykseni jälkeen lähdin tunnilta pois, sillä kello oli jo yhdeksän. Toivottavasti kuulen myöhemmin jotakin palautetta vierailustani. Joillekin aikuisille kielten opiskelun siirtäminen käytännön elämään voi olla hyvä kokemus.
Kolmessa vuorossa työskentely tuo opettajillekin omat lisärasitteensa. Ekonomian opettaja oli ollut koululla aamukahdeksasta asti pitäen hyppytunteja siellä ja täällä. Käytännössä opettajilla menee koko päivä koululla, mikäli iltaopetusnakki on napsahtanut. Tästä perspektiivistä katsottuna satunnaiset hyppytunnit ja niistä valittaminen Suomen päässä tuntuu pieneltä. Vaihtoehtoisesti arvostus hyvien lukujärjestyksien suunnittelijoita kohtaan nousee reippasti.
Olen jo pitkään halunnut nähdä millaisia nämä iltatunnit käytännössä ovat, joten sovin erään englanninopettajan kanssa meneväni tunnille vierailulle ja pitäväni pienen esitelmän Suomesta.
Tuntui hassulta mennä koululle vasta illan viiletessä ja auringon laskiessa. Tuntini alkoi klo 19.45 ja koko koulu tuntui silloin tyystin toiselta maailmalta. Teini-ikäisten sähellys pihalla ja koulurakennuksessa oli vaihtunut hiljaiseen opiskeluun luokissa. Välillä joku opiskelija siirtyi käytävään puhumaan kännykkäänsä. Ovet olivat luokkahuoneisiin auki. Joitakin kiinnosti enemmän, toisia selkeästi vähemmän. Opettaja auttoi opiskelijoita pöytien ääressä ja läppärit olivat muistiinpanoja varten auki. Hiljaisilla käytävillä haahuili 20-50 -vuotiaita opiskelijoita, matkalla tunneille tai niiltä pois.
Motivaatio täydentää keskenjääneitä opintoja vaihtelee varmasti oppilaiden kesken. Joillakin on tähtäimessä jatko-opinnot, jotkut istuvat tunneilla ainoastaan päästäkseen kiinni työttömyysturvaan tai muihin sosiaalietuuksiin. Minun tunnillani oli tällä kertaa kahdeksan naista. Kuusi heistä kuunteli esitystäni ja esitti kysymyksiä, kaksi nuorimmaista touhailivat ihan jotakin muuta. Suurin osa heistä ymmärsi englantia, osalle opettaja tulkkasi pääkohdat.
Esitykseni jälkeen lähdin tunnilta pois, sillä kello oli jo yhdeksän. Toivottavasti kuulen myöhemmin jotakin palautetta vierailustani. Joillekin aikuisille kielten opiskelun siirtäminen käytännön elämään voi olla hyvä kokemus.
Kolmessa vuorossa työskentely tuo opettajillekin omat lisärasitteensa. Ekonomian opettaja oli ollut koululla aamukahdeksasta asti pitäen hyppytunteja siellä ja täällä. Käytännössä opettajilla menee koko päivä koululla, mikäli iltaopetusnakki on napsahtanut. Tästä perspektiivistä katsottuna satunnaiset hyppytunnit ja niistä valittaminen Suomen päässä tuntuu pieneltä. Vaihtoehtoisesti arvostus hyvien lukujärjestyksien suunnittelijoita kohtaan nousee reippasti.
Huonomaineisista kouluista
Tapasin viime viikonloppuna portugalilaisen opettajan, jonka kanssa juttelimme niitä näitä koulutuksen tilasta Portugalissa. Hän kyseli minulta kokemuksiani opettajavaihdosta ja halusi tietää, onko koulu, jossa olen, hyvämaineinen. En oikein osannut vastata hänelle, sillä minulla ei ole juurikaan kokemuksia muista kouluista. Toisaalta lähiökoulut täällä päin eivät ole kovimmassa huudossa, mutta oma kokemukseni oppilaista on ollut kuitenkin hyvä.
Minua jäi mietityttämään hänen esittämänsä kysymys koulun maineesta, sillä olen kuullut niin monta kertaa puhuttavan hyvä- ja huonomaineisista kouluista. Toki tiedän, että rahalla täällä saa opiskella ihan kuinka upeissa olosuhteissa tahansa, mutta kun on kyse julkisista kouluista, maineella on enemmän väliä. Päätin siis kysyä häneltä, millä perusteilla kouluja oikein arvioidaan.
Opettaja alkoi kertoa omista kokemuksistaan eräästä koulusta, jossa ei voinut mennä oppitunnille ilman toista opettajaa ja turvamiestä. Oppilaita ei kiinnostanut opiskelu, vaan he istuivat luokassa ainoastaan siksi, että heidän perheensä saisivat sosiaaliavustuksia. Suurimman osan oppilaista toiveammattina oli huumemyyjä. Heidän vanhempansa myivät huumeita, ja sillä sai tarvittavan toimeentulon ilman opiskelua. (Asuinalueen toinen nimi oli "huumeiden supermarket".) Valtaosalla oppilaista joku lähiomaisista oli vankilassa, oppilaiden omien sanojen mukaan "syyttä". He eivät voineet ymmärtää, miksi huumeiden myyminen vapaaehtoisille ostajille olisi mitenkään pahasti tehty, verrattuna esimerkiksi väkivaltarikollisuuteen.
Lähialueen poliisit eivät valtavaan sosiaaliseen huumeongelmaan jaksaneet oppilaiden mukaan enää puuttua. Opettaja oli kuullut oppilailta lukuisia kertomuksia poliiseista, jotka saattoi lahjoa, tai jotka katsoivat tapahtumia läpi sormien.
Työ oli opetustyön sijaan sosiaalityötä, jossa opettaja saattoi saada turpaansa mistä syystä tahansa. Kuulin kertomuksen isästä, joka oli saapunut luokkaan pahoinpitelemään opettajan, koska oppilas oli kertonut kotona opettajan komentaneen häntä liiaksi. Tässä vaiheessa aloin ymmärtää, että koulu, jossa työskentelen, ei varmastikaan kuulu pahamaineisempien joukkoon.
Tänään luin paikallislehdestä, että toisessa koulussa, vain muutaman metropysäkin päässä omalta koulultani, oli tapahtunut puukotus. Joku oppilas oli riidan päätteeksi päättänyt puukottaa toista oppilasta.
Minkähänlainen on se koulutodellisuus, josta en täällä kuule, tai jota en näe?
Minua jäi mietityttämään hänen esittämänsä kysymys koulun maineesta, sillä olen kuullut niin monta kertaa puhuttavan hyvä- ja huonomaineisista kouluista. Toki tiedän, että rahalla täällä saa opiskella ihan kuinka upeissa olosuhteissa tahansa, mutta kun on kyse julkisista kouluista, maineella on enemmän väliä. Päätin siis kysyä häneltä, millä perusteilla kouluja oikein arvioidaan.
Opettaja alkoi kertoa omista kokemuksistaan eräästä koulusta, jossa ei voinut mennä oppitunnille ilman toista opettajaa ja turvamiestä. Oppilaita ei kiinnostanut opiskelu, vaan he istuivat luokassa ainoastaan siksi, että heidän perheensä saisivat sosiaaliavustuksia. Suurimman osan oppilaista toiveammattina oli huumemyyjä. Heidän vanhempansa myivät huumeita, ja sillä sai tarvittavan toimeentulon ilman opiskelua. (Asuinalueen toinen nimi oli "huumeiden supermarket".) Valtaosalla oppilaista joku lähiomaisista oli vankilassa, oppilaiden omien sanojen mukaan "syyttä". He eivät voineet ymmärtää, miksi huumeiden myyminen vapaaehtoisille ostajille olisi mitenkään pahasti tehty, verrattuna esimerkiksi väkivaltarikollisuuteen.
Lähialueen poliisit eivät valtavaan sosiaaliseen huumeongelmaan jaksaneet oppilaiden mukaan enää puuttua. Opettaja oli kuullut oppilailta lukuisia kertomuksia poliiseista, jotka saattoi lahjoa, tai jotka katsoivat tapahtumia läpi sormien.
Työ oli opetustyön sijaan sosiaalityötä, jossa opettaja saattoi saada turpaansa mistä syystä tahansa. Kuulin kertomuksen isästä, joka oli saapunut luokkaan pahoinpitelemään opettajan, koska oppilas oli kertonut kotona opettajan komentaneen häntä liiaksi. Tässä vaiheessa aloin ymmärtää, että koulu, jossa työskentelen, ei varmastikaan kuulu pahamaineisempien joukkoon.
Tänään luin paikallislehdestä, että toisessa koulussa, vain muutaman metropysäkin päässä omalta koulultani, oli tapahtunut puukotus. Joku oppilas oli riidan päätteeksi päättänyt puukottaa toista oppilasta.
Minkähänlainen on se koulutodellisuus, josta en täällä kuule, tai jota en näe?
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Koulun toukokuista arkea
Apulaisopettajan pestiäni on jäljellä jotakuinkin kuukausi. Se on varmasti riittävä aika kaiken kaikkiaan, sillä omat tunnelmani alkavat olla tämän kahdeksan kuukauden opettajavaihdon suhteen ristiriitaiset. Talvella, oltuani kolme kuukautta koululla, olin iloinen siitä, että pestini on minimiaikaa pidempi. Tuntui, että kolmen kuukauden jälkeen aloin päästä vasta kuvioihin mukaan ja kaikki olisi jäänyt kesken, mikäli olisin silloin joutunut lähtemään.
Oppilailla, kuten minullakin, tuntui kestävän useampi kuukausi vaihto-opettajajärjestelyyn totuttautuessa. Alussa kaikki oli jännittävää ja uutuudenviehätys teki monista opetustilanteista aivan omanlaisiaan. Kaikki opettajan työtä tehneet tietävät, että ennemmin tai myöhemmin kouluarki iskee kuitenkin vasten kasvoja. Uutuudenviehätys kaikkoaa ja rajoja aletaan kokeilla.
Viime viikkoina olen huomannut, että mitä kauemmin olen koululla ollut, sitä enemmän olen perillä opettajanhuoneen valtataisteluista ja pinnan alla kytevistä ongelmista, joihin minun jollakin tavalla oletetaan ottavan kantaa. En enää voi hymyillä nätisti ja leikkiä tietämätöntä ulkomaalaista, mutta toisaalta en hallitse kieltä ja kulttuuria ymmärtääkseni asioiden kaikkia puolia. Opettajana olen myös sellaisessa välitilassa, joka toisaalta sallii minulle rennon oleskelun koululla ilman oikean opettajan vastuuta, mutta toisaalta estää minua toteuttamasta opetusta niin kuin itse näkisin sen parhaaksi.
Hyviä puolia tässä vaihdossa on ollut monia. Minun on pitänyt olla koululla melko vähän ja usein vain nelipäiväisiä viikkoja. Minun ei ole tarvinnut kantaa vastuuta oppilaiden arvioinnista, vanhempien tapaamisista, paperitöistä tai muista luokkahuoneen ulkopuolisista töistä. Silloin tällöin olen ollut yksittäisiä päiviä tai viikkoja sijaisena ja suunnitellut tunteja. Monesti olen päässyt retkille mukaan ja matkustelemaan ympäri Portugalia. Moni lukijoista varmasti huokailee ruudun toisella puolella ja miettii, miten upeaa tällainen "työ" on. Ja onhan tämä ollut ainutlaatuinen tilaisuus nähdä maailmaa.
Mutta työn mielekkyyteen vaikuttaa myös moni muu asia kuin vain työn rentous tai helppous. Se mitä olen jäänyt kaipaamaan, on omien ideoideni toteuttaminen ja itse parhaaksi näkemäni opetus- ja kasvatustyön toteuttaminen. Lukemattomia kertoja olen seurannut opetusta, johon en pysty koko sydämestäni osallistumaan, sillä en voi allekirjoittaa sen menetelmiä tai tavoitteita. Ristiriitaisia tilanteita on ollut mielestäni liikaa.
Sinänsä minulla ei kuitenkaan ole valitettavaa. Minua on kohdeltu asiallisesti koko oleskeluni ajan, olen tutustunut monenlaisiin opettajiin ja päässyt näkemään suomalaiseen kouluun verrattuna huomattavan erilaista opetuskulttuuria. Olen pitänyt oppilaistani alusta lähtien, oppilaat ovat pitäneet minusta ja kaikki on päällisin puolin hyvin. Olen alkanut kaipaamaan kuitenkin haasteita ja ammatillista kehittymistä opettajana.
Nyt on aika kiirehtiä takaisin koululle. Tällä viikolla kiusanamme on yli 30 asteen helle, joka tekee koulutyöstä sietämätöntä. Valittaminen ei kuitenkaan auttane mitään, sillä näillä olosuhteilla mennään.
Oppilailla, kuten minullakin, tuntui kestävän useampi kuukausi vaihto-opettajajärjestelyyn totuttautuessa. Alussa kaikki oli jännittävää ja uutuudenviehätys teki monista opetustilanteista aivan omanlaisiaan. Kaikki opettajan työtä tehneet tietävät, että ennemmin tai myöhemmin kouluarki iskee kuitenkin vasten kasvoja. Uutuudenviehätys kaikkoaa ja rajoja aletaan kokeilla.
Viime viikkoina olen huomannut, että mitä kauemmin olen koululla ollut, sitä enemmän olen perillä opettajanhuoneen valtataisteluista ja pinnan alla kytevistä ongelmista, joihin minun jollakin tavalla oletetaan ottavan kantaa. En enää voi hymyillä nätisti ja leikkiä tietämätöntä ulkomaalaista, mutta toisaalta en hallitse kieltä ja kulttuuria ymmärtääkseni asioiden kaikkia puolia. Opettajana olen myös sellaisessa välitilassa, joka toisaalta sallii minulle rennon oleskelun koululla ilman oikean opettajan vastuuta, mutta toisaalta estää minua toteuttamasta opetusta niin kuin itse näkisin sen parhaaksi.
Hyviä puolia tässä vaihdossa on ollut monia. Minun on pitänyt olla koululla melko vähän ja usein vain nelipäiväisiä viikkoja. Minun ei ole tarvinnut kantaa vastuuta oppilaiden arvioinnista, vanhempien tapaamisista, paperitöistä tai muista luokkahuoneen ulkopuolisista töistä. Silloin tällöin olen ollut yksittäisiä päiviä tai viikkoja sijaisena ja suunnitellut tunteja. Monesti olen päässyt retkille mukaan ja matkustelemaan ympäri Portugalia. Moni lukijoista varmasti huokailee ruudun toisella puolella ja miettii, miten upeaa tällainen "työ" on. Ja onhan tämä ollut ainutlaatuinen tilaisuus nähdä maailmaa.
Mutta työn mielekkyyteen vaikuttaa myös moni muu asia kuin vain työn rentous tai helppous. Se mitä olen jäänyt kaipaamaan, on omien ideoideni toteuttaminen ja itse parhaaksi näkemäni opetus- ja kasvatustyön toteuttaminen. Lukemattomia kertoja olen seurannut opetusta, johon en pysty koko sydämestäni osallistumaan, sillä en voi allekirjoittaa sen menetelmiä tai tavoitteita. Ristiriitaisia tilanteita on ollut mielestäni liikaa.
Sinänsä minulla ei kuitenkaan ole valitettavaa. Minua on kohdeltu asiallisesti koko oleskeluni ajan, olen tutustunut monenlaisiin opettajiin ja päässyt näkemään suomalaiseen kouluun verrattuna huomattavan erilaista opetuskulttuuria. Olen pitänyt oppilaistani alusta lähtien, oppilaat ovat pitäneet minusta ja kaikki on päällisin puolin hyvin. Olen alkanut kaipaamaan kuitenkin haasteita ja ammatillista kehittymistä opettajana.
Nyt on aika kiirehtiä takaisin koululle. Tällä viikolla kiusanamme on yli 30 asteen helle, joka tekee koulutyöstä sietämätöntä. Valittaminen ei kuitenkaan auttane mitään, sillä näillä olosuhteilla mennään.
Matkaoppaiden valta
Kotiin päästäksemme meidän pitää kulkea Lissabonista lautalla joen yli. Jokisatamasta lähtee ainakin kolmeen vastarannan lähiöön lauttoja ja lisäksi Tejo-joella järjestetään kesäaikaan turistiristeilyjä. Satamarakennuksessa on siis vilinää ja vilskettä.
Jokin aika sitten eräs turistipariskunta pongasi minut satamasta ja kysyi, mistä lähtisi lautta idylliseen kalastajakylään. Pahoittelin heille, että en tiennyt tällaisen kylän olemassaolosta, jolloin he näyttivät turistioppaasta tarkempia tietoja kohteesta. Yllätyksekseni kyseessä oli sama paikka, jossa minä asun. Hmmm... idyllinen kalastajakylä vai kyseenalaisen maineen omaava 160 000 asukkaan lähiö? Turistioppailla on valtaa.
Jokin aika sitten eräs turistipariskunta pongasi minut satamasta ja kysyi, mistä lähtisi lautta idylliseen kalastajakylään. Pahoittelin heille, että en tiennyt tällaisen kylän olemassaolosta, jolloin he näyttivät turistioppaasta tarkempia tietoja kohteesta. Yllätyksekseni kyseessä oli sama paikka, jossa minä asun. Hmmm... idyllinen kalastajakylä vai kyseenalaisen maineen omaava 160 000 asukkaan lähiö? Turistioppailla on valtaa.
 |
| Cacilhas - idyllinen kalastajakylä. |
tiistai 15. toukokuuta 2012
Hattutehdas - A Fábrica dos Chapéus
Tällaisella kaltaisellani turpoaivolla on ollut ylioppilaskirjoituksista lähtien vaikeuksia löytää päähän mahtuvia hattuja. Pään ympärysmitta kun alkaa vitosen sijaan kutosella, ei henkkamaukkojen kesähattuvalikoima auta löytämään kuin korkeintaan päälaella tönöttäviä fetsejä.
Olinkin iloinen löytäessäni maaliskuussa herttaisen hattutehtaanBairro Altosta. Siellä minulle luvattiin tehdä mikä tahansa hattu omassa koossani, eikä hintakaan ollut kuin kympin enemmän hyllyissä oleviin standardikokoihin verrattuna. Kevätkiireistä johtuen hattu luvattiin kahdessa viikossa, mutta - ei niin kovin yllättäen - toimitusaika venyi kuuteen viikkoon. Tänään kävin hakemassa isolierisen aurinkohattuni, ja yhdessä jättimäisten aurinkolasien kanssa näytän melkein leffatähdeltä.
Lissabonin katuelämää
Lähes kolmenkymmenen asteen helteessä päätin vapaapäiväni kunniaksi jäädä kävelemään Lissabonin katuja. Olin iloisella ja jokseenkin suorapuheisella tuulella ja erityisesti katukauppiaat saivat tämän tuta. Ensimmäisenä kohtasin senegalilaisen puukorukauppiaan. Puistonpenkillä auringon kuumottavasta syleilystä nauttiessani kuulin jo kaukaa helisevän ja kolisevat askelluksen, joka lähes poikkeuksetta ennakoi lähestyvää korukauppiasta. Minulla ei ollut tarvetta, eikä suurempaa kiinnostusta ostaa yhtään puurannerengasta, mutta koska kauppiaat ovat yleensä ystävällisiä minulle, ajattelin olla tänään erityisen ystävällinen myös heille. Vastailin korukauppiaan standardikysymyksiin kotimaastani hymyillen, ja kysyin samoja kysymyksiä häneltä. Jossakin vaiheessa senegalilaismies ymmärsi, etten aio mitään ostaa ja toivottelimme toisillemme hyvät päivänjatkot.
Lounaspöydässä ulkoterassilla kohtasin parit aurinkolasimyyjät. Ensimmäinen oli harvinaisen päättäväinen myyntipuheissaan. Minun olisi pitänyt ostaa aurinkolasit häneltä siksi, että olisin saanut erityisen hyvään hintaan uudet lasit, sillä kaikilla naisilla pitää olla eri asuihin sopivat aurinkolasit. Kun olin tovin toistellut, ettei minulla ole mitään tarvetta uusille, vetosi hän siihen, että voisin kauppiasparkaa auttaa edes taloudellisesti. Niin kauan hän siinä jankkasi, että ravintolan tarjoilijatkin alkoivat jo tilannetta seurata. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka aurinkolasikauppias ei näin lie ajatellut. Hyvät päivänjatkot toivotin hänelle kuitenkin.
Jälkeenpäin minua alkoi vähän harmittaa, kun sanoin muutamalle ravintolan sisäänheittäjälle rumasti. Ensimmäinen oli mies, joka puoli vuotta on toistuvasti tulkinnut meidät venäläisiksi ja harasoota hokien koittaa saada meidät lukemaan venäjänkielistä menua. Ystävällisesti ilmoitin hänelle, että minua suomalaisena loukkaa se, että minua jatkuvasti epäillään venäläiseksi, enkä tästä syystä halua tulla kyseiseen ravintolaan. Tiedetään, eihän tuo nyt niin iso asia ole, työtänsä he vain tekevät ja saatan minä venäläiseltäkin näyttää, mutta joskus tällaiseen puoli vuotta kestäneeseen epäkohtaan on tartuttava.
Seuraavan kulman takana toisen ravintolan nuori sisäänheittäjäpoika aneli ensimmäisten ei-kiitosteni jälkeen, että jäisin edes keskustelemaan hänen kanssaan. Sekunnin sadasosan mietittyäni tulin siihen tulokseen, että minulla ei ole mihinkään kiire, ja jos hän kaipaa juttuseuraa, voin ihan hyvin sitä hänelle tarjota. Aloittaessaan mainoslitaniaa portugalilaisesta menusta, sanoin, että vihaan portugalilaista ruokaa, enkä halua syödä lounaaksi turskaa. Samalla kun olin tuon päästänyt suustani, aloin jo katua, mutta joskus sitä vain tulee suusta sammakoita. (En minä mitään ruokaa maailmassa vihaa, ja portugalilainen ruoka on terveellistä ja pelkistetyn tuoretta.) Poika katsoi minua epäuskoisena ja totesi, että en ehkä ollut maistanut riittävän montaa kertaa portugalilaista ruokaa. Katsoin aiheelliseksi perustella näkökulmaani vähän tarkemmin. Lopuksi kättelimme, ja toivotimme hyvät päivänjatkot.
Huumekauppiaille en ollut ystävällinen. Olin päättäväisen napakka. Ihan kuin on ohjeistettu. Hasista tai marihuanaa en tarvinnut tälläkään kertaa, joten keskustelu jäi yhteen kieltosanaan.
Äänensä käheiksi huutaneille mummo- ja pappakauppiaille en vastannut mitään. Minua vain harmitti, kun pilaavat äänihuulensa päivästä toiseen jatkuvalla huutelulla. Tänään tarjolla oli muovitaskullisia lompakoita, pusseihin pakattuja laakerinlehtiä ja huipennuksena ranteenpaksuisia trikoisilta matonkudenipuilta näyttäviä "kaulakoruja".
maanantai 14. toukokuuta 2012
Keskeinen maailmankieli
Sanan säilä on viime viikkoina huolestuttavasti ruostunut ja runosuonikin tuntuu olevan tukossa. Pahoittelen siis päivitystaukoa. En oikein viitsi suoltaa luettavaksi tekstejä, joista en itse pidä. Blogia ei kuitenkaan ole kuopattu ja päivityksiä tulee sitä myöden lisää, kun keksin kirjoitettavaa.
Viime viikkoina katukuvaan on tullut virvoitusjuomamainoksia, jonka tekijätiimissä lienee kontakteja Suomeen. Yhdessä mainoksessa etäisesti Extreme Duudsoneita muistuttavat miehet koikkelehtivat lumessa pikku-Speedoissa juoden Frizeä. Toinen mainos näyttää taas tältä:
Viime viikkoina katukuvaan on tullut virvoitusjuomamainoksia, jonka tekijätiimissä lienee kontakteja Suomeen. Yhdessä mainoksessa etäisesti Extreme Duudsoneita muistuttavat miehet koikkelehtivat lumessa pikku-Speedoissa juoden Frizeä. Toinen mainos näyttää taas tältä:
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Kulttuurianalyysia
Aina välillä sitä päätyy tutustumaan uusiin ihmisiin illallispöydässä, ja yllättävän usein uusien tuttavuuksien kanssa syntyy mielenkiintoisia keskusteluja. Kuten viime viikonloppuna illallistaessamme viitisen tuntia farmaseutin, arkkitehdin ja opettajan seurassa.
Olen viime aikoina ilahtunut erityisesti tavatessani ihmisiä, jotka pystyvät puhumaan omasta kulttuuristaan analyyttisesti pohtien myös aiheita, jotka saattavat olla kansallisia tabuja. Tarkoitan sellaista itsekriittistä tarkastelua omasta kulttuurista ja sen hyvistä ja ehkä vähän huonommistakin puolista.
Itse loukkaannuin vielä muutama vuosi sangen helposti, mikäli joku ulkomaalainen kritisoi Suomea tarkasteltuaan sitä ulkopuolisen silmin. Eihän minun kotimaastani saa kukaan muu sanoa poikkipuolista sanaa! Myöhemmin nöyrryin tajuamaan sen, että kaikesta huolimatta edes Suomessa ei kaikki ole täydellistä, kuten ei tarvitsekaan olla. Meillä on paljon opittavaa muilta ja monesta asiasta saamme olla myös ylpeitä. Asioilla on aina myös kaksi puolta.
Esimerkiksi loppuun asti viety tehokkuusajattelu mahdollistaa meille tuottavuuden ja taloudellisen hyvinvoinnin, mutta toisaalta se on poissa ihmisten henkisestä hyvinvoinnista suorituspaineiden muodossa. Portugalissa työn tuottavuus on heikkoa, mutta toisaalta ihmiset käyttävät paljon resursseja toinen toisistaan huolehtimiseen. Joskus tekisi mieli väittää, että Portugali lyö Suomen mennen tullen mitä tulee sosiaalisten suhteiden hoitamisen taitoihin ja siihen käytettyyn aikaan.
Tänään törmäsin jälleen niihin ennakkokäsityksiin Suomesta, joita monella portugalilaisella on. Meillä on huikaiseva koulutuksen taso, rahaa, Nokia, hyviä rallikuskeja ja kylmä ilmasto. Onneksi viiden tunnin aikana näitä päästiin sivuamaan paljon syvällisemminkin, jolloin keskustelustakin tuli antoisampaa. Moni esimerkiksi Suomen koulutusjärjestelmää ihannoiva ei ymmärrä sitä, että Pisa-ihmeen maassa menestys on sidottu kulttuuriin. Meillä on niin monta asiaa, jotka tukevat koulujärjestelmäämme, että sen on helppo olla tehokas ja toimiva. Taloudelliset resurssit, opettajien arvostus ja toimiva ammattijärjestö, yhteinäiskulttuuri, hyvinvointivaltio... Kaikkia niitä asioita, jotka vaikuttavat opettajien korkeaan osaamiseen ja oppilaiden motivaatioon, ei mahdu tässä blogissa listaamaan. Kyseessä on kuitenkin rakenteellinen osa yhteiskuntaamme, ei irrallinen palanen, joka voidaan kopioda maasta toiseen sellaisenaan.
Erityisen mielenkiintoista oli illan kuluessa kuulla argumentteja siitä, että Portugali ei ehkä vielä ole valmis täyteen demokratiaan. Pitkä historia kuninkaiden ja itsevaltiaan alaisuudessa on jättänyt jälkeensä ajatuksen siitä, että olisi olemassa taho, joka kertoo, miten asiat ovat ja jota pitää totella. Suomessa tällaista herrojen pokkurointia on jo pitkään katsottu pahalla ja ehkä se on edesauttanut tasa-arvoisemman yhteiskunnan kehittymistä.
Vähän minua kuitenkin nauratti, kun yksi illallisvieraista kertoi pahoittaneensa mielensä siitä, kun joku ulkomaalainen oli kuvaillut portugalilaisia konservatiivisiksi. Perusteluna oli ollut niinkin kypsät argumentit kuin "naiset eivät värjää hiuksiaan punaisiksi", "kaikki portugalilaiset naiset pukeutuvat samalla tavalla" ja "täällä ei näy homoja katukuvassa". Jätin sanomatta sen, että olen itsekin kiinnittänyt huomiota erityisesti kahteen ensinnä mainittuun ja että mielestäni täällä vallitsee tietyllä tavalla konservatiivinen ilmapiiri. Esimerkkinä voisin mainita sen, että nuorisonkaan keskuudessa alakulttuureita ei näy kovin paljoa. Kaikki pukeutuvat hyvin maltillisesti, värejä ei käytetä, hiuksia ei värjätä, kasvoja ei meikata, eikä ulkonäköä muutenkaan korosteta. En kuitenkaan väitä, että tämä olisi millään tavalla huono asia tai että toisenlainen suhtautuminen ulkonäköön olisi tavoitellumpaa. Viiltävä konservatiivianalyysi oli mielestäni vain osuva, vaikka paikallisia se vähän olikin jäänyt kaivertamaan.
Olen viime aikoina ilahtunut erityisesti tavatessani ihmisiä, jotka pystyvät puhumaan omasta kulttuuristaan analyyttisesti pohtien myös aiheita, jotka saattavat olla kansallisia tabuja. Tarkoitan sellaista itsekriittistä tarkastelua omasta kulttuurista ja sen hyvistä ja ehkä vähän huonommistakin puolista.
Itse loukkaannuin vielä muutama vuosi sangen helposti, mikäli joku ulkomaalainen kritisoi Suomea tarkasteltuaan sitä ulkopuolisen silmin. Eihän minun kotimaastani saa kukaan muu sanoa poikkipuolista sanaa! Myöhemmin nöyrryin tajuamaan sen, että kaikesta huolimatta edes Suomessa ei kaikki ole täydellistä, kuten ei tarvitsekaan olla. Meillä on paljon opittavaa muilta ja monesta asiasta saamme olla myös ylpeitä. Asioilla on aina myös kaksi puolta.
Esimerkiksi loppuun asti viety tehokkuusajattelu mahdollistaa meille tuottavuuden ja taloudellisen hyvinvoinnin, mutta toisaalta se on poissa ihmisten henkisestä hyvinvoinnista suorituspaineiden muodossa. Portugalissa työn tuottavuus on heikkoa, mutta toisaalta ihmiset käyttävät paljon resursseja toinen toisistaan huolehtimiseen. Joskus tekisi mieli väittää, että Portugali lyö Suomen mennen tullen mitä tulee sosiaalisten suhteiden hoitamisen taitoihin ja siihen käytettyyn aikaan.
Tänään törmäsin jälleen niihin ennakkokäsityksiin Suomesta, joita monella portugalilaisella on. Meillä on huikaiseva koulutuksen taso, rahaa, Nokia, hyviä rallikuskeja ja kylmä ilmasto. Onneksi viiden tunnin aikana näitä päästiin sivuamaan paljon syvällisemminkin, jolloin keskustelustakin tuli antoisampaa. Moni esimerkiksi Suomen koulutusjärjestelmää ihannoiva ei ymmärrä sitä, että Pisa-ihmeen maassa menestys on sidottu kulttuuriin. Meillä on niin monta asiaa, jotka tukevat koulujärjestelmäämme, että sen on helppo olla tehokas ja toimiva. Taloudelliset resurssit, opettajien arvostus ja toimiva ammattijärjestö, yhteinäiskulttuuri, hyvinvointivaltio... Kaikkia niitä asioita, jotka vaikuttavat opettajien korkeaan osaamiseen ja oppilaiden motivaatioon, ei mahdu tässä blogissa listaamaan. Kyseessä on kuitenkin rakenteellinen osa yhteiskuntaamme, ei irrallinen palanen, joka voidaan kopioda maasta toiseen sellaisenaan.
Erityisen mielenkiintoista oli illan kuluessa kuulla argumentteja siitä, että Portugali ei ehkä vielä ole valmis täyteen demokratiaan. Pitkä historia kuninkaiden ja itsevaltiaan alaisuudessa on jättänyt jälkeensä ajatuksen siitä, että olisi olemassa taho, joka kertoo, miten asiat ovat ja jota pitää totella. Suomessa tällaista herrojen pokkurointia on jo pitkään katsottu pahalla ja ehkä se on edesauttanut tasa-arvoisemman yhteiskunnan kehittymistä.
Vähän minua kuitenkin nauratti, kun yksi illallisvieraista kertoi pahoittaneensa mielensä siitä, kun joku ulkomaalainen oli kuvaillut portugalilaisia konservatiivisiksi. Perusteluna oli ollut niinkin kypsät argumentit kuin "naiset eivät värjää hiuksiaan punaisiksi", "kaikki portugalilaiset naiset pukeutuvat samalla tavalla" ja "täällä ei näy homoja katukuvassa". Jätin sanomatta sen, että olen itsekin kiinnittänyt huomiota erityisesti kahteen ensinnä mainittuun ja että mielestäni täällä vallitsee tietyllä tavalla konservatiivinen ilmapiiri. Esimerkkinä voisin mainita sen, että nuorisonkaan keskuudessa alakulttuureita ei näy kovin paljoa. Kaikki pukeutuvat hyvin maltillisesti, värejä ei käytetä, hiuksia ei värjätä, kasvoja ei meikata, eikä ulkonäköä muutenkaan korosteta. En kuitenkaan väitä, että tämä olisi millään tavalla huono asia tai että toisenlainen suhtautuminen ulkonäköön olisi tavoitellumpaa. Viiltävä konservatiivianalyysi oli mielestäni vain osuva, vaikka paikallisia se vähän olikin jäänyt kaivertamaan.
Skandinaavista asumistehokkuutta
Pitkästä aikaa on ollut mukava matkustaa Portugalin pohjoisosiin katsomaan ystäviä. Vaikka maa on kooltaan vain puolet Suomesta, mahtuu sen rajojen sisään niin maantieteellisesti kuin mentaalisestikin erilaisia paikkoja. Porto on yksi suosikeistani sen pienuuden ja ainutlaatuisuuden ansiosta. Helposti haltuunotettavana se tarjoaa paljon nähtävää, Atlantin, portviinikellarit, jokimaisemat ja herttaisesti rapistuneen historiallisen keskustan, joitakin näin alkuun mainitakseni.
Portosta tunnin "metro"matkan päässä sijaitsee kauniita merenrantakyliä, kuten Vila do Conde, jossa kävimme lounastamassa. Lähes 30 astetta hipova helle sai ihon punoittamaan, vaikka päivä kului pääasiassa kaupungilla kävellen, emmekä erityisemmin ottaneet aurinkoa. Ystävämme esitteli siellä uutta asuntoaan, joka on kuulemma suomalaistyyppisen "funktionaalinen". Täällä vaikutuksen on tehnyt moderni arkkitehtuuri, jossa jokainen asuinneliömetri on todella mietitty. Itseäni alkuaikoina häiritsi jollakin tapaa se äänensävy, jolla suomalaisen asumisen funktionaalisuuteen viitattiin, ihan kuin se olisi pois viihtyisyydestä tai kauneudesta, mutta myöhemmin ymmärsin, että suomalainen/skandinaavinen tehokkuusajattelu asumisessa on oikeastaan aika nerokasta.
Portosta tunnin "metro"matkan päässä sijaitsee kauniita merenrantakyliä, kuten Vila do Conde, jossa kävimme lounastamassa. Lähes 30 astetta hipova helle sai ihon punoittamaan, vaikka päivä kului pääasiassa kaupungilla kävellen, emmekä erityisemmin ottaneet aurinkoa. Ystävämme esitteli siellä uutta asuntoaan, joka on kuulemma suomalaistyyppisen "funktionaalinen". Täällä vaikutuksen on tehnyt moderni arkkitehtuuri, jossa jokainen asuinneliömetri on todella mietitty. Itseäni alkuaikoina häiritsi jollakin tapaa se äänensävy, jolla suomalaisen asumisen funktionaalisuuteen viitattiin, ihan kuin se olisi pois viihtyisyydestä tai kauneudesta, mutta myöhemmin ymmärsin, että suomalainen/skandinaavinen tehokkuusajattelu asumisessa on oikeastaan aika nerokasta.
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Seikkailu Sintrassa, osa 2.
Edellisessä Sintra-aiheisessa blogikirjoituksessani päivittelin, kuinka olen voinut vuoden asua Portugalissa käymättä Sintrassa. No, nyt asiaan on tullut muutos, sillä olen jo kahtena peräkkäisenä viikonloppuna siellä käynyt, ja todennäköisesti edessä on vielä Suomesta tulevien ystävien ja perheenjäsenten kanssa muutama käynti.
Onneksi tässä Unesco-listalle valitussa aristokraattien kesänviettopaikassa tuntuu olevan kohteita useammallekin käyntikerralle. Tällä kertaa tutustuin Quinta de Regaleiraan, joka viehättävyydessään meni mennen tullen Penan palatsin edelle. Kyseessä on siis "fantasiapuutarha", jonka rakennutti sata vuotta sitten jonkin mahtikauppiassuvun vesa. Vehreään vuorenrinteeseen on istutusten lisäksi rakennettu luolastoja, vesiputouksia, linnoituksia, muureja ja muita satumaisia paikkoja. Laitan muutaman kuvan tunnelmankohottajaksi.
 |
Hauskana yksityiskohtana löysin Sintrasta veistoksen Kekkosesta otsikolla "Rei da Finlandia". Tietääkö joku portugalia paremmin hallitseva, onko kyseessä tosiaan "Suomen kuningas" vai kääntyykö sana rei muuksikin kuin kuninkaaksi?
Kapitalistit työväenjuhlan kimpussa
Kuulin aamulla kämppikseltä, että paikallisen Pingo Doce -elintarvikekauppaketjun liikkeissä on kaaos, josta syystä uutiskynnys ylittyi ja sosiaalinen media varmisti vielä kauppaketjun näkyvyyden.
En oikein tiedä miksi Pingo Doce muiden markettien tavoin päätti tänä vappuna pitää auki kauppojensa ovet, sillä yleensä koko Portugalin näyttää turistialueita ja ostoskeskuksia lukuunottamatta hiljentyvän työväen juhlapäivänä. Päätöstä pitää tavalliset marketit auki vastustettiin sosiaalisessa mediassa paljon, mutta ilmeisesti tarve lisätä ihmisten kulutusta oli niin vahva, että kauppaketju päätti vielä varmistaa väentungoksen lupaamalla 50 prosentin alennuksen yli 100 euron kertaostoksista. Heittääkseen vettä myllyyn kauppaketju lupasi kolminkertaisen palkan niille työntekijöille, jotka vapaaehtoisesti haluavat työskennellä vappuna. Näyttää siltä, että kapitalismi iski työväenjuhlaan kuin sika limppuun. (Hieman ontuva kielikuva, kyllä.)
Ei liene vaikea arvata mitä tästä seurasi. Pingo Docet täyttyivät ruokaa, kuivattua turskaa ja alkoholia hamstraavista asiakkaista. Nappasin kuvan jokisataman Pingosta, josta ihmiset hakivat rullakoilla elintarvikkeita, olutta ja kaikkea mahdollista.
Joku ehti ladata Youtubeenkin videonpätkän vappuasiakkaista 50% alennusta metsästämässä. Tätä ilmiötä seuratessa ei voi kuin toivoa, että ymmärtäisi paremmin mitä kaikkea mielenkiintoista yhteiskunnallista tämänkin taustalta löytyy...
En oikein tiedä miksi Pingo Doce muiden markettien tavoin päätti tänä vappuna pitää auki kauppojensa ovet, sillä yleensä koko Portugalin näyttää turistialueita ja ostoskeskuksia lukuunottamatta hiljentyvän työväen juhlapäivänä. Päätöstä pitää tavalliset marketit auki vastustettiin sosiaalisessa mediassa paljon, mutta ilmeisesti tarve lisätä ihmisten kulutusta oli niin vahva, että kauppaketju päätti vielä varmistaa väentungoksen lupaamalla 50 prosentin alennuksen yli 100 euron kertaostoksista. Heittääkseen vettä myllyyn kauppaketju lupasi kolminkertaisen palkan niille työntekijöille, jotka vapaaehtoisesti haluavat työskennellä vappuna. Näyttää siltä, että kapitalismi iski työväenjuhlaan kuin sika limppuun. (Hieman ontuva kielikuva, kyllä.)
Ei liene vaikea arvata mitä tästä seurasi. Pingo Docet täyttyivät ruokaa, kuivattua turskaa ja alkoholia hamstraavista asiakkaista. Nappasin kuvan jokisataman Pingosta, josta ihmiset hakivat rullakoilla elintarvikkeita, olutta ja kaikkea mahdollista.
Joku ehti ladata Youtubeenkin videonpätkän vappuasiakkaista 50% alennusta metsästämässä. Tätä ilmiötä seuratessa ei voi kuin toivoa, että ymmärtäisi paremmin mitä kaikkea mielenkiintoista yhteiskunnallista tämänkin taustalta löytyy...
Kommunisteja ja vappua
Pahoitteluni blogin päivitystauosta. Meillä on ollut paljon vieraita ja hauskanpidon ohella verbaalipankki on tyhjentynyt ennen kuin olen avannutkaan blogia. Nyt kun viimeiset kaksi kuukautta ovat lähteneet käyntiin, pyrin päivittämään tänne taas vähän useammin ja kertomaan kuulumisia paikallisesta koulusta ja expatriaatti-arkielämästämme unohtamatta aina välillä laittaa muutamia turistivinkkejäkin niitä varten, jotka tätä blogia sen vuoksi ovat päätyneet lukemaan.
Kuluneen viikon aikana täällä on vietetty kahta juhlaa, jotka molemmat ovat olleet vapaapäiviä myös koulusta. Huhtikuun 25. päivä Portugalissa vietettiin neilikkavallankumousta fasismista vapautumisen kunniaksi, kun 38 vuotta sitten oikeistolainen sotilasjuntta kaadettiin verettömässä vallankumouksessa. Vuoden -74 vallankumouksessa vasemmistoradikaaleilla oli kiväärien piipuissa neilikoita merkkinä rauhanomaisesta vallankumouksesta ja siitä syystä yhä edelleen päivää juhlitaan neilikoiden kera. Meidän neilikkavallankumous sujui Bairro Altossa piipahtaen. Tuossa läheisellä torillakin olisi ollut konsertti ja ilotulitus, mutta emme siihen ehtineet.
Vappua Portugalissa päästiin viettämään ensimmäisen kerran vasta neilikkavallankumouksen jälkeen. Juhlapäivä on edelleen omistettu työläisille, eikä suomalaistyyppisestä vapunvietosta täällä ole tietoakaan. Vaikka Portugalista ei kommunistista maata tullutkaan, kommunistiset puolueet ovat täällä kovassa huudossa ja heidän sloganeitaan näkyy ympäri kaupunkia. Ymmärtääkseni kunnallistason politiikassa kommunistit vaikuttavat vahvasti vielä nykyäänkin ja työväen etua ajavat punaiset julisteet ja graffitit koristavat lähes jokaista risteystä.
Kuluneen viikon aikana täällä on vietetty kahta juhlaa, jotka molemmat ovat olleet vapaapäiviä myös koulusta. Huhtikuun 25. päivä Portugalissa vietettiin neilikkavallankumousta fasismista vapautumisen kunniaksi, kun 38 vuotta sitten oikeistolainen sotilasjuntta kaadettiin verettömässä vallankumouksessa. Vuoden -74 vallankumouksessa vasemmistoradikaaleilla oli kiväärien piipuissa neilikoita merkkinä rauhanomaisesta vallankumouksesta ja siitä syystä yhä edelleen päivää juhlitaan neilikoiden kera. Meidän neilikkavallankumous sujui Bairro Altossa piipahtaen. Tuossa läheisellä torillakin olisi ollut konsertti ja ilotulitus, mutta emme siihen ehtineet.
Vappua Portugalissa päästiin viettämään ensimmäisen kerran vasta neilikkavallankumouksen jälkeen. Juhlapäivä on edelleen omistettu työläisille, eikä suomalaistyyppisestä vapunvietosta täällä ole tietoakaan. Vaikka Portugalista ei kommunistista maata tullutkaan, kommunistiset puolueet ovat täällä kovassa huudossa ja heidän sloganeitaan näkyy ympäri kaupunkia. Ymmärtääkseni kunnallistason politiikassa kommunistit vaikuttavat vahvasti vielä nykyäänkin ja työväen etua ajavat punaiset julisteet ja graffitit koristavat lähes jokaista risteystä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)