Valintojen maailma matkalaukkuostoksilla

Kovin pitkään en näemmä osannut blogissa hiljaiseloa pitää. Tämän kertainen päivitys liittyy kuitenkin astetta käytännöllisempiin matkustusasioihin, nimittäin matkalaukkuihin, matkavaakoihin ja niiden valintaan. (Ja tämä kaikki tietenkin äärimmäisen subjektiivisesta näkökulmasta, heh!)

Tehdessämme lähtöä Oxfordista, ajauduimme klassiseen tilanteeseen, jossa tavarat eivät mahtuneet matkalaukkuihin. Ihmeen vähällä tavarallahan me vuoden asuimisesta selvisimme, mutta matkalaukkutila oli silti arvioitu alakanttiin. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertämään Oxfordin matkalaukkukauppoja, joita löysimme kaksi, Debenhamin ja Boswellin. Vaikka valikoimaa oli vain kahden kaupan verran, onnistuimme käyttämään useamman tunnin juuri meidän tarpeisiimme oikeanlaisen  matkalaukun löytämiseksi.

Heathrow ja meidän vetolaukut

Matkalaukkukaupoille lähdettäessä pitää ensin tehdä tärkeä ratkaisu sen suhteen, haluaako nelipyöräisen vai kaksipyöräisen mallin. Molemmissa on puolensa: Jos rullailee matkatavaroita pääasiassa lentokenttien sileillä laattalattiolla ja hotellien auloissa, neljän pyörivän rullan avulla liukuva malli on varmasti vakaa ja mukava sivuvaunu vierellä kuljetettavaksi. Etu korostuu isompien matkalaukkujen kanssa. Nelipyöräisten takuu ei kuitenkaan kata rikkoutumisia, jotka johtuvat laukkujen raahaamisesta epätasaisissa maasto-olosuhteissa kahdella pyörällä perässä vetäen. Lisäksi halvimpien laukkujen pyörät ovat lähinnä epäkäytännöllisiä muovirullia, jotka jumittavat pienistä kivistä ja rikkoontuvat helposti ruumaan heitettäessä.

Meidän kaikki laukkumme ovat kaksipyöräisiä. Niitä on ehkä raskaampaa vetää perässä, mutta niiden pehmeät suuret pyörät kulkevat paljon paremmin mukulakivillä ja kaupungilla raahaten. Pyörissä kannattaa kiinnittää huomiota laatuun, esim. miltä niiden laakerit tuntuvat ja miten ne on kiinnitetty laukkuun. 23 kiloa painava laukku on iso rasite pyörille, ja ellei niitä ole kiinnitetty laukkuun hyvin, ne lässähtävät pian vaakatasoon ja irtoavat. Kaksipyöräiset ja rullaluistinpyörillä varustetut laukut  ovat hiljaisia ja helppoja vetää, vievät vähemmän tilaa ja niissä on vähemmän rikkuvia osia kuin osa nelipyöräisistä. Kaksipyöräisten suosiminen liittyy myös siihen, että kaikki laukkumme ovat pehmeäkantisia. Ne eivät kolhiinnu niin helposti ruumassa ja ne ovat usein myös kevyempiä ja niiden pakkaaminen sisäkkäin on helpompaa, sillä ne joustavat molempiin suuntiin.

Muutama lisäkilo matkassa, mutta British Airways on tässä suhteessa loistovalinta!

Kuinka paljon matkalaukusta kannattaa maksaa? Rahalla saa monesti kestävämpää laatua ja kattavampaa takuuta, mutta edullisemmatkin laukut ovat kelpo ostoksia, kunhan osaa kiinnittää huomiota laukun yksityiskohtien toimivuuteen ja kestävyyteen. Samsonite myy nykyään ties millä varashälyttimillä varustettuja luksuslaukkuja, joskin saman firman karvalakkimalleissakin on maailmanlaajuinen takuu ja lentokenttien turvatarkastuksissakin niiden avaamista varten on omat avaimensa. Meillä kuljetustarpeen on useimmiten onnistunut täyttämään halvemmat merkit kuin Samsonite. Luotamme siihen, että jos laukku rikkoutuu, se tapahtuu useimmiten matkatavaran käsittelyssä, jolloin korvauksen hoitaa joka tapauksessa lentoyhtiö. Meille tärkeämpää kuin merkki on se, mitä muita ominaisuuksia laukussa on.

Laukun paino, materiaalit ja kestävyys muodostavat mielenkiintoisen yhtälön. Koska tarkoitus on maksimoida matkatavaran paino laukussa, ei kannata ostaa kovin raskasta laukkua. Materiaalien paino ei kuitenkaan suoraan kerro laukun kestävyydestä. Tukirakenteet, laajennusosat ja metallin/muovin määrä ja laatu vaikuttavat painoon, joten sen ei kannata yksin antaa olla ostoperuste. Hyvä nyrkkisääntö on myöskin se, että mitä enemmän laukussa on osia (pyöriä, vetoketjuja, kahvoja), sitä enemmän siinä on myös rikkuvia osia. Laajennusosan tarpeellisuutta kannattaa myös miettiä. Jos sitä ei koskaan käytä, ei sen tuomaa lisäpainoa kannata mukana raahatakaan. Hyvä nyrkkisääntö lienee ostaa kevyt laukku käsimatkatavaraksi ja vahva ruumaan. Kaikkien ominaisuuksien suhteen valinnan vaikeutta helpottavat netistä löytyvät arvostelut. Yleensä kaikkein surkeimmat laukut voi karsia pois listalta jo arvosteluja lukemalla.

Värin ja ulkonäön merkitystä korostetaan liian vähän. Musta laukku voi olla elegantti ja varma valinta, mutta kun ruuhkaisella matkatavarahihnalla olet ottamaisillasi mukaasi sadannen mustan Samsoniten todetaksesi vain ettei sekään ollut sinun laukkusi, alat katua sitä, ettet ostanut punavihreää hippikukkalaukkua. Väitän, että persoonallinen laukku katoaa varkaiden mukaan pienemmällä todennäköisyydellä, ja jos näin tapahtuisi, se olisi joka tapauksessa helpompi bongata valvontakameroista.

Kaiken tämän jälkeen pitäisi valita vielä myös oikea laukun koko. Nykyään lentoyhtiöt ovat tarkkoja siitä, että laukku ei paina grammaakaan yli 23 kiloa. Laukun tilavuus kannattaa siis valita sen mukaan, kuinka painavaa tavaraa siellä kuljettaa. Untuvatakki ja tuliaispäiväpeite vievät enemmän tilaa kuin samanpainoinen kirja tai viinipullo. Jättimäisen isosta laukusta ei ole iloa, jos painorajat tulevat vastaan kun laukku on vasta puoliksi täynnä. Liian pieni laukku turhauttaa myös, mutta päinvastaisesta syystä. Käsimatkatavaroita kuljetettaessa kannattaa katsoa tarkkaan lentoyhtiön ohjeet. Ryanair nillittää tunnetusti jokaisesta ylimenevästä kilosta ja sentistä ja kieltäytyy niiden kuljettamisesta, kun taas British Airways antaa tuoda kaksi laukkua koneeseen, kunhan toisen jaksaa nostaa itse ylös ja toisen saa mahdutettua penkin alle. AirFrancella käsimatkatavaralaukun mittasuhteet ovat paljon pienemmät kuin monella muulla lentoyhtiöllä, joten automaattisesti ei kannata luottaa siihen, että sama laukku luiskahtaa eri lentoyhtiöiden hattuhyllylle ongelmitta.

Vielä lopuksi kannattaa muistaa, että matkalaukut ovat olemassa myös matkojen ulkopuolella. Ne pitää säilöä pois silmistä ja mieluiten mahdollisimman pieneen tilaan. Meillä kuuden matkalaukun koot on optimoitu niin, että ne toimivat kuin venäläinen maatuskanukke ja vievät tilaa vain kahden laukun verran.

Kuusi laukkua, kompaktisti kaksiossa.

P.S. Olin aivan unohtaa elämää helpottavan matkatavaravaa'an esittelyn! En voisi enää elää ilman sitä ja mahdollisuutta punnita laukkuja missä tahansa matkan päällä. Suosittelen ostamaan hieman kalliimman (30€), mutta samalla kevyemmän ja pienemmän digitaalisen vaa'an. Pidä huolta, että se  tuntuu kämmenessä siltä, että sen avulla voi kivutta nostaa 23 kiloa ylös. Markkinoilla on myös halpoja versioita, joissa koko laukun paino roikkuu metallisen kapean kahvan varassa. Voin sanoa, että se pureutuu kämmenen sisään melko ikävästi. Lisäksi näiden halpispuntareiden paino ja ulkoiset mitat täyttävät jo itsessään puolet matkatavarakiintiöstäsi, eikä niitä tee mieli sujauttaa kätevästi laukun päällitaskuun.

Tämä laite on maksanut itsensä takaisin aika monta kertaa.

Palataan asiaan tuonnempana...

Oikein erinomaista joulua blogin lukijoille! Kiitos kaikille, jotka kävivät blogia lukemassa kuluneen vuoden aikana. Olemme palanneet Suomeen ja blogissa on tästä syystä hetken aikaa hiljaiseloa.

Näyttää vahvasti siltä, että matkalaukut pakataan vuoden 2014 aikana uudestaan. Tarkemmista yksityiskohdista tietoa tulee myöhemmin, joten pysy kuulolla.

Lopun alku ja ikävän aiheita

Ulkomaankomennus on muutamaa päivää vaille lopussa. Uskoakseni se tarkoittaa myös hetkisen taukoa blogin pitämiseen. Yhden tai muutaman päivityksen haluan tänne kuitenkin vielä puristaa.

Klassinen matkablogin päätöspäivitys taitaa olla listaus asioista joita jää/ei jää kaipaamaan. Sitä myös kysytään useimmiten kun olen Suomeen palannut. Olen pyöritellyt pidemmän aikaa jo tätä aihetta, enkä ole saanut päähäni mitään oivaltavaa tai edes missään määrin järkevää listaa. Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä vielä, mitä Suomeen palattuani kaipaisin. Ehkä ikävöin joitain asioita jälkikäteen, tai sitten olen osannut nauttia erityisesti juuri näistä asioista Englannissa asuessani. Tiedä häntä.

-Käytöstavat ja small talk
Vuoden aikana olen turtunut kohteliaaseen small talkiin ja siihen, että joka lause sisältää anteeksipyynnön ja kiitoksen. Kadulla törmätessä anteeksi pyytävät sekä törmääjä, että törmäyksen kohde. Sanaparit no thank you  ja yes please ovat syöpyneet selkärankaan ja kaikki vuorovaikutus käydään pitkän kaavan mukaan. Bussikuski ylistää, kuinka nautinnollista hänelle oli tarjota matka juuri minulle ja miten tervetullut olen hänen kyytiinsä uudelleen. Aika yliampuvaa, tiedän. Mutta luulisin, että kaikkea tätä jään kaipaamaan. Mutta toisaalta kieli ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä, joten saatan jäädä ikävöimään vain kieltä. Tai sitten kyse on vain sopeutumisesta. En tiedä. (Brittiläisiin käytöstapoihin liittyvä mahtava tietopankki löytyy täältä.)

-Luonto, ympärivuotinen vehreys ja puutarhat
Nämä kaikki ovat asioita, joista olen nauttinut täällä kovasti. Ne eivät ehkä vaadi sen isompaa selitystä. Sitten kun minulla on joskus oma vehreä piha, haluan rakentaa sinne fantasiapuutarhan. Tykkään vihreistä asioista, ja koska Englannista on vihreämpää kuin Suomessa, saatan ikävöidä sitä.

- Ruokakulttuuri
Tämä on ehkä kaikessa yllättävyydessään yksi ehdoton asia, jota jään kaipaamaan. En siis tarkoita pubien uppopaistettuja kaloja ja chipsejä, vaan maailman kaikilta laidoilta tulevia ravintoloita, joissa olen kokenut elämäni parhaat ruokakokemukset. Ruokakauppojen valmisaterioihinkin onnistuin kiintymään vuodessa niin kovasti, etten tiedä miten pärjään ilman Marks&Spencerin Dine for Two -tarjousta, jossa kympillä saa valita kahden hengen aterian viineineen ja jälkiruokineen. Nuo setit ovat oikeasti helppoa, hyvää ja edullista ruokaa ja vaihtoehtoja on melkein loputtomiin (kunhan on riittävän aikaisin liikenteessä).

Muita mieleen jääneitä houkutuksia (lista saattaa päivittyä):

- Kätevät lentoyhteydet ympäri maailman
- Oikeaa villaa sisältävät villapaidat
- Pubit, joihin mennään aikaisin, ja josta lähdetään aikaisin
- Oikeasta omenasta tehdyt siiderit
- Puhtaan kokolattiamaton pehmeys, lämpimyys ja kätevyys kännykkää ja tietokoneita tiputellessa
- Lauantaina jaettava posti
- Mahtavat aikakauslehtivalikoimat
- Ilmaiset museot
- Maaseutukävelyt
- Kesätamineissa keskellä talvea kulkevien ihmisten päivittely


Ai mitä en jää kaipaamaan? (Lista saattaa päivittyä.)

- Koteja ja "eteisiä", joista puuttuu vaatteidensäilytysmahdollisuus ja naulakot
- Rasti ruutuun -tyyppisiä etnisiä rekisteröintikaavakkeita
- Etikkasipsejä
- Aivan kuppaisia tietoliikenneyhteyksiä ja huonosti suunniteltuja nettisivuja
- Joka kulmaan kiinnitettyjä valvontakameroita
- Kallista ja huonosti palvelevaa Royal Mail -postilaitosta
- Yksityistettyä yhteiskuntaa
- Sosiaaliluokkien korostamista
- Hankaluus tutustua uusiin ihmisiin
- Käsittämättömän huono asiakaspalautejärjestelmä (=kuluttajansuoja)
- Erilliset kuuma- ja kylmävesihanat

Jouluneuleita kommunisteille

Primark, tuo henkkamaukan ja lidlin henkinen sulautuma, on erikoistunut myymään bulkkitavaraa, halpoja vaatteita ja kodintekstiilejä. Sisäinen idealistini kammoksuu tuota kauppaa, mutta konseptissa on kuitenkin jotain niin houkuttelevaa, että aina silloin tällöin kiertelen kaupassa ja joskus sieltä olen jopa ostanut jotakin.

Joulun alla tavaratalon on vallannut omalaatuinen mutta pöyristyttävä kausivaatteiden alalaji, nimittäin aikuisten jouluvaatteet. En voi käsittää, mikä saa ihmisen ensinnäkään käyttämään rahansa näihin vaatteisiin, saatika pitämään niitä päällään. Vaikken varsinaisesti ole mikään finanssiasioiden ammattilainen, olen kuitenkin alkanut pelkäämään, että näiden täytyy käydä kaupaksi, muuten niitä ei olisi niin valtavasti tarjolla!

Jouluvaatteiden alalajeihin kuuluvien jouluneuleiden tunnusomaisia piirteitä ovat hirveä neulosjälki, karmean tuntuinen lanka, kirkkaat jouluvärit, joulupukki- ja porokuosit sekä koristeena olevat pallot, nyörit, vilkkuvat valot ja kulkuset. Jotta vaateparsi ei jäisi joulunpyhinä vajaaksi, on olemassa vielä muita alalajeja, kuten joulualusvaatteita, joulu-ulkovaatteita, joulutossuja sekä trikoovaatteita, joihin on printattu mauttomia tekstejä ja typeriä kuvia. En ymmärrä, en... Kuka näitä käyttää?

Mutta tänään mieheni toi minulle luettavaksi Guardianin tyylipalstan, jossa perheen sorsima jouluneuleisä tilitti tuntojaan. Kyseinen artikkeli, joka on kokonaisuudessaan luettavissa täältä, sai minut pysähtymään joulusanoman äärelle. Juttua lukiessani mietin, olenko jouluneuleahdasmielisyydessäni yleissivistymätön kommunisti, tai jotain vielä pahempaa, kuten arvostettu tyyliasiantuntija lehdessä epäili. Jos jo muinoin kolme viisasta tietäjää hullaantui jouluneuleista, miksi minä en sitä tekisi.

Ehdotankin siis täksi jouluksi kulttuurivaihtoa, jossa päästään nauttimaan vieraiden jouluperinteiden parhaista paloista. Guardian on luonut siihen jo aikaisemmin loistavan pohjan mainostaessaan perinteistä suomalaista ruokapöytää konstailemattomaksi vaihtoehdoksi Englannin köyhille. (Juttu löytyy täältä. Tiesittekö, että suomalainen joulumenu maksaa vain £2,5/ henkilö?) Jos minä tuon perheelleni ja ystävilleni Brittein saarilta jouluneuleet, voivat britit nauttia vastavuoroisesti Suomi-ruoasta! Fantastic!

Järjetön latte Starbucksissa

Se hyvä puoli paikallisessa jätehuollossa on, että päivän päätteeksi ainakin näkee, kuinka monella kuutiolla on taas tuotettu shaibaa maailmaan, ja kuinka tehottomasti sitä onnistutaan kierrättämään.

Jos ei jouluna ole lunta...

Tämän ikuisuusongelman äärellä pyöritään myös Oxfordissa. Joskin joulun sijaan keskitytään enemmänkin talven ja lomien odottamiseen. Näin juhlakauden alla on tarjolla jos minkälaista talvikonserttia ja valojuhlaa, sillä monessa paikassa yritetään diskreetisti löytää jokin muu yhteinen nimittäjä saapuvalle ajanjaksolle kuin joulu. Ainot tahot, jotka joulusta puhuvat ovat kristilliset yhteisöt ja rahan kiilto silmissä joulumyyntiin satsaavat kaupat. Molemmat omista ymmärrettävistä syistään.

Viime sunnuntaina, joka sattui olemaan myös 1. adventti, Oxfordin linnan pihalla oli lapsille suunnattu The Snow Factory -tapahtuma. Linnan seinään heijastettiin animaatio, jonka kantava ajatus oli lumettomuuden uhka, kun hankien kimalluksesta vastaava kuu yhtäkkiä katoaa. Tarina ei tuntunut erityisen syvällistä viestiä kantavan, mutta ainakin se sai kymmenittäin lapsia villiintymään, kun heidän päälleen tiputettiin jättimäisellä puhaltimella jotakin saippuavaahdon tapaista mössöä, jonka lunta kai haluttiin symboloivan.

Wasabipähkinöitä ja adventtia

Hyvää ensimmäistä adventtia! Me otimme pienen varaslähdön joulunodotukseen ja söimme suklaanhimoissa ensimmäisen joulukalenterin jo menneellä viikolla. Mies uhkasi täyttää tyhjät luukut wasabipähkinöillä, jotta olisi jotain luukkujen takana nyt kun niitä pitäisi oikeasti aukoa. Tänä aamuna tyhjä kalenteri löytyi kuitenkin jo kierrätysroskiksesta, joten säästynen suutapolttavalta adventinaloitukselta.

Kaksi viimeistä viikkoa Oxfordissa ovat lähteneet käyntiin. Huomasin juuri, että melkein kaikki keramiikkatyöni ovat vielä lasittamatta ja pari vielä raakapolttamatta. Tässä tulee siis kiire, jos aion valmiita töitä saada matkalaukkujen painoksi.

Lisäksi olen melkein alkanut kiusaamaan itseäni ajatuksella, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä Englannissa asuessa, kun olisi "viimeinen mahdollisuus". Se on kuitenkin loputon suo, eikä sille tielle kannata lähteä, jatketaan siis samaan vanhaan hyvään tyyliin. Muutama joulukonsertti on osunut silmääni, ja jotta se osuisi korvaanikin, pitää ensi viikolla mennä kuuntelemaan. Ykkösvaihtoehtonani on Out of Blue -kokoonpano, joka on Oxfordin miesopiskelijoiden acapella-kuoro. Pienellä googlauksella heiltä löytyi videoklippi Ison-Britannian Talent-showsta. Toivon tosin, että talvikonsertti pitää sisällään vähän rauhallisempaa menoa.

Colin Dexter bussissa

Nuoresta Morsesta näyttää tulleen yksi tämän blogin alakategorioista viime aikoina. Toisaalta se sopii hyvin, sillä alkutalven kuukausina Oxfordin kaduilla ei vaan ole voinut olla törmäämättä sarjan kuvauksiin. Lisäksi YLE lähettää viisiosaista sarjaa juuri nyt! (Lauantaisin iltakymmeneltä ja jaksot löytyvät 30 päivää vielä Yle Areenastakin.)

Tällä kertaa bongasin itse Colin Dexterin, joka oli saapunut näyttelemään cameo-roolia Nuori Morse -sarjan kuvauksiin. Vaikka hän ei enää nykyään tee sarjan käsikirjoituksia, pyrkii hän näyttäytymään taustalla jokaisessa elokuvassa.

Phantom of the Opera ja nollausta Lontoossa

Päivä Lontoossa takana ja neljäs musikaali koettu. Tällä kertaa vuorossa oli torstain iltapäivänäytös Phantom of the Operasta, jonka jälkeen löysin itseni tekemässä keramiikkaluonnoksia LSE:n luennolla jonka aiheena oli Skotlannin itsenäisyyssuunnitelmat. Illan kruunasi 3D Gravity-leffa IMAX-teatterissa. Mieli pitää pitää virkeänä, joten siksi löysin itseni näinkin erilaisista paikoista.

Alan pikkuhiljaa lämmetä Lontoolle, tai ennemminkin sen loputtomille mahdollisuuksille. Varsinkin Oxfordin ylisofistikoituneesta ilmapiiristä pakenemiseen Lontoo on nappivalinta. Silloin harvoin kun Lontoossa tulee käytyä, pitää painaa tukka putkella paikasta toiseen. Kaikkea siellä ei voi nähdä, ja joskus minua ärsyttääkin valita lukemattomista vaihtoehdoista ne pari-kolme, joita yhden päivän aikana ehtii tekemään ja kokemaan.

Phantom of the Opera oli taas ihan erilainen musikaali kuin aikaisemmat näkemäni. On ollut oikeastaan hienoa nähdä näin kirjava otos musikaaligenreä, joka kaikessa naiviudessaan on parhaimmillaan arjesta etäännyttävää visuaalista ilotulitusta ja houkuttelevan helppoa viihdettä. Katselulistalla on ollut ysäripoppia tykittänyt Spice Girls -floppi Viva Forever, satumusikaali Lion King, Queenin perinnöllä ratsastava We Will Rock You ja nyt tämä kummitus. Viimeisimmässä on ehdottomasti paras lavastus ja puvustus, mutta tarina ja käsikirjoitus oli melko lattea verrattuna esimerkiksi We Will Rock You:hun, jossa tarinankerronta kätki tasoja enemmän kuin pystyin rekisteröimään.

Olen vakuuttunut siitä, että musikaaliin pitää saada eturivin paikka, jotta ilmeet, eleet, lavasteet ja hikipisarat näkyvät tarpeeksi yksityiskohtaisesti. Alennuslippujen metsästys parhaille paikoille onkin oma taiteenlajinsa, mutta nytkin pääsin kutittelemaan kapellimestarin niskakiehkuroita ja kurkkimaan orkesterimontussa nuuskaa jauhavien muusikoiden touhuja, (luonnollisesti suurimman osan ajasta keskityin itse musikaaliin, hehe).

Oxfordin eliittikupla - ajatuksia kuluneesta vuodesta

Viime viikkoina luulen oivaltaneeni jotakin oxfordilaisuudesta. Lähdön lähestyessä olen alkanut summaamaan kulunutta vuotta ja luulen, että on aivan luonnollista pysähtyä miettimään mitä vuodesta on oikeastaan jäänyt käteen. Minulla ei ole kertoa teille muuta kuin subjektiivisia kokemuksiani ja näkemyksiäni, joten silläkin riskillä, että sohaisen muurahaispesää, olen ajatellut kirjoittaa ylös joitakin huomioitani.

Vajaan vuoden olen päässyt tarkkailemaan tätä yläluokkaista pienoisyhteiskuntaa ulkopuolisen silmin ja ymmärtänyt sen, että täällä eläminen on vähän kuin leikkiä johon voi halutessaan heittäytyä täysillä mukaan. Vaikka Oxfordin kaupungin ja yliopiston väliin ei voi suoraan laittaa yhtäläisyysmerkkiä, ovat ne loppujen lopuksi käsi kädessä kulkeva parivaljakko, sillä kaupunki rakentuu ihmisistä, jotka siellä asuvat, eikä yliopistoa pääse täällä karkuun. Oxford heijastaa myös vahvasti yhteiskuntaa ja englantilaista kulttuuria, joka jo itsessään luokkayhteiskuntineen kaikkineen on hyvin erilainen tapa hahmottaa maailmaa ja kanssaihmisiä, kuin mihin olen tottunut.

Allekirjoitan täysin sen, että Oxford on valtavan kaunis kaupunki. Pittoreski, turvallinen, sopivan pieni ja vehreä. Täällä on kaikkea, mitä arkipäivän elämään tarvitsee. En vaihtaisi päivääkään tästä vuodesta pois. Nautin kauniista puutarhoista, joista, kanavista ja upeista puistoista. Keskustan colleget ja mukulakivikadut tiputtavat minut jatkuvasti vuosisatojen taakse. Ykköset yllä ja viitta niskassa illallisille menevät opiskelijat ja donit luovat tänne juuri sopivan kummallisen ilmapiirin. Osa minua voisi kuvitella asuvansa täällä pidempäänkin ja osa minusta nauttii tästä ilmapiiristä.

En kuitenkaan aivan varauksettomasti usko, että kaikki mitä Oxfordilla on tarjota, on pelkästään kaunista ja hyvää (tai hyväksi). Kaiken kauneuden keskellä tämä on oikeastaan aika raadollisen tuntuinen yhteisö. Ympäri maailmaa tänne kokoontuu hyväosaisia, varakkaita ja meriittien perässä ratsastavia ihmisiä kilpailemaan maineesta ja mammonasta ja luomaan suhteita tulevaisuuden eliittiin. Yliopistolla ylläpidetään jatkuvasti aivan omanlaista kulttuuria pitäytymällä tiukasti perinteissä, jotka näkyvät kaikessa, mitä yliopistolaisten arjessa tapahtuukaan. Mitä laajemman sosiaalisen verkoston itsellesi täällä kehität, ja mitä vaikutusvaltaisempia ihmisiä opit tuntemaan, sitä enemmän voit ihmisistä hyötyä. Juuri tuo viimeksi mainittu ominaisuus saa minulla joskus niskakarvat nousemaan pystyyn, sillä on vain hiuksen hieno raja ja veteenpiirretty viiva, milloin ihmissuhteista tulee hyväksikäyttöä ja hyötysuhteita. Minusta ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta katoaa jotakin ainutlaatuista, jos se keskittyy kilpailemiseen ja oman erinomaisuuden korostamiseen, sen sijaan että se näkisi myös kompastumisen ja kaatumisen kauneuden.

Suhteiden luominen ja verkostoituminen ei olisi välttämättä niin huono asia, ellei siitä tulisi täällä joillekin ihmisille elämäntarkoitus, jossa aikaa jaetaan vain omaa egoa pönkittäville ihmisille. Täällä yliopisto ei ole vain opinahjo tai työpaikka, jossa oleskellaan virka-aikaan. Monen yliopistolaisen elämä rytmittyy yliopiston opetuksen, tutkimuksen ja edustusillallisten mukaan. Se on yhteisö, jossa parhaassa/pahimmassa tapauksessa aamusta iltaan asutaan, ruokaillaan, harrastetaan ja seurustellaan  niiden itselle hyödyllisten ja tarpeellisten ihmisten kanssa. Jää loppujen lopuksi itselle valittavaksi lähteekö tähän mukaan, vai jääkö ulkopuoliseksi. Jos päätyy jälkimmäiseen vaihtoehtoon, Oxfordin idea kuivuu ikään kuin kasaan, jos taas lähtee mukaan, pääsee parhaassa tapauksessa rakettikyydillä huipulle, tai sitten tipahtaa kaikkensa antaneena ja hyväksikäytettynä kyydistä.

Oxford on varmasti maineensa ansainnut, mutta maineen takana on paljon sellaistakin, jota harvemmin otetaan puheeksi, kun maineikkaita yliopistoja glorifioidaan. En missään nimessä väitä, että kaikki täällä olisi vain kieroa peliä tai ihmiset poikkeuksetta itsekkäitä oman edun tavoittelijoita. En välttämättä pidä edes vääränä sitä, että tällaisia eliittikeskittymiä ylläpidetään ja ne saavat arvostusta. Olen kuitenkin onnellinen, että pääsen lähtemään täältä pois, ennen kuin huomaamattani minut kaapattaisiin tähän kuplaan ja vieraantuisin ympäröivästä todellisuudesta.

Oxfordin elossakin on hetkensä

24-72 tunnissa netti on toiminnassa. Näin Plusnetin asiakaspalvelu on sanonut meille kahden ja puolen viikon aikana aika monta kertaa. Ja tänään ongelmien piti viimeisimpien tietojen mukaan olla ratkaistuna, mutta ilmanpa edelleen ollaan. (Onneksi luottokortilla pääsee polskimaan internettiin kun vieroitusoireet äityvät oikein pahoiksi.)

Tulin tänne kirjoittaakseni, että viime viikkoina elo täällä on ollut oikeastaan aika mukavaa. Ehkä jopa melkoisen kivaa. Elämä on ollut sosiaalisesti mielenkiintoista ja vaihteeksi jopa älyllisesti haastavaa. Hah! Minulla piti olla kauheasti juttuja kerrottavaksi, mutta näin yön pikkutunneilla en muista niistä murto-osaakaan.

Taidan kerätä vähintään yksien yöunien ajan inspiraatiota blogiteksteihin, mutta muutaman kuvan keramiikkapajalta laitan tähän yhteyteen. Seuraavista kuvista löytyy kolme, tai tarkalleen ottaen neljä työtäni, arvaatteko mitkä?

Uniformuja ja marssia aamupalaksi

Kyllä minä vielä sen ymmärrän, että on normaalia herätä sunnuntaiaamuna kirkonkellojen pankutukseen, mutta se, että pikkuisella kotikadullamme marssii sunnuntaiaamuna sotilaat raivotautisen left-right-left-right -huudon saattelemana, sai minut tänä aamuna hieraisemaan kahdesti silmiäni. 

Kun unihiekat olivat karisseet silmistäni sotilaallisessa tahdissa, keksin syynkin tälle kummalliselle tapahtumalle. Sunnuntaina vietettiin jotakin kansallista sotaveteraanipäivää. En ihan niin pitkälle jaksanut asiaa tutkia, että olisin sisäistänyt tarkempia aattellisia yksityiskohtia, mutta oletin, että menneiden ja nykyisten sotien kanssa tällä täytyy olla tekemistä, luvassa on paljon uniformuja ja keskustassa tapahtuu varmasti jotakin kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti mielenkiintoista tarkkailtavaa. Heitin takin niskaan, kaappasin kameran kainaloon ja lähdin hyvässä seurassa katsomaan, mitä muistikortille ja verkkokalvoille tarttuisi.

Ulkomailla erilaiset muistojuhlat ja merkkipäivät ovat kiinnostavia tapahtumia erityisesti sen vuoksi, että ne heijastavat osallistujien ja yhteiskunnan arvomaailmaa. Tekee hyvää ravistella omia näkemyksiä ja käsityksiä, sillä kotimaassa sitä sokeutuu helposti tuttuihin ja turvallisiin tapoihin ja perinteisiin kyseenalaistamatta ollenkaan sitä, onko niille mitään muuta syytä kuin se, että niin on aina ennenkin tehty.

Oxfordin paras libanonilainen ravintola

Valjastan tämän blogikirjoitukseni nyt puhtaasti mainostamiseen, sillä minusta hyvät ravintolat ansaitsevat sosiaalimediassa hehkutusta. Menkää Oxfordissa syömään aivan ihanaan libanonilaiseen ravintolaan, Al-Salamiin Park End Streetillä. Eipä tässä sitten muuta.

Kuluttajansuojaa jännän äärellä

En ole päivitellyt blogia taas herrasiin aikoihin, kun internettiä meille toimittava Plusnet on sössinyt oikein olan takaa. Olemme siis käytännössä edelleen netittömiä, mutta onneksi satunnaisia mahdollisuuksia päästä sähköpostiin ja sosiaalimedioihin on ympäri kaupunkia.

Huonomaineisesta Plusnetistä pitää sanoa sen verran, että niin kauan kun palvelu toimi, minulla ei ollut mitään valittamista siitä. Puskaradion ennustus kävi toteen kuitenkin siinä vaiheessa, kun piti olla yhteydessä  asiakaspalveluun. Iso-Britannian kuluttajansuoja on jo valmiiksi ihan pyllystä, ja kun Plusnetissä on onnistuttu menemään sen suhteen vieläkin syvemmälle, ongelmat alkavat kasaantua, eikä niiden selvittelystä surkean asiakaspalvelun kanssa meinaa tulla enää yhtään mitään.

Tähän liittyen onkin tullut useampana päivänä mieleen (jos sallitte aasinsillat) se, että ihmisen mieli on kyllä erityisen jännä apuväline. Sen kun voi valjastaa melkein mihin tarkoitusperiin tahansa. Kuten vaikkapa nyt, kun paluu Suomeen alkaa lähestyä, on kerrassaan herkullista glorifioida koko Suomi maasta taivaisiin paratiisina, jossa kaikki toimii paremmin kuin Englannissa. Pakko kai niin on ajatella, edes vähän, jotta paluu muodostuisi vähän helpommaksi. Routalemmen Pekkaa lainatakseni, jännän äärellä ollaan.

Varttin jonotus Lontoossa

Olin Lontoossa. Siellä on silloin tällöin mukava piipahtaa, joskaan edelleenkään en ole tullut Lontoo-kärpäsen puraisemaksi. Voisiko joku kertoa, mikä siinä Lontoossa on niin ylitsepääsemättömän hienoa? Miten minkäkin pääsisin sen fiiliksen kokemaan, sen sijaan että jumittaisin aina ruuhkassa, katuremonttipölyssä ja ihmistungoksessa.

Tässä pieni kuvaus turistin elämästä:

"Kuinkas kauan tähän London Eyehin on jonoa?"
"Viitisentoista minuuttia."

Ihan muuten hyvä arvio, mutta tässä ei huomioitu 25 minuutin jonottamista lippuluukulle, jonka jälkeen vasta pääsi jonottamaan itse laitteeseen, joka sekään ei jäänyt kauaksi ensimmäisestä jonotusajasta. No, saipa 20 punnan lipulle lisää vastinetta, kun tähän nähtävyyteen kului kokonainen tunti.

Suosittelen maailmanpyörää niille, jotka haluavat nähdä Lontoon yläilmoista, mutta eivät ole onnistuneet koskaan lentäessään Heathrowille kiertelemään lentokoneella Lontoon ydinkeskustan päällä laskeutumislupaa odotellen. That's what I like!

Sukupuolineutraali tarrakirja?

Kun selailee Oxfordin kirjakauppojen lastenkirjojen osastoa, ei ruotsalaistyyppisestä sukupuolineutraalista lelukuvastoilmiöstä näy jälkeäkään. Jopa tarra-, askartelu- ja värityskirjat nimetään kannessa tyttöjen tai poikien kirjoiksi.

Niin, no, siis tällaiseen vain tänään kiinnitin huomioni. Mitähän tämä kertoo mistään?

Joulukortteja ja kurpitsoja

Kaupallinen joulu on alkanut. Jo muutaman viikon ajan kauppojen hyllyt ovat notkuneet mm. joulukortteja, jotka täällä tuntuvat olevan melkoisen näyttäviä ja ne saavat kaupoista kokonaisia osastoja valloitettavakseen. Harmillista kyllä, useimpia kortteja myydään 5-20 kappaleen paketeissa, joten jos ostaisin kaikki korttimallit joihin ihastun, pääsisin lähettelemään niitä vielä viiden vuoden päästäkin.

Halloween pukkaa päälle samaan aikaan, ja oikeastaan vasta ensimmäisen kerran elämässäni minusta on mielenkiintoista seurata halloween-hypetystä. En oikeastaan tiedä paljoakaan englantilaisten tavoista viettää kurpitsajuhlaansa, mutta tänne tällaiset pakanapippalot istuvat kulttuurisesti paljon luontevammin kuin Suomeen, jossa päivä on lähinnä päälle liimattua amerikkalaisten apinointia.

Halloweenia kritisoidaan paljon ilmeisesti siksi, koska sen pelätään vievän pyhäinpäivältä pois sen kristillistä sanomaa ja tuovan tilalle pakanallista kuolleiden henkien palvomista. Toisaalta ymmärrän kyllä hyvin sen, että lähestyvä marraskuu ja vetisen pimeä aika kaipaavat omaa värikästä juhlaansa. Halloween antaa tekosyyn naamiaisille, enkä ole ihan varma kuinka paljon sitä kannattaa hengellistää. No, olen avoin mielipiteille, mutta katsotaan nyt ensin miltä halloween näyttää alkuperäiskontekstissaan.

Katukulttuuria

Kuluneen vuoden aikana Cornmarket streetillä on näkynyt jos jonkinlaista katutaiteilijaa ja rahankerääjää. Paras aika bongaukseen on lauantaipäivä, jolloin kadulta löytyy parinkymmenen metrin välein kaikkein monipuolisin kirjo jännän äärellä olevia ihmisiä.

Moni yrittäjistä alkaa olla jo tuttuja, kun taas osa on vain ohikulkumatkalla. Oma lempparini on tämä mies ja kitara -kombo, jolla on hyvä tunnin setti seurata kadunvarren kahvilasta.

Yhtenä päivänä yritin kurkata väentungoksen läpi mikä performanssi tällä kertaa oli koonnut ympärilleen ison joukon katsojia. Hivuttauduttani riittävän lähelle sain selville, että pientä korvausta vasten sain haastaa entisen yliopiston shakkimestarin pikapeliin. Ei niin kovin yllättäenkään, näytti siltä, että hyväntekeväisyyspikashakki rintasyöpää vastaan kerää tässä kaupungissa enemmän yleisöä kuin viereisen kulman tulennielijä.

Pienen pieni Oxfordin pubikatsaus

Oxfordin kapeiden kujien varjoisista kätköistä löytyy hauska pubi, Turf Tavern. Kokemukseni sen ruuista eivät ole erinomaisen mairittelevia, mutta turistikohdetittelinsä se on ansainnut ja siellä kannattaa käydä ainakin puolikkaalla pintillä, jos haluaa nähdä vaivaa pubin löytämiseksi.

Jos Oxfordista etsii pubielämyksiä, suosittelen kiertämään kaukaa keskustan, Broad Streetin ja George Streetin kuppilat. En ole vielä löytänyt niistä hyvää ruokaa, enkä erityisen mieleenpainuvaa tunnelmaakaan.

Mutta minulla on kaksi suosikkia niistä Oxfordin pubeista, joihin olen joskus päätynyt. Ensimmäinen on kaikille tuttu The Eagle and Child, joka historiallisistakin syistä kannattaa käydä kurkkaamassa. Tykkään paikasta siksi, että siellä on rauhallinen meininki, aivan loistavaa skottilaista Thistly Cross cideriä ja herkullinen nacholautanen, johon kannattaa ottaa lisäksi revittyä barbaque-lihaa.

Mutta reippaasti yllä mainitunkin ohi menee Jerichossa sijaitseva pieni The Old Bookbinders Ale House. Siinä yhdistyy monta hyvän pubin elementtiä: siellä ei pauhaa musiikki, ruoka on ranskalaistyyppistä ja todella hyvää (verrattuna useiden peruspubien masentavaan tarjontaan), se on kaunis, mielenkiintoisesti sisustettu ja sinne on kiva mennä istuskelemaan, jos haluaa vain jutella rauhassa, eikä kaipaa taustajumputusta ja bilemeininkiä.

Maisterifiiliksiä

Valmistuin alkusyksystä. Maisterinpapereiden saaminen kouraan kesti omalla kohdallani kymmenen vuotta, ja koska matka ei aina ollut kaikkein suoraviivaisin, iloitsen tutkinnostani kaksinverroin. Pienet saavutukset elämässä ovat aina hyvää aikaa pysähtymiseen, sekä taaksejääneen että tulevan tarkasteluun.

Kymmeneen opiskeluvuoteen mahtui matka aikuisuuteen. Opintojeni aikana kypsyin ja karvoituin, maailmankuvani laajeni ja pääsin näkemään asioita, joita en ollut ikipäivänä ajatellutkaan näkeväni. Tapasin ihmisiä, jotka muuttivat minua ja elämäni suuntaa ja jättivät ikimuistoisia jälkiä. Näin vaihtoehtoisia tapoja elää ja silmäni aukesivat sille, kuinka erilaisisia ilon aiheita ja vastoinkäymisisiä ihmiset kohtaavat. Sain jakaa kaikki opiskeluvuoteni hyvän kumppanin kanssa ja tukenani minulla oli rakastava perhe. Nähtyäni paljon ja saatuani ainutlaatuisen mahdollisuuden imeä vaikutteita muista kulttuureista ja elämätavoista tulin vuosi vuodelta itsevarmemmaksi, onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi. En väitä että opiskeluaikojen elämä olisi ollut aina ruusuilla tanssimista, mutta harvoin kai elämä helppoa on. Mielekästä se tosin voi olla ja tarkoituksellista, vaikkei helppoa olisikaan.

Opiskeluaikoinani opin myös tarttumaan hetkeen ja elämään siinä. Monena vuotena elin elämää, jossa en voinut tehdä suunnitelmia puolta vuottakaan eteenpäin: Omaisuuteni oli pakattuna kolmeen matkalaukkuun, elin homeisessa lähiöluukussa ja onni piti löytää jostakin muusta kuin materiasta. Onni piti löytää niistä ihmisistä ja niistä asioista, joita ympärilläni oli sillä hetkellä. Ei auttanut jossitella, eikä kaivata sitä mitä ei ollut. Miten se olisi voinutkaan tuoda onnen?


Valmistuessani en siis saanut vain papereita käteeni, vaan myös tunteen riittävän hyvin eletystä elämänvaiheesta,  josta osaan olla kiitollinen. En ole saanut kaikkea, kuten en koskaan tule saamaankaan, mutta olen yrittänyt elää parhaani mukaan sitä elämää, jonka minulle on annettu.

Elämä jatkuu uusien haasteiden kera. En edelleenkään voi katsoa tulevaisuuteen, joten katson parhaaksi elää tätä päivää. Yritän pitää kiinni oppimastani viisaudesta ja nauttia niistä asioista, joita minulla kussakin päivässä on ja olla kiitollinen siitä, mitä olen saanut. En voi kuluttaa aikaani sen miettimiseen, mitä minulle ei ole, tai mitä minulta puuttuu ja toivon, etteivät muutkaan sitä tekisi.

Kiitos kaikille teille siellä jossakin, jotka elämässäni olette olleet mukana. Terveiset Englannista!

Teepannujen kuningatar

Istuin teekupposella Oxfordin Missing Beanissa ja herkullisen hedelmähaudukkeen äärellä tajusin löytäneeni teollisen muotoilun jalokiven, teepannun, jonka tulisin haluamaan kotini keittiöön ja jota hieromalla saisin varmasti kaikki maailman teehenget haltuuni.

Katsokaa mikä kaunotar! Muutaman kupin vetävä teepannu on kätevä käyttää, hyvän kokoinen, kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja mikä nerokkainta, pinottava! No joo, en ajatellut niitä määräänsä enempää säilöä kaappiini, joten sinänsä pinoutuvuus ei ole se oleellinen asia, mutta ymmärsitte varmaan pointin. (Ja kyllä pari noita voisin ottaa!) Siinä ei ole tippuvia ja rikkuvia osia, ellei sitten onnistu tiputtamaan 25 punnan arvoista kannua itsessään.

Joten rakas joulupukki, tässä teepannujen kuningatar, joka tottelee nimeä "Forlife Stump Teapot 530ml". Suosittelen lahjakonttiin!

Kuumenee ja kylmenee

Lokakuun alku on ollut aikaa, jolloin small talkiin on palannut kotien lämmittäminen. Hah, me emme ole vieläkään kääntäneet pattereita päälle asunnossamme. Päinvastoin, täällä on niin lämmin, että ikkunat ovat jatkuvasti raollaan ja öisin pitää heittää peitto pois päältä. Ehkä me iloisesti siivellä eläen imemme naapureidenkin lämmöt, tai sitten kotimme on niin poikkeuksellisen hyvin eristetty, että meillä ei ole hätäpäivää.

Mutta siis lämpötiloihin liittyviä aiheita ei tällä saarella voi välttää. Liittyivät ne sitten säähän, infrastruktuuriin tai ihmisten vaatetukseen. Jokunen päivä sitten katselin yhtä miestä, joka Cornmarket Streetillä hiihti shortsit ja hawaianasit jaloissaan, mutta kauhea karvareuhu päässään. Lämpötila oli ehkä 8 astetta, mutta onhan se jo tiedossa, että teepaitakelit jatkuvat joidenkin mielestä läpi talven.

Jonottaessani Debenhamin tavaratalon vessaan, katselin käsienpesualtaiden yläpuolelle liimattuja tarroja, jossa todettiin, että kuuma vesi polttaa. No sh*t, Sherlock! Ihanko totta? Mietin siinä jonottaessani vessaan insinöörien mahdollista keskustelua:

"Hei, tänne vessaan tarvis varmaan laittaa käsienpesualtaat."
"Joo, yhdistetäänkö ne kuumaan vai kylmään vesiputkeen?"
"Niin, vaikee sanoo, olisko kuuma kivempi, lähtee kuulemma paremmin puhtaaks?"
"Mut tää on sitten kiehuvan kuumaa vettä, että laitetaaks sellaset tarrat tähän kans, että vesi polttaa sun kätes?"

Verinen missi kaupungilla (spoilerivaroitus Morsen ystäville)

Elämä arkipäiväistyy ja ihmettelynaiheet vähenee. Tämä näkyy myös blogin hiljenemisenä. Enää ei tule jäsenneltyä omia ajatuksia kirjoittamalla tänne yhtä paljoa kuin vielä alkuvuodesta.

Yllättäen loka- ja marraskuu ovat täyttyneet syysvieraista. Englannilla taitaa olla jokin syyslomamagneetti, jolla se vetää reissaajia puoleensa kesän päätyttyä. Enkä sitä ihmettele, onhan täällä luonto vehreänä paljon pidempään ja säätkin inhimillisemmät kuin Suomessa, ellei kaatosateet sitten iske niskaan. Ihan mukava ajatus vastaanottaa pimenevää syksyä ystävien kanssa. Voin jo kuvitella kuinka tunnelmallista on kävellä vanhan Oxfordin pimenevillä kaduilla keltaisten katulamppujen katveissa ja ropistella sateenvarjoja paikallispubien eteisissä. Tämä on niin uskomattoman kaunis kaupunki!

Viimekin sunnuntaina lämpötila kipusi lähelle kahtakymmentä ja aurinko paistoi. Kävimme kävelyllä keskustassa ja törmäsimme taas Nuoren Morsen (Endeavour) kakkoskauden kuvauksiin. Jos viimeksi aiheena oli katolta tippunut mies, tänään saimme seurata veristä missiä.

Blogiremppa

Lähipäivinä blogissa tehdään pientä remonttia. Pahoitteluni lukijoille mahdollisesti aiheutuvasta haitasta.

Pelkäätkö tankeroenglantia?

Jokunen viikko sitten Suomen lehdistössä nostettiin esiin (joidenkin toimittajien puhuma) broken English, eräänlainen "huono", epätäydellinen tai aksentillinen tankeroenglanti, jonka käyttäminen joidenkin mielestä on sangen noloa, toisten mielestä taas rutkasti parempaa kuin olla puhumatta englantia ollenkaan.

Luin aiheesta virinnyttä keskustelua ja ajattelin tarttua aiheeseen myös täällä blogissa. Kokosin tänne tiiviin, joskin samalla aika reilusti mutkia oikovan tietopaketin. On mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, onko olemassa aksentiton ja täydellinen englanti, jota pitäisi tavoitella, ja joka ei kertoisi puhujan taustasta mitään.


Ei me olla ainoita aksenttimme kanssa...

Jotta voisi tavoitella tiettyä tapaa puhua englantia, pitää tietää millaisia vaihtoehtoja on olemassa. Tähän alkuun olen koonnut esimerkkejä erilaisista puhetyyleistä. Aloitetaan aihe vaikkapa tällä pienellä videonpätkällä, jossa on esitelty 21 erilaista kansainvälistä englannin aksenttia.

Koska joukosta puuttui kuitenkin vahva, kaunispiirteinen ja persoonallinen suomalainen ääntämys, voi siitä katsoa edustavan otteen tästä. Vaihtoehtoisesti voit tutustua Tarja Halosen tai Kimi Räikkösen puhenäytteisiin.

Suomalaisen tankeroenglannin ei pitäisi olla häpeä. Se on useimmiten parempi vaihtoehto kuin olla puhumatta ollenkaan. Jos oma tai toisten suomalainen tapa puhua häiritsee suunnattomasti, apua asennemuutokseen voi hakea vaikka intialaisilta alla olevasta videosta.

Brittienglannissakin on eroja

Kuten ylläolevista esimerkeistä saattoi huomata, englanti on siitä kaunis kieli, että sitä voi puhua jos minkälaisella lausunta-asulla. Jos keskitytään pelkästään Brittein saarilla puhuttavaan englantiin, tai vaikka rajattaisiin alue pelkästään Englantiin, natiivipuhujillakin on aksentteja, joista ei helpolla pääse eroon. (Ja vaikka pääsisikin, ei niistä välttämättä edes haluta eroon.) Osa puhetyylistä pohjautuu asuinpaikkaan, joten alueelliset erot kielessä paljastavat puhujan taustasta paljon.

Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, myös eri sosiaaliluokkien välillä on olemassa aksenttieroja, jotka tulivat jo yllä olevalla videollakin esiin. Puhetyylistä ja sanavalinnoista on asuinpaikkakunnan lisäksi mahdollista tehdä johtopäätöksiä siitä, löytyykö puhujalta duunari- tai yläluokkatausta, vai missä muussa nykyisistä seitsemästä sosiaaliluokasta hänellä on juuret.

Kuka keksi standardienglannin?

Englantia on siis kautta aikain puhuttu erilaisilla aksenteilla, murteilla ja sanastoilla, joiden perusteella puhuja pystyttiin identifioimaan melko hyvin omaan lokeroonsa. Jossain vaiheessa kieltä piti alkaa kuitenkin standardisoida. Ei liene yllättävää, että standardienglanniksi on kutsuttu jo kauan englantia, jota puhuttiin maan eteläosissa, rahan, vaikutusvallan ja yläluokkaisen koulutuksen keskittymissä. Oxfordin yliopisto pääsi sanakirjojensa avulla pistämään näppinsä peliin ja määrittelemään standardienglantia merkittävästi. Kieliopin, sanaston ja ääntämyksen "oikeaoppisuutta" painotettiin mm. BBC:n radiolähetyksissä ja käyttäjäkunta kasvoi viimeistään sisäoppilaitoksissa, joissa arvostettiin suuresti yläluokkaista kielenkäyttöä muistuttavaa standardienglantia. Kansan suussa tätä kielenkäyttökulttuuria onkin kutsuttu iloisesti sekaisin erilaisilla termeillä, kuten BBC English, Oxford English, the Queen's English tai Received Pronunciation (RP), joka keskittyy erityisesti ääntämisasun määrittelyyn.

Nykyään ylläolevat termit ovat muuttaneet merkitystään, kieli on muuttunut, kouluissa on hyväksyttävämpää puhua paikallisilla murteilla ja BBC:ssäkin kuulee erilaisia aksentteja. Standardienglanti täydellisine kielioppeineen on kuitenkin säilynyt kielenä, jota opetetaan englantia vieraana kielenä opiskeleville kouluissa ja jolla julkaistaan virallisia tiedotteita. Pidän sitä myös tietyllä tavalla tasa-arvoisena kielenä, sillä sen hallinta tarjoaa puhujalleen taustasta riippumatta tasa-arvoiset lähtökohdat.

Näistä syistä johtuen moni nettipalstakirjoittaja saattaa olettaa, että englannin lausumiselle on olemassa RP-standardi, josta poikkeaminen on noloa ja joka häpäisee vähintäänkin puoli kansakuntaa. Puhujalla saattaa olla kieliopin lisäksi hallussa vaikka minkälaisia kulttuurisia taitoja,  mutta poikkeavan aksentin perusteella kanssaeläjät imevät herneen sieraimeen jos toiseenkin ja vaipuvat häpeässään syvemmälle kun haudatut esi-isänsä. Toisaalta hyvään kielitaitoon kuuluu oleellisena osana se, että tulee ymmärretyksi, ja siksi selvästi artikuloitu ja kieliopiltaan virheetön englanti on varmasti tavoiteltavaa. Siihen ei kuitenkaan pääse ilman harjoittelua, joten omasta puolestani ja kokemuksen syvällä rintaäänellä haluaisin rohkaista jokaista puhumaan sitä englantia jota osaa.

Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että RP yhdistetään joissakin piireissä edelleen yläluokkaisuuteen, eikä se natiivipuhujien keskuudessa ole valtavan suosittu valinta. Pitääkö siis sittenkin tunnustaa väriä ja pelata avoimet kortit pöytään piilottelematta juuriaan?

Tähän loppuun sopiikin oivallisesti vähän kärkevämpi näkökulma siitä, millaista englantia sitä pitäisikään puhua.

Katolta tippunut ruumis

Kävelin tänään keskustassa ja satuin näkemään auton katolla lojuvan kankaalla peitetyn ruumiin, jonka kiiltonahkakenkiin puetut jalat pilkottivat kankaan alta veriroiskeiden valuessa särkynyttä tuulilasia pitkin. Ohikulkijat päästettiin yllättävän lähelle tapahtumapaikkaa, jonne kaltaiseni uteliaat ohikulkijat olivatkin jääneet runsain määrin parveilemaan. Paikalle saapuneiden poliisien katse oli suunnattu viereisen rakennuksen katolle, jolta uhri oli todennäköisesti tippunut, tai tiputettu. Epäilen vahvasti jälkimmäistä, murhastahan tässä pitää olla kyse, sillä tunnistin toisen poliiseista  Endeavour Morseksi.

(Onko joku, joka ei tiedä tätä Komisario Morsen spin-off -sarjaa, joka kertoo nuoren rikoskomisarion Endeavour Morsen nuoruusvuosista 60-luvulla? YLE lähettää ensimmäisen tuotantokauden jossain vaiheessa talvea, joten kannattaa olla valppaana.)

Lumian kameralla ei hääviä jälkeä saanut, mutta ehkäpä brutaalien yksityiskohtien blurraantuminen oli vain siunaus verkkokalvoille. Tarkemmat tapahtumat selviävät todennäköisesti vasta vuoden-kahden päästä, kun kakkostuotantokausi Oxfordin omasta rikospaikkatutkijasta tulee eetteriin.

Näitä kryptisiä pinkkejä viittoja on Oxfordin katukuva ollut tänään täynnä. Luulisin, että kyseessä on viitat Endeavourin kuvauspaikoille, joten...