Guarda

Valokuvia tulee laitettua aivan liian vähän tänne blogiin. Tässä siis valokuvapäivitys matkasta Guardaan, koillis-Portugalin vanhaan, puolustuksen kannalta merkittävään kaupunkiin.

Yksityiskohta kirkosta: Poliittinen kannanotto Espanjan suuntaan.

Syksyinen maisema harvaan asutulta vuoristoalueelta.

Puolustuslinnoitus, jonka sisällä on kokonainen kylä.

Videmonten kylä.

Kastanjoita keräämässä iltapalaksi.

Brasilialaiset

Kun muutimme tähän asuntoon, kuulimme, että talon ennen niin rauhaisa ilmapiiri oli muuttunut viime aikoina levottomammaksi. Vanhat asukkaat olivat olleet rauhallisia siihen asti kunnes kuolivat (todennäköisesti sen jälkeen hiljenivät täysin), ja nyt asuntoja vuokrataan kaiken maailman maahanmuuttajille. Brasilialaiset ovat kuulemma pahimpia, koska he pitävät niin kovaa ääntä. Olemme tulleet siihen tulokseen, että pari brassia ja muutama suomalainen kompensoivat äänimaailman neutraaliksi.

Kahdenkeskiseen kielenkäyttöömme on silti jäänyt elämään kieli poskessa brasilialaisten syyttäminen kaikesta mahdollisesta. Oikeasti emme ole yhtään brasilialaiseksi syytettyä henkilöä tavanneet lähiseutuvilla, mutta ehkä he hiippailevat salakavalasti ympäriinsä aiheuttamassa sekaannusta ja häiriötä.

Tänään tullessamme kotiin pitkän viikonlopun jälkeen, oli aivan pakko iltapimeällä mennä siivoamaan vielä puutarha. Se oli kuin pommituksen jäljiltä, kun ylikypsät appelsiinit olivat mäiskähdelleet kivetykselle, mädäntyneet ja homehtuneet niille sijoillensa. Harjatessani puutarhajätettä kasaan, huomasin, että pihakiveykselle oli ruiskittu partavaahtoa yläkerroksista. Vienoon appelsiinien tuoksuun sekoittui pistävä Gilleten haju. Hmmm... ne brasilialaiset taas...

Ruoansulatuksen edistämistä

Olen tänä viikonloppuna kohdannut aivan uuden portugalilaisen alkoholikulttuurin. Tähän asti mielikuvani ovat täyttyneet vain ruoan kanssa viiniä siemailevista etelänmaalaisista, joille väkevät ovat tuntematon käsite, mutta nyt olen saanut viettää aikaa hartaassa katolilaisessa perheessä, joiden lempinautintoaineisiin kuuluu lukematon pullovalikoima likööreitä, akvaviitteja, konjakkeja ja lisäksi ties mitä kotitekoisia käymistuotteita.

Suomalaisessa kulttuurissa vahvaan uskonnollisuuteen liitetään usein vahva alkoholikielteisyys, mutta täällä ei muinainen kieltolaki kummittele nurkissa. Ruokailu on hyvä aloittaa siirappisella snapsilla, ruokailun aikana juodaan viiniä ja kuhunkin ruokalajiin perinteisesti liitettyjä likööreitä. Jälkiruoaksi sopiikin sitten oikeastaan mikä vain, sillä hyvähän "ruoansulatusta on edistää". Jopa suomalainen minttuviina raakana on tässä perheessä arvossaan ja jouluaaton ohjelmanumerona lahjojen avauksen yhdeydessä on minttukaakaoiden juonti.

Mutta kaikesta tästä huolimatta, juuri kukaan ei tunnu täällä humaltuvan. Alkoholiin ei tarvitse repsahtaa, eikä sitä tarvitse juoda kohtuutonta määrää.

Ota lisää

Tänään matkatessani junan kyydissä pitkälle sisämaahan tajusin kauhukseni, että olen kilometri kilometriltä valumassa kauas pois Atlantin antimien ja meren hedelmien äärestä. Olen matkalla kohti vuorien ja ylänköjen Portugalia, jossa liha- ja sisäelinruoat saavat pöydät notkumaan ja jossa ruokaa syödään paljon, kauan ja ehkä jopa hartaammin kuin muualla.

Mitä pidempään asiaa junan penkissä mietin, sitä enemmän minua alkoi pelottaa. Mielikuvitukseni nosti esiin skenaarioita illallispöydästä, jossa tuoksuvat padat pitäisivät sisällään puolikkaita jäniksiä pullottavine silmineen, keitettyjä porsaanpäitä ja mukavasti suvun kesken pöydän ääressä imeskeltäviä kananjalkoja, puhumattakaan makkaroista, joita perheet valmistavat kaikesta siitä jäljelle jääneestä, mitä takapihan mestauslavalta jää yli.

Viereiseltä istuimelta ei herunut juurikaan sympatiaa tässä asiassa, vaan lähinnä kehoitus leikkiä Madventuresia asenteella. Olin tilanteessa lähes yksin, vain mielikuvitus seuranani, ja sitä ei omalla kohdallani olla koskaan luokiteltu varsinaisesti lempivävykategoriaan.

Mutta kuten niin usein ennenkin, ennakkoluuloni olivat täysin yliampuvia, eikä niille oikeassa elämässä löytynyt paljonkaan vastinetta. Saavuimme perille, ystävämme haki meidät kotiinsa, aloitimme juomalla alkuliköörit, sitten jatkoimme paikallisilla juustoilla, leivällä ja marmeladeilla, edeten hitaasti alkukeittoon päästäksemme seuraavaksi pääruoan pariin ja jatkaaksemme jälkiruokajuustolla, uuniomenoilla, suklaasalamilla, likööreillä...

En halunnut olla epäkohtelias ja olla ottamatta lisää, sillä aina kun harkitsin kieltäytymistä santsista, emäntä ymmärsi väärin. Siinä sitten söimme parisen tuntia iloisesti rupatellen, jalkapallomatsi taustalla pauhaten ja portugalin, englannin ja suomen kieliä sekoittaen. Siitä olikin luontevaa siirtyä naapuriin tädin luo, jossa pöytään nostettiin seitsemän väkevää pulloa, joista piti tietenkin juoda seurustelutarkoituksessa... Nyt kellot tunnin taaksepäin, jotta huomenna voi syödä tunnin pidempään. Muistakaa tekin siirrellä kellot!

Kylmä, ruma, vahva ja varusteltu

Lähdemme viikonlopuksi sisämaahan, Guardaan. Kaupunkia kuvaillaan otsikossa suomennettujen neljän f:n kaupungiksi, "Fria, farta, forte e feia", joten odotukset ovat sen mukaiset.

Luvassa on pieni, noin 30 000 asukkaan kaupunki, joka sijaitsee kilometrin korkeudessa lähellä manner-Portugalin korkeinta vuorta, Serra da Estrelaa. Lämpötila on siellä  tähän aikaan vuodesta korkeintaan kymmenisen astetta, ja koska ilman kosteusprosenttilukema huitelee ennusteiden mukaan liian korkealla, luvassa on koleutta, joka kangistaa nivelet. Onneksi, tai epäonneksi, siellä ei kai sada lunta tähän aikaan. Silloin koko kaupunki pysähtyy, koulut suljetaan, tiet suljetaan ja hyvä ettei kansallista hätätilaa julisteta. (Älköön siis kukaan ennen ensi huhtikuuta väittäkö minulle, että täällä olisin lämmintä.)

Matkaamme reilun neljän tunnin junamatkan nähdäksemme meille aivan uuden alueen Portugalista sekä tavataksemme ystävämme synnyinsijoillaan. On kiva saada paikallisopas, jota ilman  Guardaan olisimme tuskin keksineet lähteä. Palaamme takaisin vasta maanantai-iltana, sillä viikonloppu venyy tavanomaista pidemmäksi tiistaisen pyhäinpäivän takia, joka kaikilla on lomaa.

Aasinsillan kautta mieleeni tulee opettajakollegat, joiden kanssa opettajanhuoneessa  olen keskustellut päivänpolttavista puheenaiheista. Yksi paljon sivuttu teema on hallituksen suunnittelema pyhäpäivien siirto viikonlopuiksi. Asia jakaa portugalilaisia. Osa näkee sen tarpeellisena toimenpiteenä tuottavuuden lisäämiseksi, osa taas järjettömänä leikkausten ja säästöjen sarjana, joka vain näännyttää portugalilaisen duunarin elämään köyhyydessä ja kykenemättä kuluttamaan rahojaan.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää viikonloppua!

Joulumaa

Tämä blogi on ollut pystyssä kolmatta viikkoa, ja katselukertoja on tilastojen mukaan kertynyt jo neljättä sataa. Mukava tietää, että siellä on lukijoita, vaikkakaan en tarkkaan tiedä ketä. Olisi kiva saada kommenttilaatikkoon uusilta lukijoilta jokin viesti, jotta minulla olisi edes pieni aavistus missä kaikkialla juttujani luetaan. (Tosin sillä valitettavalla varauksella, että viime aikoina lähettämisessä on ollut jotain häikkää, eivätkä viestit tule ilmeisesti perille. Selaimista Explorer välittää viestit todennäköisemmin perille kuin Firefox. Vaikka kommentointi nimettömänä on sallittu, kannattaa käyttää "Nimi/URL" -vaihtoehtoa. Mikäli kommenttikenttään tulee näkyviin sanojen vahvistaminen, on läpipääsy jo lähellä.)

Saatiin muuten tänään päätökseen vääntö joulumme kohtalosta. Meillähän on ollut vähän eriäviä näkemyksiä siitä, missä tämän joulun vietämme; synnyinsijoilla Suomessa vai jossakin täällä Portugalissa. Itse olisin voinut ottaa riskin ja kokeilla joulunviettoa täällä, mutta lopulta päädyimme kompromissiin, jossa joulu vietetään Suomessa, mutta mukaan lähtee yksi portugalilainen kaveri.

Raivatkaa siis joulunalusviikolle jokin stressistä vapaa ilta, olisi kiva nähdä teitä ja tehdä jotain mukavaa porukalla.

P.S. Täällä(kin?) on jo joulusuklaat kaupoissa. Kamalaa!

Koulupäivää

Tänään oli hieno aamupäivä koulussa. Aurinko paistoi, ja taisin koulun 40-vuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestetyssä lipunnostossa polttaa jopa toisen poskeni. Lämmin ei tosin ollut muualla kuin suorassa auringonpaisteessa. Minulla piti olla kaksoistunti kymmenestä eteenpäin, mutta jostakin syystä minua ei huolittu tunnille. Luulen, että he valmistelevat siellä jotakin yllätystä minulle.

Lipunnostotilaisuus oli hyvin pitkälle täysin toisenlainen mitä odotin. Kaiuttimista popitettiin musiikkia, juontaja laulatti oppilaita ja tanssiakin sai musiikin tahtiin. Oppilaat lauloivat kilvan mikrofoniin onnittelulaulua omalle koululleen, eikä hiljaisesta rivissäseisomisesta ollut jälkeäkään tilaisuudessa.

Oppilaat esittelivät minulle kouluaan lounastauolla. He veivät minut liikuntasaliin ja kertoivat arkipäivästään. Pyysin nähdä yhden oppilaan lukujärjestyksenkin ja liitän sen teidänkin ihmeteltäväksenne.

Olen jo tottunut siihen, että valtaosan oppilaista koulupäivä kestää puoli seitsemään asti. Hyppytunteja on siellä täällä ja koulupäivät alkavat mihin aikaan tahansa. Vapaa-aikanaan oppilaat voivat hengailla koulun ruokalassa, kotonaan, koulun pihalla tai kaduilla. Mainitsin oppilaille hieman pirunkurisesti, että Suomessa koulun alueelta poistumisesta kesken koulupäivän saa rangaistuksen. He eivät varmaan sisäistäneet syytä siihen kovin hyvin.

Nyt kun olen syönyt oman (hirveän makuisessa) valkoviinissä haudutetun katkarapukastikkeeni, on aika suunnata takaisin koululle. Puolitoista tuntia luokassa, kaksi tuntia vapaata, ja sen jälkeen vielä iltatunnit edessä. Voisihan tämän ajan tehokkaamminkin käyttää. (Vai voisiko kuitenkaan?)

Terkkuja Lissabonista

Toinen viikko koulussa alkoi tänään. Minullahan on useimmiten maanantait vapaita, joten työviikot omalla kohdallani jäävät neljäpäiväisiksi. Vastapainona lyhyelle työviikolle ovatkin sitten omituiset työajat. Tänään menin koululle vasta neljäksi ja tänä perjantaina pitää mennä vielä oppilaiden kanssa iltayhdeksältä koululle alkavaan tilaisuuteen.

Aamupäivän hetket kotona ovat aika tehottomia, kun ei oikein mihinkään tohdi lähteä ennen työpäivää. Tänään ajelin kuitenkin maanpäällisellä metrolla kaupungin laidalle todetakseni, ettei täällä todellakaan ole mitään nähtävää. Meren rantaan pitää vielä joskus mennä, tosin en tiedä millä bussilla sinne pääsee. Kaupungin länsirannikolla on kuulemma valtavan pitkät hiekkarannat, joissa kesäkauden loputtua voi käydä ihailemassa Atlantin syystyrskyjä.

Viikonlopun vastoinkäymisten suhteen aika on jo kullannut muistot. Ehkä liian kovasanaisesti kirjoitin avuliaasta vuokranantajastanikin, joka kädet kyynärpäitä myöten siinä itsessään tyhjensi takapihan likakaivosta tukosta. Täällä ei paljon huoltoyhtiön palveluita tilata, vaan kukin asukas vuorollaan korjailee epäkohtia talosta.

Uskaltauduin maanantaina ensimmäisen kerran yksin Lissaboniin. Pidin kartan ja kameran visusti laukussani, etten näyttäisi liian turistilta. Yritin sulautua kiireisten paikallisten joukkoon, etten joutuisi liian monen kerjäläisen ja huumediilerin kanssa keskustelemaan. Melko hyvin tässä onnistuinkin, mutta seurauksena tästä valokuvasaaliskin jäi melko niukaksi.

Ei reissu Lissaboniin loppujen lopuksi niin turvattomalta tuntunut, mutta vähän tylsältä kyllä. Olen samat keskustan kadut kävellyt jo pariin kertaan läpi, etten niistä enää huimia kicksejä saanut. Kadunkulmassa kastanjoita käryttävät ukot eivät enää kiinnostaneet, eikä oikeastaan mikään muukaan. Menin hyvin omintunnoin Starbucksin kahvilaan, join siellä teen ja lähdin takaisin kotiin. Ehkä pitää vain myöntää se, etten ole kaupunkilomaihmisiä. Seuraavan kerran pitää mennä katsomaan Benfican jalkapallomatsia tai kevään tullen härkätaistelua. Tai tehdä jotain muuta kuin kävellä kapeilla mukulakivikaduilla edestakaisin.

Tähän loppuun liitän vielä kuvan lautasta, jolla matkustin joen yli Lissaboniin, matka kestää kymmenisen minuuttia ja maksaa reilun euron.

Saippuaa ja talkkia

Sateet ovat vihdoin saapuneet ja Portugalissa saadaan "nauttia" poikkeuksellisen hellelokakuun lopuksi tyypillisemmästä syyssäästä. Koko päivän on satanut ja tuuli on yltynyt välillä aika navakaksi. Lämpötila on kuitenkin onneksi pysytellyt 20 asteen molemmin puolin. Tämä on siis ollut hyvä päivä saada kotiin vihdosta viimein kaivattu nettipiuha. Senhor vuokraisäntä saapui delegaatioineen taas tänään kotiimme odottamaan, josko asentaja saapuisi lupaamaansa aikaan. Tänään se lopulta tapahtui, tosin tällä kertaa kaksi tuntia sovittua aiemmin.

Sadesää saa täällä kadut tyhjenemään. Portugalilaiset tuntuvat karttavan sadetta ja kaikkea kylmää, nämä kaksi kun tuntuvat usein kulkevan käsi kädessä. Minusta oli tosin kaunista katsoa keittiön isoista ikkunoista kun sade ropisi lasia vasten ja tuuli heilutteli puutarhan ruusuja. Kävimme myös kävellen lähikaupassa, eikä muita ihmisiä juurikaan tallustellut sateenvarjojen kanssa kadulla vastaan. Kämppäkaverini ihmetteli asennettani, kun ihailin sadesäätä syödessäni aamupalaa: "Tykkäätkö sinä kylmästä, vai?"

Jääkaapin tiivisteiden korjausurakka on edelleen vaiheessa. Senhor vuokraisäntä on sivellyt tiivisteisiin palasaippuaa, sekä uusimpana viritelmänä talkkia. Nyt kaapin saranat ovat talkissa ja munat jääkaapin ovessa valkoisen jauheen peitossa. Ei liene yllätys, että kaappi falskaa edelleen, mutta jotenkaan en jaksa siitä enää pulssia nostaa, varsinkaan, kun en itse maksa sähkölaskua.

Tänä iltana, kun katselimme Tanssii tähtien kanssa -jakson uusintaa netistä, kämppäkaveri koputti ovelle. Hän tuli ilmoittamaan, että vessojen lattiat lainehtivat vedestä. Meidän kylpyhuoneessamme vessanpöntön juuresta vuotanut vesi oli melko puhtaan näköistä, mutta toisessa vessassa haiseva likavesi lainehti jo oven ulkopuolella. Lattiat mopattiin ja pestiin, mutta mitäpä muuta asialle voi tehdä kellon lähestyessä puolta yötä. Eipä oikein mitään. Heitimme parit pyyheet vessan lattialle ja nostimme muualta huoneistosta tavarat lattialta pois. Ehkä pitää vielä varata kengät sängyn viereen, niin voi sitten aamulla kahlata paremmin puhtaammin jaloin pois sängystä. Senhor vuokraisäntä saapuu huomenna tarkastamaan tilanteen. Ehkäpä laitamme vessaan vähän saippuaa, tai talkkia.

Suomalainen kylpyhuonesuunnittelu on toteutettu melko viisaasti. Lattian kallistukset, hajulukot ja lattiaviemärit ovat asioita, joita täällä kaipaa kuivatessaan lattiaa pyyheliinoilla.

Cristo Rei

26 minuuttia aikaa siihen, että meille pitäisi tulla nettipiuha pirttiin. Tai oikeastaan sen piti tulla jo kolme ja puoli tuntia sitten. Tai siis alunperin sen piti tulla aikaisintaan ensi torstaina. Jossakin välissä piti asiakaspalvelun mukaan olla mahdotonta saada meille internettiä. Mutta lopulta sen luvattiin saapuvan asentajan mukana tänään lauantaina klo 14. Siitä syystä vuokranantajamme senhor vuokraisäntä perheineen saapui tänne kahdeksi. Ja siitä syystä he ovat hengailleet täällä meidän kanssamme viimeiset neljä tuntia. Kaikki me täällä nyt odotellaan asentajaa saapuvaksi. Hän lupasi tulla viimeistään kuudelta.

Koska mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut, päätimme tässä välissä kiivetä katsomaan Cristo Rei -muistomerkkiä läheiselle kukkulalle. Siellä oli ihanan rauhallista verrattuna tähän kaupungin hälinään. Kukkulan päältä aukesi upeat maisemat Tejo-joelle ja Lissaboniin.

 

8 minuuttia jäljellä. Mitenkähän tässä käy?

Steitmentti maahanmuutosta

On mielenkiintoista olla taas ulkomaalainen vieraassa kulttuurissa. Tuntuu vain niin kovin villiltä olla melkein kuin "maahanmuuttaja" muiden mamujen kanssa suurkaupungin nukkumalähiössä. Tai no, on tietenkin vähän ylimielistä sanoa noin, koska olen kuitenkin valkoihoinen, "rikas", hyvistä olosuhteista ja vapaasta tahdosta tänne tullut, sekä vain vajaan yhdeksän kuukauden visiitillä täällä. Asiani ovat paljon paremmin kuin niin monella muulla. Silti tykkään leikitellä ajatuksella maahanmuuttajuudesta, ja siitä, miksi minä olisin yhtään sen erityisempi kuin joku toinen ei-portugalilainen.

Eilen menin lataamaan prepaid-korttejani paikalliseen pikkukojuun, jossa omia prepaid-korttejaan oli lataamassa melkolainen joukko pääosin Portugalin entisistä siirtomaista tulleita ihmisiä. Minut tunnistettiin heti ulkomaalaiseksi, ja kojun pitäjä kyseli mistä päin olen, kun hän ei ennen minua ole nähnyt. Siinä sitten juteltiin tovi jos toinenkin. Hän kertoi eräästä toisesta suomalaisesta, joka täällä asuu myös, pitäähän maahanmuuttajien verkostoitua...

Kaikkein mukavinta on kuitenkin saada kutsuja paikallisten luo. Nähdä paikallisia ihmisiä, tutustua heidän tapoihinsa ja kieleensä. Olisin hyvin yksin täällä, ellei kukaan paikallinen ottaisi siipiensä suojaan ja näyttäisi paikallista elämänmenoa. Siksi tuntuu niin julmalta huomata, miten stereotyyppisesti maahanmuuttajat leimataan ympäri maapalloa ja jaetaan toivottuihin ja epätoivottuihin kansalaisiin sulkien osa lopulta täysin omiin oloihinsa. Mitenkä sitä koskaan oppisi paikallisiin tapoihin, jos aina kokisi olevansa epätoivottu ja ulkopuolelle jätetty.

Hyvä ope, paha ope

Tällä viikolla paikallisilla opettajilla on ollut tiukat paikat. On nimittäin arviointien aika, jolloin kollegat perinteisesti evaluoivat toistensa työn, tulokset ja toiminnan. Ajatus tämänkaltaisesta arvioinnista on minulle niin vieras, etten ehkä ihan täysin ole sisäistänyt mitä se tarkoittaa. Kyseessä on kuitenkin jokin sellainen prosessi, joka vaikuttaa opettajan etenemismahdollisuuksiin uralla ja myös palkkaan. Joskin nyt, kun kaikki julkisen sektorin palkat on jäädytetty, ei palkankorotusta kannata odottaa, joten urakehityksen kannalta arviointi todennäköisesti aiheuttaa vain pahaa mieltä. Jos menee hyvin, siitä ei hyödy, jos menee huonosti, niin, no sitten menee kai vain huonosti.

Minulta kysyttiin tänään, miten Suomessa opettajien arviointi hoidetaan. En oikein tiennyt mitä siihen vastaisin... Kai opettajilla ja esimiehillä on palautekeskusteluja, mutta ihan täysin en ole perillä siitä, kuinka paljon opettajan työskentelyä arvioidaan. Sen tiedän kuitenkin, ettei naapuriluokan kollega voi huonoa palautetta antamalla suoranaisesti lytätä toisen urakehitystä tai vaikuttaa palkkaan. Kertokaahan pidemmän työkokemuksen omaavat opettajat, miten tämä asia oikein on.

Paikalliset opettajat ihmettelivätkin, miten Suomessa sitten erotetaan hyvät opettajat huonommista. Kysymys oli jälleen hieman absurdi. Meillähän yliopistosta valmistunut on pätevä opettaja, ja kun koulut saavat itse valita opettajansa, toisin kuin Portugalissa, lienee kaikkein epäpätevin opettaja-aines tippunut kelkasta jossain vaiheessa. Ja ehkä se sitten on totta, että Suomessa opettajankoulutukseen hakeutuu keskimäärin niin hyvää opiskelija-ainesta, ettei sieltä kovin huonoja opettajia voi tullakaan työmarkkinnoille.

Lisäksi Suomessa opettajien äänenkannattajana on vahva ammattiliitto. Kun OAJ jyrähtää, se pääsee lähes poikkeuksetta pääuutisten joukkoon. Täällä sellaisesta vain haaveillaan. Hyvin harva ammattikunta on täällä järjestäytynyt niin, että siitä olisi sanottavammin hyötyä. Eivätkä opettajat ole tässä asiassa poikkeuksia. Tiedän, että nyt osa blogin lukijoista on eri mieltä kanssani, mutta uskallan silti väittää, että OAJ tekee melko hyvää työtä. Kommentteja saa asiasta laittaa...

Lisko

Minulla on sellainen elämänfilosofia, että etelän maissa pitää nähdä lisko kiipeämässä seinää pitkin, muuten ei ole riittävän etelässä. Ja koska en ole vielä koskaan tätä näkyä elämässäni kohdannut, olin kovin iloinen tänään, kun luokan kelta-valkoiseksi maalattua kiviseinää pitkin vipelsi pieni kymmensenttinen lisko. Siellä se lopputunnin kyyhötti nurkaan käpertyneenä, ei kai uskaltanut lähteä seikkailemaan.

Se onkin ollut lähes ainoa asia, jonka olen paikallisen luokan seinällä nähnyt. Jostakin syistä luokkien sisustus on melko askeettinen. Vuosikymmeniä vanhat tuolit ja paripöydät täyttävät luokan. Opettajan pöytä ja tuoli on täsmälleen samanlainen kuin oppilailla, tosin se on käännetty kohti luokkaa. Tietokoneita, tai ylipäätään mitään rekvisiittaa ei opettajan pöydällä näy. Kaiken opetusmateriaalin opettaja tuo luokkaan saapuessaan. Seinillä kulkee korkkitaulut, jotka ovat puoliksi irtirevittyjä, jossain luokassa osin poltettu. Seinät ja ovet ovat täynnä kaiverruksia ja tägejä. Verhoja ei ole, ei liioin muutakaan sisustusta. Katossa on videotykki, mutta jos haluaa valkokankaan, pitää jonkun oppilaan hakea käsin rullalle kääritty vanha kangas, joka useimmiten on melko pahasti rispaantunut ja revennyt.

Ei siis mikään ihme, että kun oppilaat näkevät kuvia suomalaisesta koulusta, he huokailevat ja ylistävät sitä maasta taivaisiin. Yksi oppilas kysyi jo, voiko Suomeen muuttaa, jotta pääsisi sellaiseen kouluun. Jonkun toisen mielestä koulu muistutti museota, koska se oli niin hieno. Osa oppilaista luulee, että kyseessä on yksityiskoulu, kunnes selitän, ettei meillä juurikaan sellaisia ole.

Toisaalta on harmillista, joskin ymmärrettävää, että suomalainen taloudellinen hyvinvointi muodostaa niin vahvan kontrastin Portugalin talouskurjuuteen. Portugalissa on kuitenkin niin paljon hyviä asioita, osin jopa paremminkin asiat kuin Suomessa, etten haluaisi oppilaiden jämähtävän liian mustavalkoiseen ajatteluun rahan vaikutuksesta onneen. Maat kun ovat keskenään kovin erilaisia, ehkä jopa niin erilaisia, ettei niitä voi edes verrata keskenään.

Ensimmäinen viikko takana

Wou! Ensimmäinen viikko koulutyötä Portugalissa purkissa! Olen väsynyt mutta onnellinen. Oikeastaan vasta perjantaina iski matkaväsymys. Englannin kieli, joka viikon ajan oli sujunut suhteellisen sujuvasti, alkoi tökkiä, sanat unohtua ja meinasin nukahtaa oppitunneille.

Kuten aikaisemmin kerroin, minua varoiteltiin etukäteen paikallisista koululaisista. Heidät mustamaalattiin epäkohteliaiksi, rääväsuisiksi ja itsekkäiksi lapsiksi, joille pitää huutaa ja olla tiukkana. Paikalliset kaverini ohjeistivat minua olemaan hymyilemättä ja heti alkuun lyödä luun kurkkuun oppilaille. Nykyaikana nuoriso kuulema menee kovasti huonoon suuntaan ja käytöstavat puuttuvat kaikilta. Toinen uhkakuva minulle maalattiin tuosta pelottavasta maahanmuuttajien porukasta, joka täällä Lissabonin seuduilla on runsaslukuinen. Ensimmäisen viikon jälkeen minun täytyy kuitenkin sanoa, etten löydä oppilaista mitään erityisen negatiivista. Satojen oppilaiden joukossa on yksilöitä, niin kuin on kaikissa kouluissa ympäri maailman, mutta muuten olen kokenut täällä olemisen pelkästään positiiviseksi.

Oppilaat ovat valtavan avoimia, he ovat kiinnostuneita, aktiivisia ja ottavat kontaktia. He ovat suomalaisesta näkökulmasta kohteliaita ja ystävällisiä. En väitä, että oppitunneilla olisi erityisen hiljaista, mutta mielestäni ilmapiiri on yleisesti ottaen hyvä. Yhtään ilkeämielistä kommenttia en (vielä?) ensimmäisellä viikolla kuullut ja minut vastaanotettiin todella lämpimästi jokaiseen luokkaan. Luulenpa, että Portugalissa perinteisesti on totuttu melko konservatiivisiin käytöstapoihin, joka näkyy yhä esimerkiksi titteleiden tärkeytenä puhuteltaessa. Lisäksi opettajan suhde oppilaisiin on huomattavasti etäisempi kuin Suomessa. Tästä syystä käytöstapojen muuttuminen epämuodollisempaan suuntaan nähtäneen täällä rappiona.

Olen kotimaassa tottunut siihen, että minua puhutellaan joko opettajana tai etunimellä ja täällä joudun tekemään todella paljon töitä, että muistan kutsua oppilaiden kuullen muita opettajia teachereiksi, doutoriksi ja professoreiksi sekä muita henkilökunnan jäseniä nimellä senhor(a). Mikäli oppilaat tervehtivät minua etunimelläni, korjaavat kollegani heti lasta käyttämään sanaa teacher etunimeni edellä. Minusta se tuntuu joskus hieman päälleliimatulta, mutta eipä se ole minun asiani puuttua siihen, millainen käytösnormisto paikallisilla on.

Toisaalta tuntuu juhlavalta saapua päivällä koulun porteista sisään ja tulla tervehdityksi "Bom dia, senhora doutora". Oma vaatimaton tervehdykseni ilman puhuttelua alkaa tuntua kovin epäkohteliaalta, joten pitänee totutella pian tervehtimään oikeilla puhuttelunimillä. Onneksi ulkomaalainen saa kuitenkin paljon anteeksi. Portugalin oppikirjani ehdottaa lähtötervehdykseksi esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa "Adious senhor(a), boa tarde!" Katsotaan koska kieleni alkaa taipua tuohon.

Nyt on edessä viikonloppu ja ensimmäiset päivät, jolloin minun ei tarvitse mennä töihin. Katsotaan, jos intoutuisin vaikka piipahtamaan Lissabonin tohinassa.

Viherpeukaloitumista havaittavissa

Olen jo pitkään Helsingissä asuessani haaveillut pienestä maapläntistä jota hoitaa. En tosin arvannut, että minun pitää muuttaa tänne astsi, jotta sellaisen saan. Saa nyt nähdä kauanko siellä jaksan homehtuneita appelsiineja nurmikosta poimia ja lehtiä poluilta lakaista, mutta tänään se ainakin oli hauskaa. En ole vielä selvittänyt, mihin kaikki puutarhajäte täällä kipataan, joten lakaisin sen siististi pihan kulmaan.

Naapurin kissat ovat aika pelokkaita. Päivät ne loikoilevat varastorakennuksen katolla ja juoksevat äkkiä karkuun, jos niitä missä tahansa muualla lähestyn. Toisaalta tuo on ihan hyvä, eivätpä tunge sisälle taloon liian innokkaasti.

Tunnistaako joku teistä muuten tuota hassun näköistä linnun nokkaa muistuttavaa kukkaa? (Mun luottohortonomiserkku osasi sen kertoa, kolibrinkukka. Kiitos!)

Mihin sitä nyt karttaa tarvitsisi?

Tähän väliin on pakko vähän päästellä höyryjä korvista pihalle:

Tästä kaupungista ei ole jaossa karttaa. Ei turistikarttaa, ei joukkoliikennekarttaa, ei mitään karttaa. Ottaen huomioon, että täällä asuu 100 000 ihmistä ja kaupunki muistuttaa Espoota tai Vantaata kokonsa ja pääkaupunkiseutusijaintinsa puolesta, minusta se on näin ulkomaalaisen näkökulmasta huikaiseva vääryys. (Kyllä, tulostamista netistä on jo kokeiltu, mutta väriprinttien liimailu toisiinsa 70 neliökilometrin alueelta riittävällä tarkkuudella ei toimi.)

Tämä kaupunki on rakennettu autoileville portugalilaisille. Koska meillä ei joukkoliikennekarttaa, eikä autoa, pitää ostoskeskukseen moottoritien varrelle mennä taksilla. Se tosin ei ole kauhea menetys, sillä taksimatka maksaa neljän euron molemmin puolin riippuen siitä, onko mukana ostoksia vai ei. Kartattomuuden ja autottomuuden seurauksena olenkin jämähtänyt kulkemaan päivittäin 500 metrin matkaa koulun ja kodin välillä. (Joo, ehkä sitten jonain vapaapäivänä lähden seikkailemaan vähän kauemmas ympäristöön.)

Ostoskeskuksen teleoperaattoriliikkeessä meidän piti muuttaa internet-yhteyden tyyppiä nopeasti ja helposti. Loppujen lopuksi olimme liikkeessä 75 minuuttia, ja arvatkaa, saimmeko vaihdettua liittymää? Emme, mutta sen sijaan tiedämme myyjän sukujuuret, palkkakehityksen 17-vuotiaasta lähtien, perhesuhteet, nimen, isän nimen, kummisedän nimen, kotiseudun nimenmääräytymisperusteen, kännyköiden määrän, iän ja merkin, nettisurffailutottumukset, verotusnumeron... (Maksan siis edelleen itseni kipeäksi netinkäyöstä prepaid-liittymällä ja voin vain haaveilla Skypen ja Messengerin käytöstä.)

Meidän jääkaapin oven tiivisteitä ei edelleenkään olla vaihdettu. "Amanhá", eli huominen korjaajineen ei koskaan tullut. (Hölmö minä. Luulinko oikeasti, että ne tulisivat seuraavana päivänä?)

Kaikesta tästä huolimatta tässä maassa on jotakin äärimmäisen kiehtovaa. Lämpimät terveiset Suomeen! (Ja kiitos kaikista kommenteista, niitä on kiva lukea!)

Suomi on niin cool!

Tänään on kolmas päivä, jolloin menen uuteen kouluuni. Olemme sopineet ohjaavien opettajien kanssa, että seuraan kaksi ensimmäistä viikkoa opetusta sivummalta ja tuntien alussa vain esittelen itseni. Sen verran olen vaikeuttanut opettajien elämää, että olen tehnyt tunteja varten PowerPoint-esityksen itsestäni ja Suomesta, joten sitä varten pitää valita luokka, jossa olisi tekniset fasiliteetit kunnossa. Muutamasta luokasta löytyy datatykki, jolla esitys heijastetaan milloin millekin valkoiselle pohjalle. Kannettava tietokone tosin pitää sitä varten lainata kirjastosta.

Kovin yllättävänä tietona ei tule se, että koulu, elämä ja luonto ovat Euroopan äärilaidoilla melko erilaiset. Kun näytän oppilaille kuvia helsinkiläisestä koulustani, jossa olen silloin tällöin sijaistanut, vastaukseksi saan silmien pyörittelyä, huokailua ja "Cool!" -huudahtuksia. 12-vuotias poika toteaa englanniksi, että suomalaiset naiset ovat kauniita. Oppilaat kiinnittävät huomiota melko erilaisiin asioihin, heidän mielestään on esimerkiksi omituista se, että kengät jätetään omille paikoilleen koulun ulko-oven läheisyyteen. "Eikö niitä varasteta siitä?"

Koulun lukujärjestys on melko mielenkiintoinen suomalaisesta näkövinkkelistä. Ensimmäiset tunnit alkavat aamulla klo 8.15 ja viimeiset tunnit loppuvat hieman ennen puolta yötä. Minun pitää olla mukana 16:lla tunnilla, jotka sijoittuvat yleensä klo 13-19 väliin. Sinänsä hieman ärsyttävä aikataulu, että aamuisin ei voi oikein tehdä mitään, ja illalla on jo pimeä, kun pääsee töistä.

Muutaman tunnin kokemuksella voin taas sanoa, että suomalaisuus on täällä melkolaista eksotiikkaa. Kun oppilaat kuulevat, että olen Suomesta, suut loksahtava auki. Siihen kun vielä lisää muutaman talvimaisemakuvan jossa luistelen tai lasken mäkeä, uhkaa oppilaiden leukaluut jäädä niille sijoilleen. Näin alkuun ajattelin pärjätä stereotypioilla, mutta toivottavasti myöhemmin voin olla muutakin kuin opettaja sieltä kylmästä ja lumisesta maasta.

Asumisen haasteita, ensimmäinen osa

Phuuh, vuorokausi asuttu uudessa asunnossa ja vaivaa joutuu näkemään, että oppii edes vähän asumaan portugalilaisesti. Toisaalta tykkään kovasti, kun saa kerrankin asua paikalliseen tapaan. Viime kerralla asuimme tylsässä ja modernissa opiskelija-asuntolassa, jossa arkipäivän elämää ei voinut samalla tavalla kokea. Mutta täytyy sanoa, että yllättävän erilaisia tapoja löytyy käytännön asioiden hoitamiseen pelkästään jo Euroopan sisällä, kuvitella sitten jos vaihtaisi mannerta!

Kotiin sisälle pääsy on haaste numero yksi. Jouduimme ensimmäisellä kerralla pyytämään apua naapurin mieheltä, kun olimme aikamme pyöritelleet mittasuhteiltaan vääristyneen ristipäämeisselin näköisellä avaimella oven lukkoa. Se ei auennut vaikka kuinka väänsimme suuntaan tai toiseen. Onneksi naapurin mies pieni hymynkare poskillaan avasi meille oven. Se oli melko puhtaasti tekniikkalaji, naksaus ja toinen sinne, pikkuinen nykäisy tänne ja ovi aukeaa!

Postilaatikot ovat siistissä rivissä rappukäytävässä. Avaimesta emme tosin tiedä, kukaan ei ole kertonut miten postilaatikot avataan. Oletettavasti kämppis tietää ja posti ilmaantuu eteisen pöydälle. Jättäkäämme siis siitä murehtiminen.

Taannoin valittelin sitä, että jouduin ottamaan kylmän suihkun, kun en osannut laittaa kaasulämmitintä päälle. Sekin selvisi, kun aamulla kyselin ihmeissäni kämppikseltä, missä oli vika. Meillä on kämppiksen kanssa hyvä meininki, vaikka kielimuuri tuo omat haasteensa. Minun pitää yrittää puhua hänelle portugalia, hän yrittää puhua minulle englantia. Hienosti sujuu, ja se mitä ei ymmärrä, sitä tietoa ei osaa kaivata.

Jääkaapin kanssa on ollut ongelmia. Ovi ei pysy kiinni. Mielestäni ongelma on päivänselvä: Vanhan jääkaapin tiivisteet ovat kovettuneet niin kippuraan, että ne eivät enää pidä kylmää sisällä. Jääkaappi falskaa, vie suunnattomasti energiaa ja kaipaa joko korjausta tai sitten uusimista. Kämppikseni sanoi, että jääkaappi ei ole toiminut kunnolla vuosiin. Vuosiin?! Ja kukaan ei ole tehnyt asialle mitään. Olen siis ottanut asiakseni tämän epäkohdan korjauttamisen, ja tänään sain purra poskeani, kun vuokraisäntä tuli saippuan ja koukkupäisen mustekalan (=kuminauha) kanssa "korjaamaan" jääkaappia. Ensin hän siveli palasaippuaa tiivisteisiin, sitten hän ehdotti vakavissaan, että jääkaapin ympärille viritettäisin kuminauhat pitämään ovea kiinni. Onneksi tähän ratkaisuun ei enää päädytty, vaan vuokraisäntä suostui tilaamaan paikalle ihan oikean korjaajan.

Nimesin tämän kirjoituksen asumisen haasteiden ensimmäiseksi osaksi siksi, että tiedän jatko-osien vielä tulevan. Olen varautunut jo henkisesti kylmien säiden tulemiseen. Se, miten selviämme niistä fyysisesti, vaatiikin jo toisen bloggauksen.

Yhteystiedot

Ystävät rakkaat, tiedätte kuinka paljon rakastan postia. Olisi kiva kuulla kuulumisia ja vastaanottaa kirjeitä! Sähköpostissa, Facebookissa, Skypessä ja Google+:ssa alan roikkua vähän aktiivisemmin kunhan saan hankittua edullisemman nettiyhteyden. Toistaiseksi maksan tuntitaksan mukaan netistä ja lisäksi vielä jotenkin latausmääristä, joten siksi en täällä määrääni enempää oleskele.

Paikallinen postiosoite ja puhelinnumero tänne löytyy myös, en niitä näin julkisesti laita jakoon, mutta halukkaat kyllä ne saavat. Ja palautetta sekä juttuehdotuksia saa tähän blogiin laittaa, tosin toistaiseksi en laita palautteita kaikkien nähtäväksi vaan luen ne ainoastaan itse.

Paljon suukkoja sinne pohjoiseen! Voikaa hyvin!

Senhora doutora

Tänään kävin tutustumassa tulevaan kouluuni. Se on palmujen ja fiikuksien keskellä sijaitseva kuuden vaaleanpunaisen rakennuksen kokonaisuus.

Koulu ja sen henkilökunta vaikuttivat ensinäkemältä mukavilta. Toisaalta suunta voi olla vain parempaan siitä, miten minua etukäteen peloteltiin. Minulla on kaksi seuraavaa viikkoa aikaa tutustua kouluun ennen kuin "tositoimet" alkavat. (Toim. huom. en tiedä mitä tositoimilla tarkoitetaan...)

Ohjaavat opettajani, joita on kaksi, ovat kovin aktiivisen tuntuisia ja innostuneita siitä, mitä tekevät. He ovat avuliaita ja huolehtivaisia ja itselläni on siksi kovin rauhallinen olo. Heillä olisi toive, että alkaisin päivittää koulun seinälle Suomi-aiheista seinätaulua pari kertaa kuukaudessa, jossa kertoisin kuvin ja tekstein Suomesta teemaa vaihdellen. Tähän tarvitsisinkin teidän apuanne, hyvät lukijani. Vastaanottaisin enemmän kuin mielelläni postikortteja, kuvia, esitteitä, minilipun, matkailumainoksia tai mitä vain suomalaiseen kulttuuriin liittyvää, jotta voisin hyödyntää seinätauluissani. Kuvat voivat koskea kaikkea jääkiekosta saunaan ja presidentistä salmiakkiin.

Yksi asia, johon minun pitää totutella, on se, että oppilaat eivät minua enää kutsu pelkällä etunimelläni. Senhora doutora on uusi tittelini, joka tosin käytännössä kuulostaa enemmänkin sanalta stora. Sanojen professora ja professor kanssa pitää olla myös tarkkana, jotta ei eksy väärään vessaan, mutta uskaltaa kuitenkin astua opettajanhuoneeseen sisään. Xau!

Jumalan selän takana

Vihdoinkin kotiuutisia. Otsikko viittaa Cristo Rei -patsaaseen, joka brasilialaista serkkuaan matkien levittää kätensä (Lissabonin?) ylle. Me asumme täällä patsaan selkäpuolella, kaupungissa, joka lienee enemmänkin Lissabonin nukkumalähiö. Toistaiseksi saatujen tietojen mukaan täällä ei mitään kovin suurta nähtävää ole, mutta onneksi julkiset kulkevat muualle.

Ensivaikutelma, jonka asunnosta saimme, oli upea. Odotin ystävien varoittelujen vuoksi saapuvani rähjäiseen lähiöön, jossa kaltaiseni maahanmuuttajat maleksivat pimeillä kaduilla touhaillen kaikkea epämääräistä. Asunto ja pääkatu, jonka varrella asumme, osoittautui kuitenkin ensimmäisenä päivänä positiiviseksi yllätykseksi.

Asunto on katutasossa. Eteisessä tyypilliset sinisävyiset kaakelit koristavat melko hyväkuntoisen asunnon seiniä. Kaksi huoneista on kadun puolella, toisessa huoneessa asuu maan pohjoisosista saapunut opiskelijanainen, toinen huone on meidän työ- ja vierashuoneemme. Sisäpihan puolella on keittiö ja makuuhuoneemme. Keittiöstä pääsee takapihalle, joka on pieni puutarha, siellä kasvaa appelsiini- ja mandariinipuita ja kauniita kasveja. Niiden varjossa on grilli, sekä pieni pöytäryhmä. Aidan takana on naapuri, jolla on kissoja. Näin aurinkoisena päivänä kaikki näytti aivan ihanalta. Appelsiinit eivät ole vielä kypsiä, mutta myöhemmin aion napata niitä aamupalaksi.

Käytännössä kaikki ei tietenkään mennyt ihan oppikirjojen mukaisesti. Jääkaapin tiivisteet eivät pidä kylmää sisällään, samoin veden kaasulämmityskään ei tänään illalla halunnut toimia. Laitoimme siis ruoat kämppiksen jääkaappiin ja tyydyin kylmään iltasuihkuun. Nyt kun ulkona on vielä poikkeukselliset hellelukemat, on täällä sisällä mukava olla. Luulen tosin, että kun ilmat alkavat kylmetä ja sisälämpö karata, takapihan appelsiinitkaan eivät lämmitä. Mutta siitä kertomisen aika on sitten myöhemmin.

Ajatuksen kohti uutta kouluani

Olen viettänyt tämän viikon lomaillen Portossa, tapaamassa viime käynniltä saatuja ystäviä. Aika on mennyt rattoisasti ja olen päässyt hyvässä opastuksessa leikkimään portugalilaista. (Tänään ripustin pyykkini ensimmäistä kertaa parvekkeen ulkopuolelle roikkumaan, mistä olen erityisen ylpeä.)

Sunnuntaina matkaan Lissabonin kupeeseen, jossa tarkoituksenani on olla apulaisopettajana kahdeksan kuukautta paikallisessa koulussa. Toistaiseksi suhtaudun uuteen elämänvaiheeseen hyvin rauhallisesti, ehkä koko asia ei vielä ole konkretisoitunut minulle riittävästi. Yksi asia on kuitenkin tullut selväksi. Ystävieni mielestä olen menossa levottomaan, vaaralliseen ja kaikin puolin huonomaineiseen kaupunkiin, jossa oppilaat ovat haastavia. Valtaosa heistä, jotka kuulevat minun matkaavan Lissabonin nukkumalähiöön opettajaksi, pyörittelevät silmiään osaaottaasti ja kysyvät, tiedänkö mihin olen ryhtymässä.

No, tosiasiahan on se, että en tiedä mitään muuta kuin hyppääväni tuntemattomaan. Mutta ajattelin kuitenkin yrittää. Heti kun saan internet-yhteyden kuntoon ja kotiuduttuani asuntoon, josta en tiedä vielä mitään muuta kuin osoitteen, kerron teille kuulumisia. Eikä se nyt niin paha paikka voi olla, kyllähän itä-helsinkiäkin moititaan samalla tavalla, mutta hyvin olen siellä selvinnyt.

Ruokailusta opittua

Portugalin suuruuden päivät ovat painuneet unholaan vuosisatoja sitten, mutta jostakin täällä ollaan yhä ylpeitä ja se jokin on ruoka. Ruokaan on vierailevan suomalaisenkin osattava suhtautua tarvittavalla kunnioituksella.

Jokaisella alueella on omat erikoisuutensa, ja niistä ollaan ylpeitä. Lähellä rannikkoa herkut tehdään meren antimista, sisämaassa taas hyödynnetään kokonaiset eläimet. Kuulen lähes päivittäin ylistäviä mainoksia ruoista, joita minun pitäisi maistaa, kuten esimerkiksi veressä ja sianihrassa keitettyä riisiä tai siankorvia. Täällä matkustetaan järjettömiä matkoja vain jotakin tiettyä ravintolaa varten ja jotakin tiettyä ruokalajia syömään.

Yrityksen ja erheen kautta olen oppinut pitämään suuni soukemmalla kommentoidessani minulle uusia ruokalajeja. Ruoasta puhuttaessa kun ei puhuta vain elintarvikkeista, vaan mukaan sotkeutuu identiteetti ja kulttuuri. Hyvät ravintolat pitää tietää. Niitä eivät ole kadunvarsien mättökuppilat, jotka ensimmäisenä osuvat turistin silmiin. Hyviä lounaspaikkoja varten pitää joskus ajaa kymmeniä kilometrejä, tai sitten ne löytyvät sellaisista paikoista, joihin ei vahingossakaan osaa eksyä. Lehmän verkkomahaa ei voi syödä missä vain, on tiedettävä missä se valmistetaan hyvin. Samoin perimätietona kulkee se, missä valmistetaan parasta merikrottiriisiä. Jos joku ei tiedä, millainen kala on merikrotti, kannattaa ottaa selvää. Ulkonäkö ei korreloi hinnan ja arvostuksen kanssa.

Myös seurustelu liittyy vahvasti ruokaan. Aamupala jää monelta portugalilaiselta väliin. Jos sellainen syödään, vaikuttaa se yleensä koostuvan parista mariekeksistä tai lasista mehua. Lounaalle mennään monesti isolla porukalla. Jos aikaa on, kolme ruokalajia viinin kera ei ole mitenkään harvinainen tapa. Ja kahvi juodaan lopuksi. Pyynnöistä huolimatta on joskus turha vinkata tarjoilijalle, että joisi kahvin mielellään jälkiruoan kanssa. Ei, väkevä pikkukuppi espressoa nautitaan vasta lounaan perään.

Alkuruokia pöytään tuodaan pyytämättä. Se on jotenkin hassu tapa. Mitä turistisampi paikka, sitä enemmän pöytään laitetaan tarjolla pikku naposteltavaa. Kaikesta mitä syö, pitää maksaa, mutta kylmän rauhallisesti voi käännyttää ylimääräiset alkupalat jo niitä tuotaessa takaisin keittiöön.

Illalliselle kokoonnutaan myös isolla porukalla, ja useimmiten ravintolaan. Kovin usein Portugalissa ei tunnu tulevan kutsua kenenkään kotiin, tapaamiset hoidetaan useimmiten kahviloissa ja ravintoloissa.

Oma päiväni tänään sujui ystävien kanssa niin, että ensimmäinen lounastapaaminen oli puoli yhdeltä. Söimme alkukeiton, leipää, pääruoan, juoman, jälkiruoan ja kahvin. Hinta 6,5€, aikaa kului kaksi tuntia. Kolmelta tapasimme seuraavan ystävän, jonka kanssa kahvittelimme meren rannalla, aikaa kului kaksi tuntia, samalla upposi pieni pitsa ja kylmää juotavaa. Hinnaksi tuli kai 7 euroa. Illalla juhlimme ravintolassa illallisen merkeissä syntymäpäiviä. Sen tarjosi päivänsankari. Nyt pitäisi levätä, jotta jaksaa taas huomenna matkustaa naapurikaupunkiin lounastamaan ystävän perheen kanssa johonkin hyvin merkittävään ravintolaan, josta saa ehkä maailmankaikkeuden parasta mereneläväriisiä.

Viikon loma Portossa alkaa olla ohitse ja on aika suunnata 300 kilometriä etelämmäs ja kohdata uudet haasteet, joiden vuoksi tänne on tultu. Sunnuntaiksi on varattuna jo illallinen Almadaan koulun edustajan kanssa. Ei ehdi tulla nälkä, ja pääsee taas puhumaan ruoasta, tuosta Portugalin ylpeydestä.

Talouskriisi

Suomessa totuin siihen, että sanomalehdet paasaavat Portugalin heikosta taloustilanteesta jatkuvasti. Mutta täällä paikan päällä olen käytännössä vasta ymmärtänyt, mitä se portugalilaisten jokapäiväisessä elämässä tarkoittaa.

Ensinnäkin työpäivät ovat täällä aivan järjettömän pitkiä. 12-tuntinen työpäivä ei ole edes pisimmästä päästä, töitä on tehtävä, jos niitä on saanut. Aamulla lähdetään töihin, lounastetaan jossain, jatketaan töitä ja tullaan illalla tai yöllä takaisin.Tiedän vain muutamia ihmisiä, jotka saavat elantonsa yhdestä työpaikasta, suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen puhunut, tekee töitä useammassa paikassa. Ennätys taisi rikkoontua tänään, kun juttelin nuoren naisen kanssa, jolla on samanaikaisesti viisi eri työpaikkaa.

Tuoreimman uutisen mukaan jokaisen julkisen sektorin työntekijän työaikaa pidennetään tästä lähin päivittäin puolella tunnilla, lisäämättä tietenkään palkkaa.

Palkka on työaikaan nähden ja suomalaisittain katsottuna heikko. Olen ymmärtänyt, että portugalilaiseen työsopimukseen kuuluu vuosittain 14 kuukausipalkkaa. Kaksi ylimäärästä ovat ikään kuin "lomarahoja" ja joulubonus. Nyt kaikilta, yli 1000 euroa kuukaudessa tienaavilta poistetaan 13. ja 14. palkka pois. En tiedä onko hyvä vai huono asia se, että kyseinen säästötoimenpide ei koske suurinta osaa tuttavistani, palkka kun ei heillä kuukaudessa ylitä 1000 euroa.

Palkkojen laskun lisäksi verotusta nostetaan aivan järjettömästi. Yritän tässä muistella minkä jokapäiväisten asioiden verotusta nostetaan 8%:sta 23%:iin, listalla taisi olla ainakin sähkö, kaasu ja vesi. Käytännössä se tulee tarkoittamaan sitä, että tulevan talven saa hytistä melko viileissä tunnelmissa, sillä lämmityskustannukset nousevat muuten pilviin. Suihkussakaan ei voi lotrata, lämmin vesi tulee yllättävän kalliiksi.

Kaikesta tästä huolimatta tuntemani ihmiset yrittävät kaikkensa. He tekevät töitä väsymykseen asti, raatavat jaksamisensa rajamailla ja kaikesta tästä johtuen joutuvat luopumaan sekä pienistä ylellisyyksistä että jopa perheen perustamisesta.

Talouskriisi näkyy myös katukuvassa. Hinnat ovat laskeneet, ensi alkuun se tuntuu mukavalta uutiselta, mutta kun tietää, että kaikki näkyy työntekijöiden palkkapussissa, tuntuu pahalta. Kolmen ruokalajin lounaan juomineen saa 6€:lla, myös kaupat laskevat hintojaan, kaikkialla on alennuksia, mutta siltikin kaupoissa on tyhjää.

Sympatiani ovat Portugalin puolella. Mutta miten talous saataisiin ylös ja tilanne parantumaan?

Porton turistimainos

Terveisiä Portosta! Tässä pieni turistisa pätkä kaikille niille, jotka eivät kyseisestä maailmanperintökohdekaupungista ole ennen kuulleet.

Voin täydestä sydämestä suositella Portoa parin päivän kaupunkikohteeksi. Pieni ja intiimi kaupunki, jonka tunnelmaan pääsee käsiksi kävelemällä vanhassa keskustassa, on mielestäni aivan hurmaava. Se on riittävän pieni ollakseen turvallinen ja hallittavissa oleva, toisaalta taas riittävän suuri tarjotakseen muutamalle päivälle tekemistä ja nähtävää.

Porton kaupungin läpi virtaa Douro-joki, jonka rannoilla on portviinikellareita ja kaunis vanha kaupunki. Jokea pitkin pääsee päiväristeilylle viininviljelysalueille tai vain tunnin mittaisille jokiajeluille. Kaupungin melusta voi hakeutua pois Atlantin rannalle ja sataman lähellä oleviin kalaravintoloihin.

Keskustassa aikaa voi kuluttaa kävelemällä kapeilla, vuosisatoja vanhoilla kujilla ja pysähtyä edullisiin kahviloihin. Etelä-eurooppalaiseen tapaan kirkkoja ja vanhoja rakennuksia löytyy, mutta ehkä kaikkein antoisinta on kuitenkin kävellä ympäriinsä ja katsella ihmisten jokapäiväistä elämää.

Tämänhetkinen talouskriisi pitää kaikessa harmittavuudessaan sisällään myös turistin silmin positiivisia vaikutuksia. Ravintoloissa ruokien hintoja on jouduttu laskemaan, jotta paikallisilla olisi niissä varaa syödä. Tästä syystä valitsimme tänään vähän paremman (italialaisen, joo myönnetään...) ketjuravintolan, jossa pääruoka viineineen maksoi 5,90 €. Eurolla olisi saanut jälkiruoan ja 60 sentillä kahvin.

Roskapuhaltajan yökävely

Rätätätätä, fuuuuuuuum, trtrtrtrrrrrrrr, fiuuuuu... Yritän nukkua. Kello lyö kaksitoista yöllä ja bussilinja ajaa ikkunan alla mukulakivikatua turhan tiheillä vuoroväleillä. Korkeat, kiinni toisiinsa rakennetut kerrostalorivistöt vahvistavat jokaisen ohiajavan auton, kadunlakaisukoneen, moottoripyörän ja roska-auton äänet infernaaliseksi rummutukseksi, pärinäksi ja melusaasteeksi. Ranskalainen parveke, jonka oven kokoisia ohuita lasi-ikkunoita on lähes pakko pitää raolla helteen vuoksi, ei vaimenna ääntä yhtään. Viime yönä heräsin tasaisin väliajoin tunteeseen, että joku yrittää jyrätä panssarivaunulla talon, jossa nukumme.

Kuten niin kovin usein, on lähdettävä kauas nähdäkseen lähelle. Suomessa minua on usein saattanut häiritä liikenteen humina, joka kantautuu tasaisena suhinana vilkkaasti liikennöidyltä tieltä läpi meluaitojen, äänieristettyjen seinien ja nelinkertaisten lasi-ikkunoiden. Lehtipuhaltimen ääni syyspäivisin kirvoittaa minultakin paheksuvia katseita, puhumattakaan mopoillaan liian kovaa kiihdyttävistä teineistä.

Olenkin ihmetellyt, miksi ulkomaalaiset pysähtyvät jopa Helsingin kerrostalolähiössä kuuntelemaan huumaavaa (muka) hiljaisuutta. Nyt vasta ymmärrän, että Suomessa todellakin on hiljaista. Jopa Helsinki on yhtä äänieristettyä tilaa verrattuna etelä-eurooppalaiseen serkkuunsa.

Onkin siis aika työntää kuulosuojaimet korviin ja yrittää turtua. Ehkä tuo lakaisukoneen ja kävelevän roskanpuhaltajan yhdistelmä saa kadun pian siivottua, ja bussiliikennekin hiljennee ennen kuin taas alkaa uudestaan. Ainoa ääni, johon on muuten kiva herätä, on kirkonkellot. Tänään kömmin sängystä ylös vasta kun ne löivät kymmenen kertaa. Huomenna pitää ehkä herätä vähän aikaisemmin.

Kauniita unia Pohjolaan!

Force

Tänään oli vihdoin ja viimein kauan odotettu matkustuspäivä. Aamupäivällä kävimme vielä hoitamassa viimeisiä asioita Itäkeskuksessa ja onnistuin hetkellisesti unohtamaan pankkikorttini tunnusluvun. Tuli vain kertakaikkinen black out, joka tietenkin on hieman ikävä asia ottaen huomioon sen, että uutta korttia siihen hätään ei olisi saanut. Käytin kaikki mielenhallintamenetelmäni, mutta kykenin muistamaan ainoastaan edellisten korttien pin-koodit. Eksyin sitten nöyränä tyttönä pankkitiskille nostamaan rahaa (mikä oli vuosien tauon jälkeen eksoottista!) ja jossakin vaiheessa oikea tunnuslukukin palautui mieleen.

Lentokentälle päästyämme onnistuimme keplottelemaan varmasti toistakymmentä kiloa ylimääräistä matkatavaraa mukaamme, mikä oli sinänsä ihan jees. Eipä tarvinnut sitä kaikkea pukea päälle ja sillä tavalla keventää laukkuja. Jumitimme myös turvatarkastukseen. Yksi matkalaukuistamme otettiin erityistarkkailuun ja kun se oli läpivalaistu kolmeen kertaan ja pengottu kertaalleen, syypääksi osoittautui Darth Vader.

-Ai tältäkö Darth Vader näyttää kypärän alta, kysyi turvatarkastaja purkaessaan kynää osiin. Turvatarkastaja epäili, että Darth Vaderin sisällä oli ruuvimeisseli ja sekös riitti syyksi sisäiseen turvatarkastukseen.  Hetken näytti jo siltä, että yksi jää matkasta jo ensimmäisessä turvatarkastuksessa, mutta onneksi epäilyni osoittautuivat aiheettomiksi ja virallinen konferenssikynä pääsi sujahtamaan takaisin tietokonelaukkuun.

Nyt tätä kirjoittaessani olemme päässeet jo perille Portoon. Yövymme ystäviemme luona. Täällä on kuuma ja kadun meteli kantautuu avoimesta ikkunasta sisälle. Huomenna lähdemme metsästämään portugalilaista sim-korttia puhelimiin ja katsomaan miten kaupunki on muuttunut puolessatoista vuodessa. Terveisiä Suomeen!

Pakkaamisen sietämätön helppous

Kaksi vuotta sitten, kun teimme viimeksi lähtöä Portugaliin, siellä oli talvi. Muistiin on vieläkin painunut ikimuistoisesti tammikuun alun 13,8 celsiusasteen sisälämpötila asunnossamme, kosteudesta homehtuneet ikkunanpielet ja luihin ja ytimiin pureutuva sisätilojen koleus. Siksi olemme tällä kertaa viisastuneet vahingosta, pakanneet mukaan villapaitoja, pitkiä alushousuja ja lämpimät vaatteet.

Tulevan kouluni yhteyshenkilö sanoi, että koulussa ei ole lainkaan lämmitystä, joten lämmintä vaatetta kannattaa ottaa mukaan. Eikä siinä mitään, kyllähän suomalainen kylmältä osaa suojautua. Nyt on sitten laukut täynnä villapaitoja. (Ja tässä tämän viikon lämpöennuste Portoon.)

Nyt jännittää

Tuntuu, että viimeisen kuukauden ajan olen vastannut joka päivä kysymykseen: "No, jännittääkö?" Eipä sitä kauheasti ole ehtinyt jännittää tähän asti. Töissä on pitänyt keskittyä jokaiseen päivään ja silloin kun on ollut poissa kotoa, on ajatuksetkin olleet sopivasti muualla.

Mutta tänään on toisin. Kyllä, nyt kai sitten jännittää. Kylmät ja kuumat väreet menevät vuorotellen kropassa, oksettaa ja itkettää. Kaikki on niin konkreettista. Pitäisi kai tirauttaa kunnon itku ilmoille ja jatkaa sen jälkeen siivousta. Lähtöön reilu vuorokausi...

Tähdenlentoja

Eilen oli hieno päivä. Ollessani viettämässä viimeistä viikonloppua kotiseutuvilla, sain olla läheisten ihmisten kanssa ja nauttia aivan upeista syyspäivistä. Sunnuntain vastaisena yönä taivas täyttyi tähdenlennoista ja kirpeä syysyö sai sormenpäät jäätymään. Hengitin keuhkot täyteen kylmää ilmaa ja nautin hetkestä. Tällaista säätä, iltaa ja hiljaisuutta en moneen kuukauteen tule kokemaan.

Tänään pitää palata Helsinkiin. Ennen tiistain lähtöä pitää vielä siivota koti, pakata loput tavarat ja luovuttaa avaimet uudelle vuokralaiselle. Lennämme ensimmäiseksi viikoksi lomailemaan Portoon, josta sitten sunnuntaina matkataan Lissaboniin.

Kotikadun stalkkailua

Tässä on meidän tuleva koti. Sain tietää pari päivää sitten osoitteen ja tottakai piti mennä heti Google mapsista etsimään kuva talosta. Samalla "kävelin" työmatkani ja tutkailin muutenkin lähialuetta. Siistin näköinen maanpäällinen metrolinja menee aivan talon edestä. Muuten seutu näyttää tyypilliseltä portugalilaiselta kadunpätkältä: tiiviisti rakennettua ja autoille suunniteltua.

Lähtötunnelmissa

Työpäivä takana ja melkein toinen edessä. Ainakin siltä tuntuu. Viimeiset pari viikkoa olen pakannut, järjestänyt, lajitellut ja puunannut kotia siihen kuntoon, että sen voi vuokrata eteenpäin, mutta siltikin tuntuu, ettei loppua näy. Vaikka meilläkin on suhteellisen pieni asunto ja vähän tavaraa, kaikkien tavaroiden sijoittaminen loogisiin paikkoihin kahdeksaksi kuukaudeksi on väsyttävää.

Muuttorumban keskellä odotan sosiaaliturvassa pysymisestä päätöstä Kelalta ja mietin, missä välissä teemme osoitteenmuutoksen ja postin jälleenlähettämissopimuksen. Aina kun jotakin saa hoidettua, pari uutta asiaa tulee tilalle. Ylpeä olen kuitenkin siitä, että jotain on opittu viime kerrasta. Reilu kuukausi sitten tyhjensimme jo ensimmäiset hyllyt laatikoihin ja tasaisesti olemme koittaneet päästä eroon kaikesta sellaisesta, jota ilman pärjää jokapäiväisessä elämässä. Onneksi tätä kaikkea ei jätetty viimeiseen viikonloppuun.

Näin kaikki alkoi

Lähtö lähestyy vääjäämättömästi. Enää viisi päivää siihen, kun Helsinki-Vantaan lentokentällä valmistaudun lentooni kohti Portugalia. Tarkoitus on mennä kahdeksaksi kuukaudeksi asumaan ja työskentelemään Lissabonin naapurikaupunkiin ja toimia apulaisopettajana paikallisessa koulussa.

Koko tämä tarina alkaa oikeastaan sähköpostista, joka saapui yliopiston sähköpostiosoitteeseeni tammikuussa. Ehkä aika oli silloin otollinen seikkailulle, sillä laitoin liiemmin ajattelematta hakemukseni vaihto-ohjelmaan, jonka kautta voi tulla valituksi opettajavaihtoon johonkin Euroopan maahan. Minut hyväksyttiin mukaan ja sain toukokuussa kuulla, että ensisijainen toiveeni toteutui ja vastaanottava koulu olisi Portugalissa.

Heinäkuusta alkaen olen järjestellyt lähtöä ja muutamien tuttavien pyynnöstä kirjoitan lähtö- ja matkatunnelmia myös tänne blogiin. Tervetuloa seuraamaan!