Amo-te Portugal!

Blogin päivittäminen on toistaiseksi loppunut. Toivotan kuitenkin edelleen uudet lukijat tervetulleeksi lukemaan lähes yhdeksän kuukauden seikkailusta Portugalissa. Blogi käsittelee opettamisen ja koulutyön lisäksi aivan arkipäivän elämää Iberian niemimaalla unohtamatta joitakin satunnaisia turistikohdebloggauksiakin. Tervetuloa.

Keskikesän juhla ja lähtö Lissabonista

14 viimeistä tuntia Lissabonissa on lähtenyt käyntiin. Samalla kun Suomessa vietetään juhannusta, me täällä pakkaamme niska limassa laukkuja. Toistaiseksi meille on kertynyt 30 kiloa liikaa matkatavaroita, joten pitänee lähettää yksi matkalaukku omia teitään. Nyt vain pähkäilemme, pitäisikö kääntyä Postin puoleen vai lähettää rahtina.

EM-jalkapallo katkaisee mukavasti arjen, puhumattakaan ihanista suomalaisvieraista, joiden kanssa on ollut viime päivinä hienoa kierrellä ja katsella kaupunkia. Vielä viimeisenä viikkona pääsimme kiertelemään Alfamaa ja Mourariaa ja tekemään sen, mitä kaikki turistioppaat suosittelevat, eksymään kapeille kujille.

Nyt on meidän vuoromme lähteä "lomalle" Portoon, kaupunkiin, josta kaikki on kohdallamme alkanut ja johon kaiken on hyvä päättyä. Lauantaina meillä on edessä paikallinen Johannes Kastajan juhla, São João, joten juhannustunnelmaan pääsemme mekin, tosin kaupunkifestaritunnelmissa. Luvassa muovivasaroilla pään hakkaamista, valkosipuleiden tunkemista nenään, ilotulitusta ja tanssia.

Hyvää keskikesää kaikille lukijoille! (Tai keskitalvea!)

Julkisen liikenteen lukemattomat lakot

Olen päätynyt käyttämään kännykkääni lakkovahtina. En sanan perinteisessä mielessä, vaan lähinnä muistuttamaan niistä kaikista julkisen liikenteen lakoista, joita täällä jatkuvasti tuntuu olevan ja jotka unohdettuina vaikeuttavat autottoman elämää kohtuuttomasti.

Jo puoli vuotta sitten pistin merkille sen, että paikallinen valtion rautatiet, CP, tuntuu olevan lakossa lähes kaikkina pyhäpäivinä. Vitsailin silloin vähän epäasialliseenkin sävyyn kyseessä olevan ainoa keino työntekijöille saada lomaa talouskurimuksen hönkiessä säästötoimenpiteitä niskaan, mutta en vielä silloin tiennyt, että osittain tämä pitää paikkansakin. CP on uhannut lakkoilla kaikkina merkittävinä lomasesonkeina ajaakseen asiaansa. En tosin oikein tiedä mihin lakolla pyritään, mutta voisin päätellä teeman pyörivän niissä tavallisissa palkkaus-, työaika- ja työehtoasioissa.

CP:n lisäksi säännöllisiin lakkoilijoihin kuuluvat paikallisjunat, lauttafirmat ja julkinen liikenne. Monesti lakko toteutetaan pahimpien ruuhka-aikojen aikana, jolloin pahinta häiriötä aiheutuu työmatkaliikenteelle. Hyvällä säkällä lakosta voi löytää etukäteistiedotteen paperiversiona laiturialueen seinästä. Joskus uutisten seuraaminenkin palkitaan tässä asiassa. Turhan monena kertana asia tulee kuitenkin täytenä yllätyksenä ja silloin pitää toivoa vaihtoehtoisen reitin löytyvän nopeasti tai kiireen olevan toissijainen.

Satunnaisen turistin, kuten vakiasukinkin, kannattaa varautua lakkoihin. Onneksi harvemmin on kyse kuitenkaan kaikkien liikennevälineiden samanaikaislakosta, joten pienellä reittimuutoksella perille voi todennäköisesti päästä.

Jälkiviisautta ja vuodatusta

"Oi, joko lähdet pois? Meidän täytyy vielä mennä yhdessä illalliselle ja viettää aikaa vähän rennommassa ympäristössä. Tämä vuosi kun on muuten ollut niin kiireinen!"

"Mitä, kuinka sinä jo nyt lähdet? Olisin halunnut tutustua myös puolisoosi, mennäänkö porukalla kahville?"

"Anteeksi, etten koskaan ehtinyt kutsua teitä illalliselle. Olisi ollut kiva tehdä kaikkea teidän kanssanne ja tutustua paremmin, mutta se nyt jäi, kun oli kaikkea muuta..."

Viimeisen viikon aikana olen törmännyt ärsyttävään, mutta silti täysin ymmärrettävään ilmiöön. Juuri kun olen henkisesti suunnannut katseeni Suomeen paluuseen ja Portugalin taaksejättämiseen, alkaa ympärillä hyörinä ja pyörinä. Yhtäkkiä ihmisillä herää suunnaton tarve mukaviin illanviettoihin, tutustumiseen ja viime tipan turistikierrosten järjestämiseen.

Miksi ihmeessä tarve herää juuri nyt, kun olen lähdössä pois, enkä millään jaksa kaiken lähtemisen keskellä aloittaa enää mitään uutta? Jos koko vuonna ei ole ollut aikaa, miksi sitä pitää tulla erikseen pyytelemään anteeksi, ihmiset kun muutenkin pruukaavat asettaa elämänsä toimintoja tärkeysjärjestykseen. Miksi illalliskutsuja ei tullut alun kylmimpään, pimeimpään ja yksinäisimpään aikaan? Miksi turistikierroksia ei järjestetty silloin, kun niitä oikeasti olisi tarvinnut? Miksei ihmisiin tutustuttu silloin, kun siihen olisi oikeasti ollut aikaa ja ihmissuhteista olisi voinut nauttia pidempään?

Hyvästien jättö on voimia vaativaa. Kaikki, mitä on tullut rakennettua, pitää jättää taakseen tietämättä mitkä asiat ja ketkä ihmiset pysyvät elämässä mukana jatkossa. Toki tiedän, että ihmiset tarkoittavat sanoillaan vain hyvää, ja kivahan se on kuulla, että he jälkiviisaasti olisivat halunneet olla enemmän yhteydessä, mutta kun joka toinen ihminen päätyy voivottelemaan kaikkea mitä ei koettu, vaikka oltaisiin voitu mahdollisesti kokea, tai haluaa tutustua viimeisellä viikolla, alkaa allekirjoittaneen nappa täyttyä.

Viisautta on siis todellakin nauttia hetkistä joita on, surematta jälkikäteen niitä hetkiä joita ei koskaan ollut. Potentiaalisiin ihmissuhteisiin kannattaa tarttua heti, eikä lopun aikoina päätyä toteamaan, kuinka olisi halunnut tutustua, ellei elämä olisi ollut täynnä tärkeämpiä asioita.

Koulu on päättynyt ja vuosi Portugalissa on takana

Se on ohi nyt! Lähes lukuvuoden mittainen apulaisopettajan pestini portugalilaisessa koulussa päättyi kuluneella viikolla jo tutuksi ja rakkaaksi tulleella hieman kaoottisella meiningillä. Koska paikallisilta kouluilta puuttuvat suomalaistyyppiset kevätjuhlat todistuksenjakoineen, minun oli loppuvaiheessa jo hieman vaikea tavoittaa edes kaikkia oppilaitani jäähyväisiä varten. Jotkut opettajat pitivät tiukasti kiinni oppitunneista viimeiseen päivään asti, kun toiset taas tyytyivät hyvästelemään oppilaat kesälomaa varten. Viimeinen koulupäivä osui päällekäin Portugalin EM-jalkapallo-ottelun kanssa, joten osa opettajista päästi oppilaat suosiolla kotiin katsomaan matsia. Siinä ohessa huikkailin sitten hyvästejä niille, joita satuin näkemään.

Lukuvuoden arvioinnit ilmestyvät pikkuhiljaa koulun oviin. Sieltä oppilaat voivat sitten käydä katsomassa kunkin oppiaineen arvostelut. Täällähän arvosanaan sisältyy tietojen ja taitojen lisäksi myös käyttäytyminen ja huolellisuus, joten tämä tuo arviointiin omasta näkökulmastani pienen satunnaistekijän. Mistä ja kenestä kukakin opettaja sitten tykkää.

Kaikilta oppilailta koulu ei suinkaan pääty kesäkuun puolivälissä. Heinäkuun puolelle asti vanhimmat oppilaat osallistuvat valtakunnallisiin kokeisiin ja niitä järjestellessä ja korjaillessa, sekä tulevaa lukuvuotta valmistellessa opettajiltakin menee sitten heinäkuu iloisesti töissä. Onneksi elokuu on opettajillakin lomaa, ja uusi lukuvuosi käynnistyy vasta syyskuun puolen välin paikkeilla.

Viimeisen työpäiväni piti olla keskiviikkona, mutta kuinka en kovin yllättynytkään siitä, että torstaiksi minun piti mennä sivukoululle esittäytymään ja luomaan yhteistyökuvioita Suomeen. Olivat kuulema koko vuoden odottaneet vierailuani ja valmistelleet minulle tuliaisesityksiä ja -töitä Suomeen vietäväksi. Joku kyynisempi voisi kysyä, oliko viimeisen työpäiväni jälkeinen päivä tähän otollisin aika, mutta mitä sitä tarttumaan yksityiskohtiin.

Satamäärin pieniä oppilaita parveili ympärilläni koko päivän. Mieleeni tuli ensimmäiset opetusviikot lokakuussa, jolloin tunsin itseni lähinnä eksoottiseksi ja hymyileväksi näyttelyesineeksi. Suurin osa lapsista halusi keskustella kanssani englanniksi, mutta koska heidän taitonsa rajoittuivat lähinnä "my name is"-tasolle, keskustelujen taso päivän mittaan ei noussut aivan sfääreihin.

Naureskelin itsekseni, että tämäkö on minun päiväni kuninkaallisena katsellessani lasten tanssiesityksiä kunniavieraana, vastaanottaessani piirustuksia, poseeratessani valokuvissa, hymyillessäni ja heiluttaessani kokonaisen työpäivän kaikille minua intensiivisesti seuraaville pikkutirpiäisille. Muutama talvi-, poro- ja joulupukkikuva vielä kaupanpäälle, niin vain kolina kuului, kun lapsien leukaperät loksahtelivat auki.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin päättyi tämä rupeama. Blogijäähyväisiä en jätä vielä. Kiitos kuitenkin tässä vaiheessa kaikille blogiani seuranneille ja matkaa kanssani tehneille!

Keskikesän juhlintaa

 Kesäkuun juhlasesonki Portugalissa pitää sisällään ainakin kolmen pyhimyksen juhlat. Santo António, São João ja São Pedro taitavat olla yleisimmät kaupunkien pyhimykset ja kaupunkikohtaisesti heitä sitten juhlitaankin läpi yön kunnallisesta vapaapäivästäkin vielä aamulla nauttien.

Lähde: http://catavino.net/festival-of-santo-antonio-and-festas-de-lisboa-lisbon%E2%80%99s-biggest-party-of-the-year/

 Melko tyypillisiltä uskonnollisten ja pakanallisten keskikesäjuhlien sekoitukseltahan nuo kaikki vaikuttavat. Alkuillasta kokoonnutaan syömään kaduille. Ruoka on tyypillisesti hyvin yksinkertaista työväen ruokaa, viiniä, olutta, kaalikeittoa (caldo verde), grillattuja sardiineja ja kasviksia. Nämä "pop up -ravintolat" ovat herttaisia kotikutoisen näköisiä paikkoja, joissa ruoka useimmiten on turvallista syödä. Yön pimetessä kaduilla alkaa tanssit humpparytmistä pimbamusiikkia soittaen. Väkeä kaduilla virtaa valtoimenaan. Markkinakojuista mukaansa voi ostaa melkein mitä vain, mutta jos päätyy ostamaan yrtti-istutuksen, pitää muistaa, että sitä perinteen mukaan ei saa haistaa työntämällä nenää kasviin kiinni vaan kämmenellä ensin hellästi silittäen ja vasta sitten kämmeneen kertynyttä tuoksua haistaen.

Eri kaupungeilla ja kylillä on omat katujuhlaperinteensä. Lissabonissa Santo Antóniona eri kaupunginosien marssivat tanssikokoonpanot aloittavat illan marssimalla musiikin saattelemana ympäri omia bairrojaan ja kokoontuvat lopulta keskustaan kilpailemaan näyttävyydessään.

Portossa São Joãon viettoa siivittää tuhansien muovivasaroiden pauke ja pitkävartisilla valkosipuleilla toisten nenien kiusaaminen. Keskiyöllä vuorossa on ilotulitus ja aamuyön tunteina suunnaksi voi ottaa merenrannan, johon kävellään rantakatua pitkin välillä tanssipaikkoihin pysähtyen.

Barcelonasta aikakoneella Lissaboniin

Vähän kuin pakon sanelemana oli piipahdettava halpalennolla Barcelonassa. Eihän sitä nyt voinut jättää kokematta, kun lähes samoilla nurkilla on pyörinyt jo 14 kuukautta. Tämä oli nyt kolmas kerta kun Espanjassa kävin, aikaisemmin tänä vuonna olen tehnyt pikavisiittejä Madridiin ja Sevillaan.

Eihän siitä naapurimaasta oikein mitään irti saa noin lyhyillä käynneillä. Päällisin puolin kaikki vaikuttaa liian samanlaiselta kuin mitä Portugalissa on, joten sinänsä maisemanvaihdoksestakaan ei voi puhua. Olen aina ollut hirveän huono matkailija, enkä nytkään mitenkään innolla jonottanut ylihinnoiteltuihin turistikohteisiin. Gaudilla on mielikuvituksellista arkkitehtuuria, mutta samat asiat voin halutessani lukea kirjoista ja internetistä, mieluummin käyttäisin aikani ihmisten arkielämän tarkkailuun ja kulttuurin oppimiseen.

Terkkuja kuitenkin Sagrada Famíliasta ja Parque Güellista, onpahan tullut nyt siellä käytyä samoin kuin tapaksia syötyä. (Kuten joku saattaa havaita, pientä matkaväsymystä on havaittavissa.)

Sagrada Famíliaa rakennetaan, arvioitu valmistumisvuosi 2026.

 

Tuollaisen liskon minäkin teen, kunhan saan sen oman kodin ja rinnetontin jostain...

Tuntui hassulta palata Barcelonasta takaisin "kotiin". Se oli jotenkin huojentavaa. Yllätyin siitä, miten viimeiset kahdeksan kuukautta on muovannut ajattelumaailmaani ja kuinka hyvin olen kotiutunut Portugaliin. Palatessani takaisin nautin Lissabonin metron yksinkertaisuudesta verrattuna Barcelonaan, vaikka vielä puoli vuotta sitten kirosin Lissabonin metron pimeyttä ja suunnitelemattomuuden tuntua. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Nautin portugalilaisesta hieman "konservatiivisesta" ilmapiiristä. Siitä, että ihmisiä tervehditään muodollisemmin, ja siitä, että naisten ei tarvitse ylimaallisen paljon maalata ja värjätä itseään.

Jopa portugalin kieli kuulosti kotoisalta. Se oli yllättävä huomio, sillä en ole koskaan tätä kieltä pitänyt kovin kauniin kuuloisena. Vaikka EasyJetin lentokone tuntui samalla aikakoneelta menneisyyteen, ensimmäistä kertaa ehkä ymmärsin sen, mitä portugalilaiset ajavat takaa pitäessään arvossa "yksinkertaisuutta ja sympaattisuutta". Tässä maassa on jotakin minun mielenlaatuuni vetoavaa. Kiirehdimme suoraan lentokentältä lempiravintolaamme tuijottamaan jalkapalloa. Se tuntui omaan olohuoneeseen istumiselta.

Tänään olemme pakanneet ensimmäisiä Suomeen lähteviä tavaroita kasaan ja lahjoittaneet ne harvat Ikea-huonekalut, joita ostimme, ystävillemme. Viimeinen viikko töissä pitää sisällään kaikkea sälää ja hyvästien jättöä. Ajatukset ovat osin jo Suomessa, osin hajallaan kaikkialla mahdollisissa asioissa. Paluulento Suomeen on vasta kuun viimeinen päivä, joten vielä ehtii sattua ja tapahtua lähes kolmen viikon ajan.

Loppuun vielä tunnelmakuva kotikadultamme.

Epäonnistuneita naimakauppoja?

Iberian niemimaalla on kaksi valtiota, Espanja ja Portugali, mutta sitäkin enemmän kansoja ja kulttuureita. Portugali nappasi aikaisena lintuna madon ja on ollut itsenäinen 1200-luvulta alkaen. Parisataa vuotta myöhemmin muut niemimaan kuningaskunnat päätyivät yhdistämään voimansa ajaakseen muslimivalloittajat niemimaalta pois. Nykyajan Espanja on siis vanhojen kuninkaallisten naimakauppojen tulosta, mutta yhteistä espanjalaista identiteettiä maan eri osien kesken ei edelleenkään jaeta.

Tämän tiedon pohjalta on helpompi ymmärtää täällä näkemäänsä ja kokemaansa. Portugalilaiselle on suuri loukkaus, mikäli sen kansalaiset tai kaupungit sekoitetaan espanjalaisiin. Toisaalta taas Espanjan luoteisosien asukkaista moni on sangen portugalilaishenkistä väkeä. Kieli on lähellä portugalin kieltä, samoin kuin kulttuuri ja historialliset juuret. Paikalliset vitsailevatkin joskus siitä, miksi Portugalin pohjoisrajaa ei aikoinaan vedetty pohjoisemmaksi.

Espanjan pohjoisosien baskit ovat ilmeisesti viime vuosina hieman rauhoittuneet ja ääriryhmien itsenäistymisterrorismi on laantunut mutta vääntöä Baskimaan itsenäistymisestä käydään yhä, onneksi hieman maltillisemmin keinoin.

Katalonialaiset Espanjan koillisosissa taasen pitävät kielestään ja itsehallinnostaan tiukasti kiinni. Kävimme viime viikonloppuna Barcelonassa pikavisiitillä, eikä alueella juurikaan mainittu Espanjaa nimeltä, turistikrääsää lukuunottamatta. Hotellimme oli katalonialainen, ravintolaruokamme samoin ja huolimatta meneillään olevista jalkapallon EM-kisoista emme nähneet asuntojen parvekkeilta roikkumassa Espanjan lippuja tai muuallakaan viitteitä Espanjan jalkapallojoukkueeseen, joka sentään on hallitseva Euroopan mestari! Olen ymmärtänyt, että espanjalaisista juuri katalonialaiset symppaavat eniten Portugalia, joka aikoinaan pystyi itsenäistymään omaksi valtiokseen.

2,5 euron tuntipalkka

Facebookissa kiertää seuraavanlainen kuva portugalilaisesta työpaikkailmoituksesta, jossa haetaan kuuden kuukauden määräaikaiseen työsuhteeseen arkkitehtia. Ennen kuin kerron ilmoituksesta enemmän, annan teidän vilkaista siitä avainkohdat.

Kyllä, luit aivan oikein. Työhön etsitään siis pätevää yliopistokoulutuksen saanutta arkkitehtia, joka hallitsee sujuvan kirjallisen ja suullisen englannin ja ranskan kielen, hallitsee mainitut tietokoneohjelmat sekä omaa ajokortin ja muut tarvittavat ominaisuudet. Työaika on kymmenen tuntia päivässä ja palkka 500 euroa kuukaudessa. (Tämä tarkoittaa noin 2,5 euron tuntipalkkaa.)

Vaikka kyseinen työpaikkailmoitus ei ole aito, vastaa se silti todellista tilannetta. Työtä ei enää pitkään aikaan ole ollut tarjolla sitä tekeville, ei ainakaan asianmukaisella palkalla tai kohtuullisilla työajoilla. Eräs kaupallisella alalla työskentelevä ystäväni joutui juuri hyväksymään palkanalennuksen, sillä vaihtoehtona palkoista leikkaamiselle olisi ollut yhden työntekijän irtisanominen kokonaan (ja työtuntien lisääntyminen muilla).

Portugali on Euroopan maista se, joka on kulttuurisesti, perinteisesti ja historiallisesti ollut portti Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Mikäli taloustilanne kurjistuu vielä vallitsevaa tilannetta pahemmaksi, on Euroopan toisella äärilaidalla pian niin huonossa hapessa oleva pikkuvaltio, että sen pelastamiseksi pitää todella tehdä töitä.

Portugali on kiltisti noudattanut EU:n säästökuuria, mutta olen hyvin skeptinen siitä, että sillä on ollut toistaiseksi mitään kohentavaa vaikutusta Portugalin tai EU:n talouteen. Ihmisillä täällä ei ole rahaa, työ ei tuota tulosta, elinkustannukset kohoavat ja uusia säästökohteita pitäisi löytää jatkuvasti. Henkinen pahoinvointi kasvaa, eivätkä nuoret ole kiinnostuneita kouluttautumaan (suoraan työttömiksi). Portugalilla ei ole rikkauksia tuovia luonnonvaroja ja aivovuoto vie ammattilaiset ulkomaille paremman elämän toivossa. Millä ihmeellä Portugali siis tästä nousee?

Tottahan se on, että jotakin Euroopan taloudellisesti heikoimmille valtioille pitäisi tehdä, mutta olisiko mitään valoisan tulevaisuuden kannalta tuloksellisempaa kuin tämä vyönkiristys?

Portugali tiivistettynä kolmeen sanaan

Olen pitkään miettinyt, mitkä voisivat olla niitä keskeisimpiä asioita ja ilmiöitä, joihin portugalilainen kulttuuri aina palaa, ja joiden ymmärtäminen auttaisi Ylermi Yleissuomalaista (tai Pertti Perussuomalaista!) sopeutumaan nopeammin portugalilaiseen kulttuuriin ja ymmärtämään sitä. Voiko sellaisia perusteemoja edes olla, vai onko vaarana eksyä listoja tehdessä liian raakaan yksinkertaistamiseen?

Tietenkin uuteen kulttuuriin tutustuminen on aina seikkailu ja ennen kaikkea sukellus omaan itseen ja kunkin henkilön omaan kulttuuritaustaan. Lukijoista joku saattaa lukeutua runsaasti kulttuurikompetenssia kartuttaneeseen joukkoon, joku toinen taas toiseen äärilaitaan, tuskin koskaan taustayhteisöstään pois lähteneenä. Uskon, että kukaan ulkopuolinen ei voi neuvoa sopeutumaan uuteen kulttuuriin, mutta uskoakseni toisten kokemuksista ja mielipiteistä voi jotakin oppia ja kenties välttää astumasta joihinkin väärinkäsitysten ansoihin.

Kannan siis korteni tässä asiassa kekoon tiivistämällä kokemukseni Portugalista muutamaan avainsanaan.  Olkoon tämä blogikirjoitus omistettu vaikkapa Portugaliin vaihto-oppilaaksi lähteville tai maahan muuten muuttaville suomalaisille, tai niille, jotka portugalilaisia omassa yhteisössään tapaavat. Kommenttikenttään voi mieluusti lisätä asiasta heränneitä mielipiteitä.

PERHE
Yhteiskunnan perusyksikkö. Yksilön tuki ja turva. Kaikki kaikessa. Nepotismi.

Keskustelussa portugalilaisen kanssa harvoin kannattaa mennä suoraan asiaan. Asiakeskeisyys yleensäkin tuntuu olevan hyvin pohjois-eurooppalainen piirre. Hyviin keskustelunavauksiin lukeutuu perheenjäsenten kuulumisten kysely. Suomessa koti- ja perheasioiden utelua voidaan joskus pitää tungettelevana, varsinkin jos kyseessä on etäisempi tuttava. Samoin Suomessa perhejuhlien ja perheelle omistettujen matkojen ja viikonloppujen häirintä voidaan kokea loukkaavana. Portugalissa yksilö on osa perhettään ja perhe on osa yksilöä. Se peilautuu lähes kaikkeen ympärillä olevaan. Unohda yksilö, kohtaa perhe, yhteisö ja ystävien ystäväpiiri. Älä tee yksin, opettele tekemään yhdessä.

KOSKETUS
Iho. Huulet. Katse. Halaus. Läheisyys.

Kun Suomessa sopiva etäisyys toiseen ihmiseen on 70 senttiä, portugalilaisen kanssa kannattaa tottua ihokontaktiin. Kun Suomessa huulet koskettavat vain kaikkein läheisimpiä, Portugalissa suukot ovat osa vuorovaikutusta. Ystävän kaappaaminen kainaloon, lämmin rutistus keskustellessa tai kädestä kiinni ottaminen ovat kaikki normaaleja eleitä, oli kyseessä ystävä, ystävän puoliso, perheenjäsen tai työkaveri. Vastaantuleva ihminen harvoin tuijottaa tai kyylää, hän katsoo vastaantulijaa. Katsominen on sallittua ja hymyileminen on sallittua. Se ei ole kutsu sänkyyn, se ei ole epätoivoinen yritys päästä etenemään reittä pitkin. Se on toinen ihminen. Lähellä.

RUOKA
Identiteetti. Paikallisuus. Yhteisöllisyys. Elämänrytmi. Kello.

Selvitäkseen arkipäiväisestä elämästä, on hyvä erottaa toisistaan neljä kellonaikaa. Nämä ovat aika ennen lounasta, lounaan jälkeen, ennen päivällistä ja päivällisen jälkeen. Oikeastaan kaikki tapahtumat sijoittuvat näihin kellonaikoihin. Koulussa opiskellaan ennen lounasta ja lounaan jälkeen. Lääkkeet otetaan ruokailujen jälkeen tai ennen niitä. Elokuvat alkavat ennen illallisaikaa tai illallisen jälkeen. Baariin lähdetään illallisen jälkeen. Ystävät ja perhe tavataan kahvilla, lounaalla tai illallisella. Kotiin kutsuttaessa on lähes poikkeuksetta kyse illalliskutsusta. Ruoka on sosiaalinen tapahtuma, ei funktionaalinen nälänpoistorituaali. Yksin ei syödä, mikäli on mahdollisuus syödä yhdessä. Ja ruoka, ruoasta puhuminen ja sen alkuperän analysointi, se vasta on taidetta.

Jardim Zoológico

Kuvaterveiset Lissabonin eläintarhasta.

2 herkuttelupaikkaa ja Suomi-puoti Lissabonissa

Lissabonissa on kaksi paikkaa, jonne suuntaan halutessani herkutella. Ensimmäinen on ravintola ja toinen on ostoskeskus. Kolmas mainitsemisen arvoinen paikka on pieni Suomi-puoti, jonka löysin joskus sattumalta. Sen valikoima ei tosin ole päätä huimaava, mutta mikäli Suomi-tuliaiset loppuvat kesken, löytyy sieltä ensiapu.

Aivan ylivoimaisesti paras italialainen ravintola löytyy Rossion ja Restauradoresin metroasemien välistä osoitteesta Rua Portas de Santo Antão 47. Locanda Italiana -niminen ravintola on oiva ratkaisu, mikäli tyypillinen portugalilainen ruoka on alkanut nyppiä tai olet muuten vain italialaisen ruoan ystävä. Lisäarvoa paikalle tuovat kauniit ruoka-annokset sekä siisti ja viimeistelty sisustus - molemmat asioita, joita portugalilaisissa ravintoloissa joskus jään kaipaamaan. Melko turistisalla kadulla sijaitseva ravintola voi hukkua muiden vastaavanlaisten ravintoloiden joukkoon, mutta paikan tunnistaa hauskoista kokkipatsaista, jotka pihalle usein nostetaan.

Pizza Rucola - kirjoittajan mielestä pizzojen kuningas

Mikäli perusruokakauppojen tarjonta on tullut koluttua läpi jo kymmeneen kertaan, tai Pingo Docesta tai Minipreçosta ei löydy kaipaamiasi herkkuja, suosittelen suuntaamaan El Corte Inglésin tavaratalon alakertaan. Sieltä löytyy hyvällä säkällä jopa Fazerin suklaita puhumattakaan herkku- ja  gourmetruokavalikoimista, joihin en ole muissa kaupoissa törmännyt. Portugalihan ei ole varsinaisesti mikään karkkimaa, mikä ei noin terveysnäkökulmasta ole lainkaan huono asia. Mutta jos joskus tekee kuitenkin mieli jotain muutakin kuin peruskauppojen Mars-patukkaa, oikea osoite on tämä espanjalaistaivas São Sebastiãon metroaseman kohdalla.

El Corte Inglés tarjoaa ulkomaisille turisteille 10% alennuksen ostoksista.

Avenida da Liberdaden itäpuolella kulkee pieni Rua Rodrigues Sampaion katu. Sen varrella on lähes huomiotta jäävä pieni Lappi- ja Suomi-teemainen puoti. Omistaja on kuulemma joskus nuoruudessaan rakastunut Suomeen ja myöhemmin hän on halunnut tuoda erilaisia Suomi-tuotteita myymäläänsä. Valikoima ei ole järin suuri, mutta muutaman suomalaisen suklaamerkin sieltä voi bongata, samoin kuin jääkaappimagneetteja, leluja, pehmoleluja, porosäilykkeitä ja suomen kielen opiskelumateriaalia.

Suru-uutisia ja kizombaa koulussa

Meidän koulumme opettajainhuoneessa on tapana leimauttaa johtoportaan kautta kaikki julkisesti jakoon laitettavat paperit. Minkä tahansa tiedotteen, kokouskutsun tai retkiohjelman pitää käydä johtajan leiman alla. Usein olen miettinyt, mistä tälläinen kontrolli johtuu. Suomessa kun suorastaan jaetaan vastuutehtäviä hoidettavaksi opettajille ja koulun johto laittaa näppinsä vain niihin merkittävimpiin koulun toimintoihin.

Tänään pongasin koulun ilmoitustaululta virallisella leimalla varustetun suru-uutisen, jossa kerrottiin mustan hautaristin kuvittamana, että rakkaan opettajakollegamme, Nano Nanon, isä on kuollut ja hänet siunataan haudan lepoon Siellä ja Täällä sinä ja sinä päivänä. Ihmetykseni taisi kestää kymmenen sekuntia sitä lukiessani, mutta kuten niin monen muunkin erikoisen asian, tämänkin unohdin melko pian.

Oikeastaan asia tuli mieleeni uudestaan vasta eräällä oppitunnilla, jolla asiasta puhuttiin. Täällä on kuulema tapana, että luokat ostavat surunvalittelukukkaset opettajille vastaavissa tapauksissa. Elehän on kerrassaan hieno ja opettaa oppilaita toimimaan osaaottavasti. Suomalaisen koulun kasvattina en kuitenkaan voinut olla tapaa ihmettelemättä. Toki Suomessakin opettajakollegoille ilmaistaan surunvalitteluja, mikäli he ovat menetyksestään halunneet jakaa työpaikallaan. Rehtori ei kuitenkaan tee asiasta julkista tiedotetta ilmoitustaululle ja koko koulu ei asiasta kuule. Puhumattakaan siitä, että oppilaat ostaisivat opettajille kukkavihkoja.

Toisaalta tapa lämmitti sydäntäni. Olen kerta toisensa jälkeen haltioitunut niistä sosiaalisista taidoista, joita portugalilaisilla nuorilla (ja aikuisillakin) on. Vaikka vanhempi ikäpolvi valittaa nuorison tapainturmeluksesta, minun silmissäni lapset ja nuoret ovat avoimia, kohteliaita ja sosiaalisesti taidokkaita. Aivan arkipäiväisessä kanssakäymisessä minua tervehditään ja kanssani keskustellaan tavalla, joka Suomessa tuntuisi liki mahdottomalta. Jakoa nuorten ja "nolojen aikuisten" välillä täällä ei näytetä tuntevan, tai ainakaan käytännössä se ei näy. Taito seurustella tuntemattomienkin ihmisten kanssa on täällä verissä.

Tänään vietin hyppytuntia ulkosalla auringosta nautiskellen kun ryhmä 15-vuotiaita oppilaitani tuli pyytämään minua heidän kanssaan jalkapallokentän reunalle varjoon. Lähdin sinne, juttelimme niitä näitä, tanssimme kizombaa, chachachata, balettia, hiphoppia ja lohdutin yhtä kyynelsilmäistä englanninkokeesta stressaavaa oppilasta. Lähtiessäni kohti opettajainhuonetta vedin kuvitteellisen rastin seinään. Tällaista hetkeä tuskin tulisin uudestaan kokemaan.

Opettaja - toinen on listalla parempi toista

(Päivitetty 24.5.2012)
Täällä se nyt on, vuosittainen listaus portugalilaisista opettajista aineittaisissa paremmuusjärjestyksessä. Jos rehellisiä ollaan, en osaa sanoa, mitkä kaikki asiat listauksessa sijoitukseen vaikuttavat. Olenkin siitä syystä mystifioinut listaa ja rakentanut siitä mielessäni sellaisen osin mielivaltaisen, osin loogisuuteen perustuvan taulukon, joka yrittää listata asiaa, jota ei todellisuudessa voine arvioida.

Löydät listan tämän linkin takaa.

Ymmärtääkseni sijoitukseen listalla vaikuttaa saatu koulutus, kerrytetty työkokemus, mahdollisesti yliopiston päättötodistuksen pistemäärä ja kenties kollegoiden suorittama vertaisarviointi. Listauksen perusteella ylempänä olevilla opettajilla on etulyöntiasema työmarkkinoilla ja koulun valinnassa. Yritän tällä viikolla kysellä koulussa, jos joku ehtisi minulle asiaa tarkemmin selvittää. Päivitän tätä bloggausta sitten sen tiedon pohjalta tarkemmaksi.

Tässä tulee lupaamani päivitys asiaan: Portugalilaiset opettajat siis todellakin listataan kansallisesti pistejärjestykseen. En tiedä voiko sitä kutsua paremmuusjärjestykseksi vai kokemusjärjestykseksi, mutta merkittävä asia se joka tapauksessa on opettajan uralla. Opettajat kerryttävät pisteitä työkokemuksestaan ja tutkintoarvosanastaan ja näiden pisteiden perusteella sijoitutaan toivekouluihin. Eniten kritiikkiä herättää se, että tutkintotodistuksen arvosana roikkuu vaikuttavana asiana vuosikymmenten ajan. Vaikka opettaja kehittyisi pedagogiseksi neroksi työvuosien kuluessa, taustalla kummitteleva heikko arvosana laskee pisteitä listalla ajasta ikuisuuteen.

Portugalilaisia sotilaita

Olen tähänastisen opiskeluhistoriani aikana jäänyt autuaan tietämättömäksi 60-70 -lukujen taitteessa käydyistä siirtomaasodista. Tämä ei liene ihme ottaen huomioon jokseenkin rajallisen kiinnostukseni poliittiseen historiaan lukiossa, mutta Portugalissa asuessani pienestä yleissivistyksestä ei monissa yhteyksissä olisi ollut haittaa.

Luulin pitkään, että Portugali ei sotia ole viime aikoina pahemmin käynyt heidän säästyttyä toiselta maailmansodalta, mutta luuloni on osoittautunut vääräksi. Portugalin afrikkalaiset siirtomaat, kuten Angola ja Mosambik, itsenäistyivät muiden samassa tilanteessa olleiden maiden kanssa nelisenkymmentä vuotta sitten siirtomaasotien päätteeksi. Moni keski-iän ylittänyt portugalilainen on siis Afrikan trooppisessa ilmastossa sotansa sotinut ja samanlaisia traumoja niistä on paikallisille jäänyt, kuin isovanhempieni sukupolvelle Suomessa.

Mutta missä portugalilaiset sotilaat nykyään taistelevat? Siirtomaasotien ja kylmän sodan jälkeen Portugalissa siirryttiin asteittain asevelvollisuudesta ammattiarmeijaan ja vuodesta 2003 alkaen sotilasuran valitseminen on ollut vapaaehtoista. Ilmeisesti suurin osa heistä toimii rauhanturvatehtävissä. Armeijan rekrytointikojut ovat tuttu näky isommissa kaupungeissa ja ura armeijassa vaikuttaa olevan yhä edelleen suosittu ja arvostettu valinta.

Mikäli ura armeijassa kiinnostaa, Portugalista löytyy yhdistettyjä sotilasuraan valmentavia yläaste-lukioita, joihin voi halutessaan 12-vuotiaana hakea. Kyseisten koulujen oppilaat eroavat perusteineistä niin vaatetuksen, asennon kuin käytöksenkin suhteen, kuten tässä eräältä luokkaretkeltä otetussa valokuvassa näkyy.

Sotilauran syrjään päässee käsittääkseni monella eri tavalla käsiksi. (Anteeksi jokseenkin epätarkka kielenkäyttöni sekä vajavaiset tietoni tästä asiasta.) Erilaisten sotilasuraan valmistavien korkeakoulujen ja -yliopistojen välillä on varaa mistä valita ja rekrytoinnin kautta voi sotilasuran alkutaipaleelle lähteä käymällä seitsemän kuukautta kestävän peruskoulutuksen.

Mutta miksi ihmeessä päätin kirjoittaa blogikirjoituksen tällaisesta aiheesta? No siksi, että tänään pääsin seuraamaan merivoimien näytöstä, josta seuraavat kuvat.

Perusopintojen täydentämistä ilta-aikaan

Portugalissa on vielä toistaiseksi toiminnassa järjestelmä, jossa peruskoulun keskenjättäneillä on mahdollisuus käydä iltaopintoina peruskoulu loppuun. Minun koulussani se tarkoittaa koulutilojen hyödyntämistä kolmessa vuorossa. Perusopetuksen oppilaat opiskelevat yleensä klo 8-14 tai 13-19, ja illalla klo 19-24 on tarjolla iltatunteja opintojaan täydentäville aikuisille.

Olen jo pitkään halunnut nähdä millaisia nämä iltatunnit käytännössä ovat, joten sovin erään englanninopettajan kanssa meneväni tunnille vierailulle ja pitäväni pienen esitelmän Suomesta.

Tuntui hassulta mennä koululle vasta illan viiletessä ja auringon laskiessa. Tuntini alkoi klo 19.45 ja koko koulu tuntui silloin tyystin toiselta maailmalta. Teini-ikäisten sähellys pihalla ja koulurakennuksessa oli vaihtunut hiljaiseen opiskeluun luokissa. Välillä joku opiskelija siirtyi käytävään puhumaan kännykkäänsä. Ovet olivat luokkahuoneisiin auki. Joitakin kiinnosti enemmän, toisia selkeästi vähemmän. Opettaja auttoi opiskelijoita pöytien ääressä ja läppärit olivat muistiinpanoja varten auki. Hiljaisilla käytävillä haahuili 20-50 -vuotiaita opiskelijoita, matkalla tunneille tai niiltä pois.

Motivaatio täydentää keskenjääneitä opintoja vaihtelee varmasti oppilaiden kesken. Joillakin on tähtäimessä jatko-opinnot, jotkut istuvat tunneilla ainoastaan päästäkseen kiinni työttömyysturvaan tai muihin sosiaalietuuksiin. Minun tunnillani oli tällä kertaa kahdeksan naista. Kuusi heistä kuunteli esitystäni ja esitti kysymyksiä, kaksi nuorimmaista touhailivat ihan jotakin muuta. Suurin osa heistä ymmärsi englantia, osalle opettaja tulkkasi pääkohdat.

Esitykseni jälkeen lähdin tunnilta pois, sillä kello oli jo yhdeksän. Toivottavasti kuulen myöhemmin jotakin palautetta vierailustani. Joillekin aikuisille kielten opiskelun siirtäminen käytännön elämään voi olla hyvä kokemus.

Kolmessa vuorossa työskentely tuo opettajillekin omat lisärasitteensa. Ekonomian opettaja oli ollut koululla aamukahdeksasta asti pitäen hyppytunteja siellä ja täällä. Käytännössä opettajilla menee koko päivä koululla, mikäli iltaopetusnakki on napsahtanut. Tästä perspektiivistä katsottuna satunnaiset hyppytunnit ja niistä valittaminen Suomen päässä tuntuu pieneltä. Vaihtoehtoisesti arvostus hyvien lukujärjestyksien suunnittelijoita kohtaan nousee reippasti.

Huonomaineisista kouluista

Tapasin viime viikonloppuna portugalilaisen opettajan, jonka kanssa juttelimme niitä näitä koulutuksen tilasta Portugalissa. Hän kyseli minulta kokemuksiani opettajavaihdosta ja halusi tietää, onko koulu, jossa olen, hyvämaineinen. En oikein osannut vastata hänelle, sillä minulla ei ole juurikaan kokemuksia muista kouluista. Toisaalta lähiökoulut täällä päin eivät ole kovimmassa huudossa, mutta oma kokemukseni oppilaista on ollut kuitenkin hyvä.

Minua jäi mietityttämään hänen esittämänsä kysymys koulun maineesta, sillä olen kuullut niin monta kertaa puhuttavan hyvä- ja huonomaineisista kouluista. Toki tiedän, että rahalla täällä saa opiskella ihan kuinka upeissa olosuhteissa tahansa, mutta kun on kyse julkisista kouluista, maineella on enemmän väliä. Päätin siis kysyä häneltä, millä perusteilla kouluja oikein arvioidaan.

Opettaja alkoi kertoa omista kokemuksistaan eräästä koulusta, jossa ei voinut mennä oppitunnille ilman toista opettajaa ja turvamiestä. Oppilaita ei kiinnostanut opiskelu, vaan he istuivat luokassa ainoastaan siksi, että heidän perheensä saisivat sosiaaliavustuksia. Suurimman osan oppilaista toiveammattina oli huumemyyjä. Heidän vanhempansa myivät huumeita, ja sillä sai tarvittavan toimeentulon ilman opiskelua. (Asuinalueen toinen nimi oli "huumeiden supermarket".) Valtaosalla oppilaista joku lähiomaisista oli vankilassa, oppilaiden omien sanojen mukaan "syyttä". He eivät voineet ymmärtää, miksi huumeiden myyminen vapaaehtoisille ostajille olisi mitenkään pahasti tehty, verrattuna esimerkiksi väkivaltarikollisuuteen.

Lähialueen poliisit eivät valtavaan sosiaaliseen huumeongelmaan jaksaneet oppilaiden mukaan enää puuttua. Opettaja oli kuullut oppilailta lukuisia kertomuksia poliiseista, jotka saattoi lahjoa, tai jotka katsoivat tapahtumia läpi sormien.

Työ oli opetustyön sijaan sosiaalityötä, jossa opettaja saattoi saada turpaansa mistä syystä tahansa. Kuulin kertomuksen isästä, joka oli saapunut luokkaan pahoinpitelemään opettajan, koska oppilas oli kertonut kotona opettajan komentaneen häntä liiaksi. Tässä vaiheessa aloin ymmärtää, että koulu, jossa työskentelen, ei varmastikaan kuulu pahamaineisempien joukkoon.

Tänään luin paikallislehdestä, että toisessa koulussa, vain muutaman metropysäkin päässä omalta koulultani, oli tapahtunut puukotus. Joku oppilas oli riidan päätteeksi päättänyt puukottaa toista oppilasta.

Minkähänlainen on se koulutodellisuus, josta en täällä kuule, tai jota en näe?

Koulun toukokuista arkea

Apulaisopettajan pestiäni on jäljellä jotakuinkin kuukausi. Se on varmasti riittävä aika kaiken kaikkiaan, sillä omat tunnelmani alkavat olla tämän kahdeksan kuukauden opettajavaihdon suhteen ristiriitaiset. Talvella, oltuani kolme kuukautta koululla, olin iloinen siitä, että pestini on minimiaikaa pidempi. Tuntui, että kolmen kuukauden jälkeen aloin päästä vasta kuvioihin mukaan ja kaikki olisi jäänyt kesken, mikäli olisin silloin joutunut lähtemään.

Oppilailla, kuten minullakin, tuntui kestävän useampi kuukausi vaihto-opettajajärjestelyyn totuttautuessa. Alussa kaikki oli jännittävää ja uutuudenviehätys teki monista opetustilanteista aivan omanlaisiaan. Kaikki opettajan työtä tehneet tietävät, että ennemmin tai myöhemmin kouluarki iskee kuitenkin vasten kasvoja. Uutuudenviehätys kaikkoaa ja rajoja aletaan kokeilla.

Viime viikkoina olen huomannut, että mitä kauemmin olen koululla ollut, sitä enemmän olen perillä opettajanhuoneen valtataisteluista ja pinnan alla kytevistä ongelmista, joihin minun jollakin tavalla oletetaan ottavan kantaa. En enää voi hymyillä nätisti ja leikkiä tietämätöntä ulkomaalaista, mutta toisaalta en hallitse kieltä ja kulttuuria ymmärtääkseni asioiden kaikkia puolia. Opettajana olen myös sellaisessa välitilassa, joka toisaalta sallii minulle rennon oleskelun koululla ilman oikean opettajan vastuuta, mutta toisaalta estää minua toteuttamasta opetusta niin kuin itse näkisin sen parhaaksi.

Hyviä puolia tässä vaihdossa on ollut monia. Minun on pitänyt olla koululla melko vähän ja usein vain nelipäiväisiä viikkoja. Minun ei ole tarvinnut kantaa vastuuta oppilaiden arvioinnista, vanhempien tapaamisista, paperitöistä tai muista luokkahuoneen ulkopuolisista töistä. Silloin tällöin olen ollut yksittäisiä päiviä tai viikkoja sijaisena ja suunnitellut tunteja. Monesti olen päässyt retkille mukaan ja  matkustelemaan ympäri Portugalia. Moni lukijoista varmasti huokailee ruudun toisella puolella ja miettii, miten upeaa tällainen "työ" on. Ja onhan tämä ollut ainutlaatuinen tilaisuus nähdä maailmaa.

Mutta työn mielekkyyteen vaikuttaa myös moni muu asia kuin vain työn rentous tai helppous. Se mitä olen jäänyt kaipaamaan, on omien ideoideni toteuttaminen ja itse parhaaksi näkemäni opetus- ja kasvatustyön toteuttaminen. Lukemattomia kertoja olen seurannut opetusta, johon en pysty koko sydämestäni osallistumaan, sillä en voi allekirjoittaa sen menetelmiä tai tavoitteita. Ristiriitaisia tilanteita on ollut mielestäni liikaa.

Sinänsä minulla ei kuitenkaan ole valitettavaa. Minua on kohdeltu asiallisesti koko oleskeluni ajan, olen tutustunut monenlaisiin opettajiin ja päässyt näkemään suomalaiseen kouluun verrattuna huomattavan erilaista opetuskulttuuria. Olen pitänyt oppilaistani alusta lähtien, oppilaat ovat pitäneet minusta ja kaikki on päällisin puolin hyvin. Olen alkanut kaipaamaan kuitenkin haasteita ja ammatillista kehittymistä opettajana.

Nyt on aika kiirehtiä takaisin koululle. Tällä viikolla kiusanamme on yli 30 asteen helle, joka tekee koulutyöstä sietämätöntä. Valittaminen ei kuitenkaan auttane mitään, sillä näillä olosuhteilla mennään.

Matkaoppaiden valta

Kotiin päästäksemme meidän pitää kulkea Lissabonista lautalla joen yli. Jokisatamasta lähtee ainakin kolmeen vastarannan lähiöön lauttoja ja lisäksi Tejo-joella järjestetään kesäaikaan turistiristeilyjä. Satamarakennuksessa on siis vilinää ja vilskettä.

Jokin aika sitten eräs turistipariskunta pongasi minut satamasta ja kysyi, mistä lähtisi lautta idylliseen kalastajakylään. Pahoittelin heille, että en tiennyt tällaisen kylän olemassaolosta, jolloin he näyttivät turistioppaasta tarkempia tietoja kohteesta. Yllätyksekseni kyseessä oli sama paikka, jossa minä asun. Hmmm... idyllinen kalastajakylä vai kyseenalaisen maineen omaava 160 000 asukkaan lähiö? Turistioppailla on valtaa.

Cacilhas - idyllinen kalastajakylä.

Hattutehdas - A Fábrica dos Chapéus

Tällaisella kaltaisellani turpoaivolla on ollut ylioppilaskirjoituksista lähtien vaikeuksia löytää päähän mahtuvia hattuja. Pään ympärysmitta kun alkaa vitosen sijaan kutosella, ei henkkamaukkojen kesähattuvalikoima auta löytämään kuin korkeintaan päälaella tönöttäviä fetsejä.

Olinkin iloinen löytäessäni maaliskuussa herttaisen hattutehtaanBairro Altosta. Siellä minulle luvattiin tehdä mikä tahansa hattu omassa koossani, eikä hintakaan ollut kuin kympin enemmän hyllyissä oleviin standardikokoihin verrattuna. Kevätkiireistä johtuen hattu luvattiin kahdessa viikossa, mutta - ei niin kovin yllättäen - toimitusaika venyi kuuteen viikkoon. Tänään kävin hakemassa isolierisen aurinkohattuni, ja yhdessä jättimäisten aurinkolasien kanssa näytän melkein leffatähdeltä.

Lissabonin katuelämää

Lähes kolmenkymmenen asteen helteessä päätin vapaapäiväni kunniaksi jäädä kävelemään Lissabonin katuja. Olin iloisella ja jokseenkin suorapuheisella tuulella ja erityisesti katukauppiaat saivat tämän tuta. Ensimmäisenä kohtasin senegalilaisen puukorukauppiaan. Puistonpenkillä auringon kuumottavasta syleilystä nauttiessani kuulin jo kaukaa helisevän ja kolisevat askelluksen, joka lähes poikkeuksetta ennakoi lähestyvää korukauppiasta. Minulla ei ollut tarvetta, eikä suurempaa kiinnostusta ostaa yhtään puurannerengasta, mutta koska kauppiaat ovat yleensä ystävällisiä minulle, ajattelin olla tänään erityisen ystävällinen myös heille. Vastailin korukauppiaan standardikysymyksiin kotimaastani hymyillen, ja kysyin samoja kysymyksiä häneltä. Jossakin vaiheessa senegalilaismies ymmärsi, etten aio mitään ostaa ja toivottelimme toisillemme hyvät päivänjatkot.

Lounaspöydässä ulkoterassilla kohtasin parit aurinkolasimyyjät. Ensimmäinen oli harvinaisen päättäväinen myyntipuheissaan. Minun olisi pitänyt ostaa aurinkolasit häneltä siksi, että olisin saanut erityisen hyvään hintaan uudet lasit, sillä kaikilla naisilla pitää olla eri asuihin sopivat aurinkolasit. Kun olin tovin toistellut, ettei minulla ole mitään tarvetta uusille, vetosi hän siihen, että voisin kauppiasparkaa auttaa edes taloudellisesti. Niin kauan hän siinä jankkasi, että ravintolan tarjoilijatkin alkoivat jo tilannetta seurata. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka aurinkolasikauppias ei näin lie ajatellut. Hyvät päivänjatkot toivotin hänelle kuitenkin.

Jälkeenpäin minua alkoi vähän harmittaa, kun sanoin muutamalle ravintolan sisäänheittäjälle rumasti. Ensimmäinen oli mies, joka puoli vuotta on toistuvasti tulkinnut meidät venäläisiksi ja harasoota hokien koittaa saada meidät lukemaan venäjänkielistä menua. Ystävällisesti ilmoitin hänelle, että minua suomalaisena loukkaa se, että minua jatkuvasti epäillään venäläiseksi, enkä tästä syystä halua tulla kyseiseen ravintolaan. Tiedetään, eihän tuo nyt niin iso asia ole, työtänsä he vain tekevät ja saatan minä venäläiseltäkin näyttää, mutta joskus tällaiseen puoli vuotta kestäneeseen epäkohtaan on tartuttava.

Seuraavan kulman takana toisen ravintolan nuori sisäänheittäjäpoika aneli ensimmäisten ei-kiitosteni jälkeen, että jäisin edes keskustelemaan hänen kanssaan. Sekunnin sadasosan mietittyäni tulin siihen tulokseen, että minulla ei ole mihinkään kiire, ja jos hän kaipaa juttuseuraa, voin ihan hyvin sitä hänelle tarjota. Aloittaessaan mainoslitaniaa portugalilaisesta menusta, sanoin, että vihaan portugalilaista ruokaa, enkä halua syödä lounaaksi turskaa. Samalla kun olin tuon päästänyt suustani, aloin jo katua, mutta joskus sitä vain tulee suusta sammakoita. (En minä mitään ruokaa maailmassa vihaa, ja portugalilainen ruoka on terveellistä ja pelkistetyn tuoretta.) Poika katsoi minua epäuskoisena ja totesi, että en ehkä ollut maistanut riittävän montaa kertaa portugalilaista ruokaa. Katsoin aiheelliseksi perustella näkökulmaani vähän tarkemmin. Lopuksi kättelimme, ja toivotimme hyvät päivänjatkot.

Huumekauppiaille en ollut ystävällinen. Olin päättäväisen napakka. Ihan kuin on ohjeistettu. Hasista tai marihuanaa en tarvinnut tälläkään kertaa, joten keskustelu jäi yhteen kieltosanaan.

Äänensä käheiksi huutaneille mummo- ja pappakauppiaille en vastannut mitään. Minua vain harmitti, kun pilaavat äänihuulensa päivästä toiseen jatkuvalla huutelulla. Tänään tarjolla oli muovitaskullisia lompakoita, pusseihin pakattuja laakerinlehtiä ja huipennuksena ranteenpaksuisia trikoisilta matonkudenipuilta näyttäviä "kaulakoruja".

Keskeinen maailmankieli

Sanan säilä on viime viikkoina huolestuttavasti ruostunut ja runosuonikin tuntuu olevan tukossa. Pahoittelen siis päivitystaukoa. En oikein viitsi suoltaa luettavaksi tekstejä, joista en itse pidä. Blogia ei kuitenkaan ole kuopattu ja päivityksiä tulee sitä myöden lisää, kun keksin kirjoitettavaa.

Viime viikkoina katukuvaan on tullut virvoitusjuomamainoksia, jonka tekijätiimissä lienee kontakteja Suomeen. Yhdessä mainoksessa etäisesti Extreme Duudsoneita muistuttavat miehet koikkelehtivat lumessa pikku-Speedoissa juoden Frizeä. Toinen mainos näyttää taas tältä:

Kulttuurianalyysia

Aina välillä sitä päätyy tutustumaan uusiin ihmisiin illallispöydässä, ja yllättävän usein uusien tuttavuuksien kanssa syntyy mielenkiintoisia keskusteluja. Kuten viime viikonloppuna illallistaessamme viitisen tuntia farmaseutin, arkkitehdin ja opettajan seurassa.

Olen viime aikoina ilahtunut erityisesti tavatessani ihmisiä, jotka pystyvät puhumaan omasta kulttuuristaan analyyttisesti pohtien myös aiheita, jotka saattavat olla kansallisia tabuja. Tarkoitan sellaista itsekriittistä tarkastelua omasta kulttuurista ja sen hyvistä ja ehkä vähän huonommistakin puolista.

Itse loukkaannuin vielä muutama vuosi sangen helposti, mikäli joku ulkomaalainen kritisoi Suomea tarkasteltuaan sitä ulkopuolisen silmin. Eihän minun kotimaastani saa kukaan muu sanoa poikkipuolista sanaa! Myöhemmin nöyrryin tajuamaan sen, että kaikesta huolimatta edes Suomessa ei kaikki ole täydellistä, kuten ei tarvitsekaan olla. Meillä on paljon opittavaa muilta ja monesta asiasta saamme olla myös ylpeitä. Asioilla on aina myös kaksi puolta.

Esimerkiksi loppuun asti viety tehokkuusajattelu mahdollistaa meille tuottavuuden ja taloudellisen hyvinvoinnin, mutta toisaalta se on poissa ihmisten henkisestä hyvinvoinnista suorituspaineiden muodossa. Portugalissa työn tuottavuus on heikkoa, mutta toisaalta ihmiset käyttävät paljon resursseja toinen toisistaan huolehtimiseen. Joskus tekisi mieli väittää, että Portugali lyö Suomen mennen tullen mitä tulee sosiaalisten suhteiden hoitamisen taitoihin ja siihen käytettyyn aikaan.

Tänään törmäsin jälleen niihin ennakkokäsityksiin Suomesta, joita monella portugalilaisella on. Meillä on huikaiseva koulutuksen taso, rahaa, Nokia, hyviä rallikuskeja ja kylmä ilmasto. Onneksi viiden tunnin aikana näitä päästiin sivuamaan paljon syvällisemminkin, jolloin keskustelustakin tuli antoisampaa. Moni esimerkiksi Suomen koulutusjärjestelmää ihannoiva ei ymmärrä sitä, että Pisa-ihmeen maassa menestys on sidottu kulttuuriin. Meillä on niin monta asiaa, jotka tukevat koulujärjestelmäämme, että sen on helppo olla tehokas ja toimiva. Taloudelliset resurssit, opettajien arvostus ja toimiva ammattijärjestö, yhteinäiskulttuuri, hyvinvointivaltio... Kaikkia niitä asioita, jotka vaikuttavat opettajien korkeaan osaamiseen ja oppilaiden motivaatioon, ei mahdu tässä blogissa listaamaan. Kyseessä on kuitenkin rakenteellinen osa yhteiskuntaamme, ei irrallinen palanen, joka voidaan kopioda maasta toiseen sellaisenaan.

Erityisen mielenkiintoista oli illan kuluessa kuulla argumentteja siitä, että Portugali ei ehkä vielä ole valmis täyteen demokratiaan. Pitkä historia kuninkaiden ja itsevaltiaan alaisuudessa on jättänyt jälkeensä ajatuksen siitä, että olisi olemassa taho, joka kertoo, miten asiat ovat  ja jota pitää totella. Suomessa tällaista herrojen pokkurointia on jo pitkään katsottu pahalla ja ehkä se on edesauttanut tasa-arvoisemman yhteiskunnan kehittymistä.

Vähän minua kuitenkin nauratti, kun yksi illallisvieraista kertoi pahoittaneensa mielensä siitä, kun joku ulkomaalainen oli kuvaillut portugalilaisia konservatiivisiksi. Perusteluna oli ollut niinkin kypsät argumentit kuin "naiset eivät värjää hiuksiaan punaisiksi", "kaikki portugalilaiset naiset pukeutuvat samalla tavalla" ja "täällä ei näy homoja katukuvassa". Jätin sanomatta sen, että olen itsekin kiinnittänyt huomiota erityisesti kahteen ensinnä mainittuun ja että mielestäni täällä vallitsee tietyllä tavalla konservatiivinen ilmapiiri. Esimerkkinä voisin mainita sen, että nuorisonkaan keskuudessa alakulttuureita ei näy kovin paljoa. Kaikki pukeutuvat hyvin maltillisesti, värejä ei käytetä, hiuksia ei värjätä, kasvoja ei meikata, eikä ulkonäköä muutenkaan korosteta. En kuitenkaan väitä, että tämä olisi millään tavalla huono asia tai että toisenlainen suhtautuminen ulkonäköön olisi tavoitellumpaa. Viiltävä konservatiivianalyysi oli mielestäni vain osuva, vaikka paikallisia se vähän olikin jäänyt kaivertamaan.

Skandinaavista asumistehokkuutta

Pitkästä aikaa on ollut mukava matkustaa Portugalin pohjoisosiin katsomaan ystäviä. Vaikka maa on kooltaan vain puolet Suomesta, mahtuu sen rajojen sisään niin maantieteellisesti kuin mentaalisestikin erilaisia paikkoja. Porto on yksi suosikeistani sen pienuuden ja ainutlaatuisuuden ansiosta. Helposti haltuunotettavana se tarjoaa paljon nähtävää, Atlantin, portviinikellarit, jokimaisemat ja herttaisesti rapistuneen historiallisen keskustan, joitakin näin alkuun mainitakseni.

Portosta tunnin "metro"matkan päässä sijaitsee kauniita merenrantakyliä, kuten Vila do Conde, jossa kävimme lounastamassa. Lähes 30 astetta hipova helle sai ihon punoittamaan, vaikka päivä kului pääasiassa kaupungilla kävellen, emmekä erityisemmin ottaneet aurinkoa. Ystävämme esitteli siellä uutta asuntoaan, joka on kuulemma suomalaistyyppisen "funktionaalinen". Täällä vaikutuksen on tehnyt moderni arkkitehtuuri, jossa jokainen asuinneliömetri on todella mietitty. Itseäni alkuaikoina häiritsi jollakin tapaa se äänensävy, jolla suomalaisen asumisen funktionaalisuuteen viitattiin, ihan kuin se olisi pois viihtyisyydestä tai kauneudesta, mutta myöhemmin ymmärsin, että suomalainen/skandinaavinen tehokkuusajattelu asumisessa on oikeastaan aika nerokasta.

Seikkailu Sintrassa, osa 2.

Edellisessä Sintra-aiheisessa blogikirjoituksessani päivittelin, kuinka olen voinut vuoden asua Portugalissa käymättä Sintrassa. No, nyt asiaan on tullut muutos, sillä olen jo kahtena peräkkäisenä viikonloppuna siellä käynyt, ja todennäköisesti edessä on vielä Suomesta tulevien ystävien ja perheenjäsenten kanssa muutama käynti.

Onneksi tässä Unesco-listalle valitussa aristokraattien kesänviettopaikassa tuntuu olevan kohteita useammallekin käyntikerralle. Tällä kertaa tutustuin Quinta de Regaleiraan, joka viehättävyydessään meni mennen tullen Penan palatsin edelle. Kyseessä on siis "fantasiapuutarha", jonka rakennutti sata vuotta sitten jonkin mahtikauppiassuvun vesa. Vehreään vuorenrinteeseen on istutusten lisäksi rakennettu luolastoja, vesiputouksia, linnoituksia, muureja ja muita satumaisia paikkoja. Laitan muutaman kuvan tunnelmankohottajaksi.
 

Hauskana yksityiskohtana löysin Sintrasta veistoksen Kekkosesta otsikolla "Rei da Finlandia". Tietääkö joku portugalia paremmin hallitseva, onko kyseessä tosiaan "Suomen kuningas" vai kääntyykö sana rei muuksikin kuin kuninkaaksi?

Kapitalistit työväenjuhlan kimpussa

Kuulin aamulla kämppikseltä, että paikallisen Pingo Doce -elintarvikekauppaketjun liikkeissä on kaaos, josta syystä uutiskynnys ylittyi ja sosiaalinen media varmisti vielä kauppaketjun näkyvyyden.

En oikein tiedä miksi Pingo Doce muiden markettien tavoin päätti tänä vappuna pitää auki kauppojensa ovet, sillä yleensä koko Portugalin näyttää turistialueita ja ostoskeskuksia lukuunottamatta hiljentyvän työväen juhlapäivänä. Päätöstä pitää tavalliset marketit auki vastustettiin sosiaalisessa mediassa paljon, mutta ilmeisesti tarve lisätä ihmisten kulutusta oli niin vahva, että kauppaketju päätti vielä varmistaa väentungoksen lupaamalla 50 prosentin alennuksen yli 100 euron kertaostoksista. Heittääkseen vettä myllyyn kauppaketju lupasi kolminkertaisen palkan niille työntekijöille, jotka vapaaehtoisesti haluavat työskennellä vappuna. Näyttää siltä, että kapitalismi iski työväenjuhlaan kuin sika limppuun. (Hieman ontuva kielikuva, kyllä.)

Ei liene vaikea arvata mitä tästä seurasi. Pingo Docet täyttyivät ruokaa, kuivattua turskaa ja alkoholia hamstraavista asiakkaista. Nappasin kuvan jokisataman Pingosta, josta ihmiset hakivat rullakoilla elintarvikkeita, olutta ja kaikkea mahdollista.

Joku ehti ladata Youtubeenkin videonpätkän vappuasiakkaista 50% alennusta metsästämässä. Tätä ilmiötä seuratessa ei voi kuin toivoa, että ymmärtäisi paremmin mitä kaikkea mielenkiintoista yhteiskunnallista tämänkin taustalta löytyy...

Kommunisteja ja vappua

Pahoitteluni blogin päivitystauosta. Meillä on ollut paljon vieraita ja hauskanpidon ohella verbaalipankki on tyhjentynyt ennen kuin olen avannutkaan blogia. Nyt kun viimeiset kaksi kuukautta ovat lähteneet käyntiin, pyrin päivittämään tänne taas vähän useammin ja kertomaan kuulumisia paikallisesta koulusta ja expatriaatti-arkielämästämme unohtamatta aina välillä laittaa muutamia turistivinkkejäkin niitä varten, jotka tätä blogia sen vuoksi ovat päätyneet lukemaan.

Kuluneen viikon aikana täällä on vietetty kahta juhlaa, jotka molemmat ovat olleet vapaapäiviä myös koulusta. Huhtikuun 25. päivä Portugalissa vietettiin neilikkavallankumousta fasismista vapautumisen kunniaksi, kun 38 vuotta sitten oikeistolainen sotilasjuntta kaadettiin verettömässä vallankumouksessa. Vuoden -74 vallankumouksessa vasemmistoradikaaleilla oli kiväärien piipuissa neilikoita merkkinä rauhanomaisesta vallankumouksesta ja siitä syystä yhä edelleen päivää juhlitaan neilikoiden kera. Meidän neilikkavallankumous sujui Bairro Altossa piipahtaen. Tuossa läheisellä torillakin olisi ollut konsertti ja ilotulitus, mutta emme siihen ehtineet.

Vappua Portugalissa päästiin viettämään ensimmäisen kerran vasta neilikkavallankumouksen jälkeen. Juhlapäivä on edelleen omistettu työläisille, eikä suomalaistyyppisestä vapunvietosta täällä ole tietoakaan. Vaikka Portugalista ei kommunistista maata tullutkaan, kommunistiset puolueet ovat täällä kovassa huudossa ja heidän sloganeitaan näkyy ympäri kaupunkia. Ymmärtääkseni kunnallistason politiikassa kommunistit vaikuttavat vahvasti vielä nykyäänkin ja työväen etua ajavat punaiset julisteet ja graffitit koristavat lähes jokaista risteystä.

Sataa, sataa, ropisee

Em Abril, aguas mil. Tämä on paikallista säätietämystä. Kun maaliskuussa kevät alkaa ja ensimmäiset lämpimän aurinkoiset päivät hellivät portugalilaisia, huhtikuussa palataan sateisiin. Ilmeisesti perinnetieto ei ole tuulesta temmattua, sillä viime viikot täällä on ollut pilvistä ja sateista. On sinänsä harmillista, että Euroopan aurinkoisimpana pääkaupunkina tunnettu Lissabon ei ole sinitaivasta näyttänyt kovin monena päivänä Suomi-vieraillemme. Toivottavasti toukokuun alku tuo viimeistään muutoksen.

Seikkailu Sintrassa

Lähellä Lissabonia sijaitsee Sintran pieni kaupunki, jonka monet nimeävät ykköskohteeksi puhuttaessa parhaista päiväretkistä. Olen jostakin syystä onnistunut yli vuoden asumaan Portugalissa käymättä siellä. Tämä epäkohta piti toki korjata, ja yhdessä Suomesta tulleiden ystävien kanssa lähdimme eräänä pilvisenä huhtikuun maanantaina retkelle Sintraan.

Kaapattuamme Starbucksista kahvit nousimme Rossion asemalta paikallisjunaan. Aamumme oli venynyt melko pitkäksi, joten pääsimme matkaan vasta iltapäivällä. Junalippu Sintraan ei montaa euroa maksanut ja 40 minuutin matkan jälkeen poistuimme junasta pienellä idyllisellä juna-asemalla keskellä vehreää vuoristoseutua. Emme olleet liiemmin valmistautuneet matkaan etukäteen, mikä saattoi olla loppupeleissä myös etu. Meillä ei nimittäin ollut kauhean paljon odotuksia eikä ennakkokuvaa siitä, mitä matkamme tulee pitämään sisällään.

Juna-asemalta oli helppo valita oikea suunta, sillä opastukset historialliseen keskustaan olivat kunnossa. Noin kilometrin kävelymatkan jälkeen saavuimme eloisaan taajamaan, jossa oli kahviloita, ravintoloita ja opasteita eri nähtävyyksiin. Sintra on tullut kuuluisaksi entisaikojen hallitsijoiden ja valtaapitävien kesänviettopaikkana ja nykyäänkin päänähtävyyksiin kuuluvat ylelliset palatsit ja fantasiapuutarhat. Lisäksi ylhäällä vuorenlaella piirtyy yli tuhat vuotta sitten rakennettu maurien linnoituksen silhuetti ja tämä arabivalloittajien ajoista muistuttava rakennelma on myös yleisölle avoinna.

Loputtomalta tuntuva tie Penan palatsille.

Itse olin päättänyt nauttia Sintrasta ilman kiipeämistä maurilaislinnoitukselle. Alhaalta käsin se näytti sijaitsevan niin käsitttämättömän korkealla, että en koskaan pystyisi hengissä sinne kiipeämään. Olimme lisäksi sen verran surffailleet netissä, että mieleemme oli painunut kirjoitus, jossa todettiin "vain hullujen jättävän Sintrassa väliin Penan palatsin". Etsimme siis tienviitan kohti Penan palatsia ja lähdimme kiipeämään. Kiivettyämme yli tunnin mutkittelevaa autotietä vuorenrinnettä ylöspäin olimme heittää toivomme, sillä jos olisimme tienneet matkan olevan niin pitkä, olisimme varmasti hypänneet turistibussiin, joka palatsille menee. Huumorinkukka rintapielessä jatkoimme kuitenkin kipuamista, kunnes tajusimme, että Penan palatsi sijaitsee vielä jopa korkeammalla ja kauempana kuin maurilaislinnoitus, joka sekin hipoi alhaalta katsottuna pilviä. Yllätyin itsekin siitä, että olin tietämättömänä kiivennyt huipulle asti.

Penan palatsin vaaleanpunainen osa. Vielä on nousemista...

Perille päästyämme ostimme 16 euroa maksavan yhteislipun Penan palatsiin ja maurilaislinnoitukseen. Pilvet olivat melko alhaalla ja maisemat, joiden piti avautua aina Atlantin valtamerelle asti, jäivät melko utuisiksi. Maurilinnoitukselta lähtiessämme huomasimme myös, että mutkittelevan neljän kilometrin autotien sijaan olisimme voineet valita neljä kertaa lyhyemmän metsäpolun suoraan Sintran keskustaan. Lähes kymmenen kilometrin kohteiden kiertelyn jälkeen ja jalkojen ollessa jatkuvasta kiipeilystä spaghettia emme tienneet olisiko pitänyt nauraa vai itkeä.

4km autotien sijaan olisimme voineet kävellä 700 metriä tätä polkua.

Penan palatsin keltainen osa pilvien peitossa.

Maurilaislinnoitusta kunnostetaan.

Satojen metrien korkeudelta ei tällä kertaa päästy ihailemaan Atlanttia.

Sintran juna-asema alhaalla keskellä.

 
Tällä kertaa retkeemme ei mahtunut muita kohteita, mutta aion palata myöhemmin paikan päälle tutustumaan vielä ainakin satumaiseksi väitettyyn 1800-luvulla rakennettuun Quinta da Regaleiran fantasiapuutarhaan.

Tätä blogia lukeville Sintraan menijöille suosittelen bussikyytiä, mikäli kuntoilu mänty- ja eukalyptysmetsien raikkaassa vehreydessä ei tunnu ensisijaiselta tavalta viettää päivää. Hyvät kengät ja mukavat vaatteet ovat hyödylliset myös, sillä portugalilaiseen tapaan maastoa ei ole muokattu esteettömäksi ja ottipa bussikyydin tai ei, käveltävää tulee paljon vaihtelevassa maastossa. Vuorenhuipulla saattaa myös tuulla, joten aurinkoisenakaan päivänä ei kannata teepaitasillaan matkaan lähteä.

FiveFingers

Kiipeily maurilaislinnoituksessa oli mielenkiintoinen kokemus FiveFingersit jalassa.

Facebook-kaverini on suositellut jo pitkään etuseinällään omituisen näköisiä kenkiä, joissa on omat kolot jokaiselle varpaalle. Nämä Vibram FiveFingers -nimellä kulkevat (urheilu)jalkineet ovat muutaman viime vuoden aikana keränneet ympärilleen fanaattisten kannattajien joukon, jotka vannovat niiden ihmeitätekevään voimaan.

Kengät näyttävät hassuilta, eivätkä ne missään nimessä ole kauniit, mutta aloin kiinnostua niistä otettuani selvää niiden "toimintaperiaatteesta" tai pitäisikö puhua ennemmin "toimimattomuusperiaatteesta". Koska ne ohuen pohjan, keveyden ja varvastaskujen vuoksi jäljittelevät paljasjaloin kävelemistä, mahdollistavat ne jalkojen pienten ja tärkeiden lihasten kehittymisen ja sitä kautta auttavat monissa jalkaongelmissa. Lähestymistapa on siis täysin vastakkainen sille näkemykselle, että jalkojen kaaria pitäisi tukea erikoismuotoilluilla kengillä ja askeliskuja pitäisi vaimentaa.

Kärsittyäni liian kauan erilaisista jalkaongelmista, päätin antaa mahdollisuuden FiveFingersseille. Totuttelin niihin aluksi lyhyillä kävelyretkillä, mutta jalkani ottivat ne vastaan alusta alkaen valtavan hyvin. Ensimmäinen todellinen tulikoe oli päiväretki Sintrassa, jossa kävelin niillä kymmenisen kilometriä vaihtelevassa maastossa. Toki jalkani olivat spaghettia moisen tallustelun jälkeen, mutta ilokseni vihlovaa kipua kantapään alla ei ole ilmestynyt. Lisäksi pitkät pohjeluulihakset ovat kipeytyneet, mutta luulen sen johtuvan uudenlaisesta kävelyasennosta.

Ehkä eniten olen nauttinut kuitenkin siitä tuntumasta, joka "paljasjaloin" kävelemisestä tulee. Maastonmuodot tuntee jalkojen alla ja suurin osa pintamateriaaleista todellakin tuntuu miellyttävältä jalan alla. Pienet epätasaisuudet hierovat jalkapohjaa ja pakottavat jalan lihaksia mukautumaan maastoon. Varpaat saavat liikkua omaan tahtiin ja epätasaisessa maastossa jokainen varvas joutuu töihin. Pohjamateriaali on viiltosuojattua kumia ja kengät voi pestä pesukoneessa. Lisää tietoa kengistä löytyy täältä.

Kuukauden käyttökokemuksen perusteella olen huomannut ihmisten kiinnittävän kenkiin huomiota. He tuijottavat kenkiä enemmän tai vähemmän avoimesti ja moni portugalilainen haluaa jakaa mielipiteensä kenkien ulkonäöstä. Yleensä heidät voi jakaa joko kengistä kiinnostuneisiin tai niistä huvittuneisiin. Lisäksi olen muutaman kerran potkaissut varpaani (siis vain yhden niistä) koholla olleeseen kiveen, ja päästänyt muutaman ärräpään. Suosittelen kengistä kiinnostuneita surffailemaan netissä ja etsimään lisätietoa. Ostopäätöstä tehtäessä eri malleja ja kenkiä kannattaa sovittaa, sillä kengän on istuttava napakasti jalkaan.

Rouva opettaja äänessä

"Rouva opettaja on hyvä ja viettää oikein hyvän viikonlopun." "Mitä mieltä rouva kollega on tästä asiasta?" Tällainen puhuttelu on minulle tuttu ainoastaan viidenkymmenen vuoden takaisista Suomi-filmeistä ja ehkä juuri siitä syystä en puolen vuoden jälkeenkään en ole vielä tottunut portugalilaiseen puhuttelukulttuuriin. Titteleiden käyttö on syvällä portugalin kielessä ja kulttuurissa, mutta niiden käyttö ei suomalaiseen yltiöpäiseen tasa-arvopuheeseen istu helpolla.

Kuten lähes kaikkialla muuallakin maailmassa, koulussa työskentelevät on jaettu opettajiin ja ei-opettajiin, professores e não docentes. Korvissani särähtää kuitenkin aina kun nimeni eteen liitetään sanat senhora professora asioidessani aivan arkipäiväisissä tilanteissa tai tervehtiessäni koulun henkilökuntaa.

Minulle on selitetty, että kyseisellä tavalla viestitään tiettyä työpaikalle tyypillistä etäisyyttä ja vedetään raja työkavereiden ja henkilökohtaisten ystävien välille, ja oppilaiden tulisi tällä tavalla kunnoittaa opettajan ja oppilaan välistä eroa. Omista lähtökohdistani tunnen kuitenkin oloni kiusalliseksi ja jopa hieman nöyristellyksi, kun minua kaksikymmentä vuotta vanhempi henkilökunnan jäsen puhuttelee minua titteleillä.

Pelkän etunimen käyttö tuntuu olevan tässä kulttuurissa hyvin epämuodollinen tapa puhutella toista ja todennäköisesti sitä käytetään vain läheisten ystävien tai nuorten keskuudessa. Läheisemmät työkaverinikin saattavat joskus kutsua minua kahdenkeskisessä keskustelussa a colega, rouva kollegaksi.

Oppilaat ovat tosin huomanneet kuukausia sitten, että en ole vaatinut itsestäni käytettävän rouva opettaja -titteliä, vaan pelkkä etunimi on riittänyt. Aluksi se häiritsi muita opettajia, mutta koska en yksinkertaisesti osannut olla kiukkuinen oppilaille siitä, jos he minua etunimelläni puhuttelivat, on siitä tullut pikkuhiljaa käytäntö. Ehkäpä olen menettänyt sitä kautta arvovaltaani, mutta mielestäni oppilaiden kunnioitus pitää saada jollakin muulla tavalla kuin olemalla etäinen. Toki juuri tämänkaltaisissa käytännöissä tulee ilmi kulttuurierot opetuksessa. Vaikka kyseessä näyttäisi olevan vain yksi pieni sana, voi se sisältää niin paljon merkityksiä, että sen vaikutus leviää laajemmallekin.

Illallisguru

Minä alan olemaan aika kehittynyt portugalilainen illallistaja. Eilen puolison kollega kutsui kaverinsa luokse illalliselle. Siis puolison kollegan meille tuntemattoman kaverin luokse. Tämä on niin portugalilaista. Mennä nyt ventovieraan ihmisen kotiin syömään. No, maassa maan tavalla. Näin varmistetaan, ettei kenenkään tarvitse syödä lauantai-iltana yksin, ruokailuhetket ovat täällä ennen kaikkea sosiaalisia tapahtumia.

Illalliselle saapui muitakin, puoliakaan heistä en tuntenut. Väliäkö sillä, sillä assosiaatioketjuihin perustuva jatkuva puheensorina kesti joka tapauksessa lähes viisi tuntia. Muutama elementti illallisilla tuntuu aina pysyvän kuitenkin samana. Ruuasta puhutaan, sitä analysoidaan ja sen alkuperää analysoidaan. Lähes kaikille ruoille voidaan löytää kaupunki, tai kylä, jossa juuri kyseistä ruokalajia on alettu valmistaa. Hiljaisen hetken yllättäessä tilanne pelastetaan puhumalla jalkapallosta. Minusta on tullut täällä aika haka jalkapallosta puhumisessa. Samoin vuosikymmenten takaiset suomalaiset rallitähdet ovat tyypillinen toinen puheenaihe. Siinä aihepiirissä minun pitää vielä tsempata.

Minulle käsittämättömin osa illallista on jälkiruokien alkuperän analysointi. Minun mielestäni 90% portugalilaisista jälkiruoista on keltaisia ja ne sisältävät munaa, sokeria, kanelia ja jotakin muuta ainesosaa. En kerta kaikkiaan vain ymmärrä, miten joku voi erottaa jälkiruoat toisistaan. Kaikki maistuvat lähes samoilta, tuntuvat suussa lähes samoilta ja näyttävät lähes samoilta. Mausteena niissä on sitrushedelmän mehua tai kanelia. Jos on oikein repästy, saattaa niissä olla kaakaojauhetta tai kookosta.

Portugalilainen härkätaistelu

En muista milloin olisin viimeksi tehnyt mitään niin huonolla omalla tunnolla kuin tällä viikolla mennessäni katsomaan härkätaistelua. Seisoessani Portugalin pääareenan ulkopuolella mieleni olisi tehnyt pukeutua valeasuun. Siinä vaiheessa kun kuulin, että kauden avaustaistelu televisioidaan suorana, olisin voinut vaipua maan alle. Lohduttauduin kuitenkin sillä ajatuksella, että kovin moni tuttavistani ei härkätaistelua katsoisi edes television välityksellä, joten ehkä en paljastuisi.

Moni teistä kysyy varmasti nyt, miksi ihmeessä sitten menin katsomaan kyseistä tapahtumaa, mikäli se jo lähtökohtaisesti nakersi omaatuntoani. Minulla ei ole oikeastaan muuta vastausta antaa, kuin uteliaisuus. Halusin nähdä, mitä areenalla tapahtuu ja mistä portugalilaisessa härkätaistelussa on kyse. Halusin nähdä ja kokea tapahtuman, joka niin vahvasti jakaa ihmisten mielipiteitä, mutta joka samalla lasketaan monessa maassa, Portugali mukaan lukien, vielä osaksi kulttuuriperintöä. Lisäksi eräs paikallinen tuttavamme lupautui tulemaan mukaamme kertomaan tapahtuman kulusta, joten päätin tarttua mahdollisuuteen.

Valmistauduin iltaan selailemalla Youtubesta härkätaisteluvideoita, mikä tietenkään ei ole kovin viisasta. Sinne kun on ladattu ne järkyttävimmät pätkät, jotka yleensä ovat espanjalaisen tradition mukaisesta härkätaistelusta, jossa härkä lopulta lyyhistyy verta oksentaen polvilleen ja henkitoreissaan kituen siltä leikataan muistoksi pala korvaa tai häntä. Merkittävin ero espanjalaisen ja portugalilaisen härkätaistelun välillä on se, että portugalilaisessa härkätaistelussa haavoitettu härkä pystyy vielä kävelemään itse pois areenalta, ja eläinlääkäri lopettaa sen areenan ulkopuolella.

Kirjoitin pari viikkoa sitten blogikirjoituksen härkätaistelukauden alkamisesta ja niistä perusteluista, joita härkätaistelun vastustajat ja puolustajat käyttävät puolustaessaan mielipiteitään. Asiasta enemmän kiinnostuneiden kannattaa käydä lukaisemassa se.

Lisää tietoa ja valokuvia kokemuksesta erillisessä bloggauksessa...

Kuvabloggaus portugalilaisesta härkätaistelusta

Kolmetuntinen härkätaistelu kaikkine rituaaleineen ja seremonioineen on seuraavassa tiivistetty 13 kuvaan.

Campo Pequeno - ostari, härkätaisteluareena ja messukeskus samassa. Tilaisuus alkoi klo 22 ja päättyi kolme tuntia myöhemmin.

"Kidutus ei ole taidetta, eikä kulttuuria!"

Härkätaistelun alussa esitellään illan päähenkilöt, ratsastajat eli cavaleirot, avustajat, matadorit sekä kahdeksasta miehestä koostuvat joukkueet, forcadosit.

Härkätaistelu kutakin härkää vastaan koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa cavaleiro, härkätaistelun päähenkilö, esittelee ratsastustaitoaan iskien keihäitä härän niskalihakseen.

Yleisö antaa huutaen, taputtaen tai vislaten välitöntä palautetta cavaleirolle hänen taidoistaan. Taidokas cavaleiro hallitsee ratsunsa niin, ettei se joudu vaaraan.

Taistelua seuraa aitiosta neljän hengen ryhmä, johon kuuluu poliisi, eläinlääkäri, seuran puheenjohtaja ja torvella merkkejä antava soittaja. Valkoinen nenäliina laskettuna Portugalin lipun päälle merkitsee sitä, että taistelija on suoriutunut tehtävästään puheenjohtajaa miellyttävästi ja hän ansaitsee orkesterilta musiikkia, kuten Paso Doblen.

Cavaleiro käy vaihtamassa erikoiskoulutettuja hevosiaan useamman kerran esiintymisensä aikana.

Apuna kentällä toimii aseeton matadori, jonka tehtävänä on tarvittaessa kääntää härän huomio toisaalle.

Härkätaistelun jälkimmäisessä osassa kahdeksan hengen ryhmä, forcados, yrittää pysäyttää hyökkäävän härän paljain käsin.

Tavoiteltu tilanne näyttää jotakuinkin tältä, mutta...

...mutta aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Suurin osa vaatteissa nähdystä verestä lienee lähtöisin härästä, mutta joskus sattuu ihmisiinkin.

Seuraavaksi ryhmä härkiä tulee saattamaan taisteluhärän areenalta pois.

Ja lopuksi päähenkilöt tekevät areenalla kunniakierroksen, mikäli he ovat yleisön mielestä taistelleet riittävän hyvin. Heille heitellään kukkia, vaatteita, kenkiä tai lähes mitä vain musiikin soidessa taustalla.