Sataa, sataa, ropisee

Em Abril, aguas mil. Tämä on paikallista säätietämystä. Kun maaliskuussa kevät alkaa ja ensimmäiset lämpimän aurinkoiset päivät hellivät portugalilaisia, huhtikuussa palataan sateisiin. Ilmeisesti perinnetieto ei ole tuulesta temmattua, sillä viime viikot täällä on ollut pilvistä ja sateista. On sinänsä harmillista, että Euroopan aurinkoisimpana pääkaupunkina tunnettu Lissabon ei ole sinitaivasta näyttänyt kovin monena päivänä Suomi-vieraillemme. Toivottavasti toukokuun alku tuo viimeistään muutoksen.

Seikkailu Sintrassa

Lähellä Lissabonia sijaitsee Sintran pieni kaupunki, jonka monet nimeävät ykköskohteeksi puhuttaessa parhaista päiväretkistä. Olen jostakin syystä onnistunut yli vuoden asumaan Portugalissa käymättä siellä. Tämä epäkohta piti toki korjata, ja yhdessä Suomesta tulleiden ystävien kanssa lähdimme eräänä pilvisenä huhtikuun maanantaina retkelle Sintraan.

Kaapattuamme Starbucksista kahvit nousimme Rossion asemalta paikallisjunaan. Aamumme oli venynyt melko pitkäksi, joten pääsimme matkaan vasta iltapäivällä. Junalippu Sintraan ei montaa euroa maksanut ja 40 minuutin matkan jälkeen poistuimme junasta pienellä idyllisellä juna-asemalla keskellä vehreää vuoristoseutua. Emme olleet liiemmin valmistautuneet matkaan etukäteen, mikä saattoi olla loppupeleissä myös etu. Meillä ei nimittäin ollut kauhean paljon odotuksia eikä ennakkokuvaa siitä, mitä matkamme tulee pitämään sisällään.

Juna-asemalta oli helppo valita oikea suunta, sillä opastukset historialliseen keskustaan olivat kunnossa. Noin kilometrin kävelymatkan jälkeen saavuimme eloisaan taajamaan, jossa oli kahviloita, ravintoloita ja opasteita eri nähtävyyksiin. Sintra on tullut kuuluisaksi entisaikojen hallitsijoiden ja valtaapitävien kesänviettopaikkana ja nykyäänkin päänähtävyyksiin kuuluvat ylelliset palatsit ja fantasiapuutarhat. Lisäksi ylhäällä vuorenlaella piirtyy yli tuhat vuotta sitten rakennettu maurien linnoituksen silhuetti ja tämä arabivalloittajien ajoista muistuttava rakennelma on myös yleisölle avoinna.

Loputtomalta tuntuva tie Penan palatsille.

Itse olin päättänyt nauttia Sintrasta ilman kiipeämistä maurilaislinnoitukselle. Alhaalta käsin se näytti sijaitsevan niin käsitttämättömän korkealla, että en koskaan pystyisi hengissä sinne kiipeämään. Olimme lisäksi sen verran surffailleet netissä, että mieleemme oli painunut kirjoitus, jossa todettiin "vain hullujen jättävän Sintrassa väliin Penan palatsin". Etsimme siis tienviitan kohti Penan palatsia ja lähdimme kiipeämään. Kiivettyämme yli tunnin mutkittelevaa autotietä vuorenrinnettä ylöspäin olimme heittää toivomme, sillä jos olisimme tienneet matkan olevan niin pitkä, olisimme varmasti hypänneet turistibussiin, joka palatsille menee. Huumorinkukka rintapielessä jatkoimme kuitenkin kipuamista, kunnes tajusimme, että Penan palatsi sijaitsee vielä jopa korkeammalla ja kauempana kuin maurilaislinnoitus, joka sekin hipoi alhaalta katsottuna pilviä. Yllätyin itsekin siitä, että olin tietämättömänä kiivennyt huipulle asti.

Penan palatsin vaaleanpunainen osa. Vielä on nousemista...

Perille päästyämme ostimme 16 euroa maksavan yhteislipun Penan palatsiin ja maurilaislinnoitukseen. Pilvet olivat melko alhaalla ja maisemat, joiden piti avautua aina Atlantin valtamerelle asti, jäivät melko utuisiksi. Maurilinnoitukselta lähtiessämme huomasimme myös, että mutkittelevan neljän kilometrin autotien sijaan olisimme voineet valita neljä kertaa lyhyemmän metsäpolun suoraan Sintran keskustaan. Lähes kymmenen kilometrin kohteiden kiertelyn jälkeen ja jalkojen ollessa jatkuvasta kiipeilystä spaghettia emme tienneet olisiko pitänyt nauraa vai itkeä.

4km autotien sijaan olisimme voineet kävellä 700 metriä tätä polkua.

Penan palatsin keltainen osa pilvien peitossa.

Maurilaislinnoitusta kunnostetaan.

Satojen metrien korkeudelta ei tällä kertaa päästy ihailemaan Atlanttia.

Sintran juna-asema alhaalla keskellä.

 
Tällä kertaa retkeemme ei mahtunut muita kohteita, mutta aion palata myöhemmin paikan päälle tutustumaan vielä ainakin satumaiseksi väitettyyn 1800-luvulla rakennettuun Quinta da Regaleiran fantasiapuutarhaan.

Tätä blogia lukeville Sintraan menijöille suosittelen bussikyytiä, mikäli kuntoilu mänty- ja eukalyptysmetsien raikkaassa vehreydessä ei tunnu ensisijaiselta tavalta viettää päivää. Hyvät kengät ja mukavat vaatteet ovat hyödylliset myös, sillä portugalilaiseen tapaan maastoa ei ole muokattu esteettömäksi ja ottipa bussikyydin tai ei, käveltävää tulee paljon vaihtelevassa maastossa. Vuorenhuipulla saattaa myös tuulla, joten aurinkoisenakaan päivänä ei kannata teepaitasillaan matkaan lähteä.

FiveFingers

Kiipeily maurilaislinnoituksessa oli mielenkiintoinen kokemus FiveFingersit jalassa.

Facebook-kaverini on suositellut jo pitkään etuseinällään omituisen näköisiä kenkiä, joissa on omat kolot jokaiselle varpaalle. Nämä Vibram FiveFingers -nimellä kulkevat (urheilu)jalkineet ovat muutaman viime vuoden aikana keränneet ympärilleen fanaattisten kannattajien joukon, jotka vannovat niiden ihmeitätekevään voimaan.

Kengät näyttävät hassuilta, eivätkä ne missään nimessä ole kauniit, mutta aloin kiinnostua niistä otettuani selvää niiden "toimintaperiaatteesta" tai pitäisikö puhua ennemmin "toimimattomuusperiaatteesta". Koska ne ohuen pohjan, keveyden ja varvastaskujen vuoksi jäljittelevät paljasjaloin kävelemistä, mahdollistavat ne jalkojen pienten ja tärkeiden lihasten kehittymisen ja sitä kautta auttavat monissa jalkaongelmissa. Lähestymistapa on siis täysin vastakkainen sille näkemykselle, että jalkojen kaaria pitäisi tukea erikoismuotoilluilla kengillä ja askeliskuja pitäisi vaimentaa.

Kärsittyäni liian kauan erilaisista jalkaongelmista, päätin antaa mahdollisuuden FiveFingersseille. Totuttelin niihin aluksi lyhyillä kävelyretkillä, mutta jalkani ottivat ne vastaan alusta alkaen valtavan hyvin. Ensimmäinen todellinen tulikoe oli päiväretki Sintrassa, jossa kävelin niillä kymmenisen kilometriä vaihtelevassa maastossa. Toki jalkani olivat spaghettia moisen tallustelun jälkeen, mutta ilokseni vihlovaa kipua kantapään alla ei ole ilmestynyt. Lisäksi pitkät pohjeluulihakset ovat kipeytyneet, mutta luulen sen johtuvan uudenlaisesta kävelyasennosta.

Ehkä eniten olen nauttinut kuitenkin siitä tuntumasta, joka "paljasjaloin" kävelemisestä tulee. Maastonmuodot tuntee jalkojen alla ja suurin osa pintamateriaaleista todellakin tuntuu miellyttävältä jalan alla. Pienet epätasaisuudet hierovat jalkapohjaa ja pakottavat jalan lihaksia mukautumaan maastoon. Varpaat saavat liikkua omaan tahtiin ja epätasaisessa maastossa jokainen varvas joutuu töihin. Pohjamateriaali on viiltosuojattua kumia ja kengät voi pestä pesukoneessa. Lisää tietoa kengistä löytyy täältä.

Kuukauden käyttökokemuksen perusteella olen huomannut ihmisten kiinnittävän kenkiin huomiota. He tuijottavat kenkiä enemmän tai vähemmän avoimesti ja moni portugalilainen haluaa jakaa mielipiteensä kenkien ulkonäöstä. Yleensä heidät voi jakaa joko kengistä kiinnostuneisiin tai niistä huvittuneisiin. Lisäksi olen muutaman kerran potkaissut varpaani (siis vain yhden niistä) koholla olleeseen kiveen, ja päästänyt muutaman ärräpään. Suosittelen kengistä kiinnostuneita surffailemaan netissä ja etsimään lisätietoa. Ostopäätöstä tehtäessä eri malleja ja kenkiä kannattaa sovittaa, sillä kengän on istuttava napakasti jalkaan.

Rouva opettaja äänessä

"Rouva opettaja on hyvä ja viettää oikein hyvän viikonlopun." "Mitä mieltä rouva kollega on tästä asiasta?" Tällainen puhuttelu on minulle tuttu ainoastaan viidenkymmenen vuoden takaisista Suomi-filmeistä ja ehkä juuri siitä syystä en puolen vuoden jälkeenkään en ole vielä tottunut portugalilaiseen puhuttelukulttuuriin. Titteleiden käyttö on syvällä portugalin kielessä ja kulttuurissa, mutta niiden käyttö ei suomalaiseen yltiöpäiseen tasa-arvopuheeseen istu helpolla.

Kuten lähes kaikkialla muuallakin maailmassa, koulussa työskentelevät on jaettu opettajiin ja ei-opettajiin, professores e não docentes. Korvissani särähtää kuitenkin aina kun nimeni eteen liitetään sanat senhora professora asioidessani aivan arkipäiväisissä tilanteissa tai tervehtiessäni koulun henkilökuntaa.

Minulle on selitetty, että kyseisellä tavalla viestitään tiettyä työpaikalle tyypillistä etäisyyttä ja vedetään raja työkavereiden ja henkilökohtaisten ystävien välille, ja oppilaiden tulisi tällä tavalla kunnoittaa opettajan ja oppilaan välistä eroa. Omista lähtökohdistani tunnen kuitenkin oloni kiusalliseksi ja jopa hieman nöyristellyksi, kun minua kaksikymmentä vuotta vanhempi henkilökunnan jäsen puhuttelee minua titteleillä.

Pelkän etunimen käyttö tuntuu olevan tässä kulttuurissa hyvin epämuodollinen tapa puhutella toista ja todennäköisesti sitä käytetään vain läheisten ystävien tai nuorten keskuudessa. Läheisemmät työkaverinikin saattavat joskus kutsua minua kahdenkeskisessä keskustelussa a colega, rouva kollegaksi.

Oppilaat ovat tosin huomanneet kuukausia sitten, että en ole vaatinut itsestäni käytettävän rouva opettaja -titteliä, vaan pelkkä etunimi on riittänyt. Aluksi se häiritsi muita opettajia, mutta koska en yksinkertaisesti osannut olla kiukkuinen oppilaille siitä, jos he minua etunimelläni puhuttelivat, on siitä tullut pikkuhiljaa käytäntö. Ehkäpä olen menettänyt sitä kautta arvovaltaani, mutta mielestäni oppilaiden kunnioitus pitää saada jollakin muulla tavalla kuin olemalla etäinen. Toki juuri tämänkaltaisissa käytännöissä tulee ilmi kulttuurierot opetuksessa. Vaikka kyseessä näyttäisi olevan vain yksi pieni sana, voi se sisältää niin paljon merkityksiä, että sen vaikutus leviää laajemmallekin.

Illallisguru

Minä alan olemaan aika kehittynyt portugalilainen illallistaja. Eilen puolison kollega kutsui kaverinsa luokse illalliselle. Siis puolison kollegan meille tuntemattoman kaverin luokse. Tämä on niin portugalilaista. Mennä nyt ventovieraan ihmisen kotiin syömään. No, maassa maan tavalla. Näin varmistetaan, ettei kenenkään tarvitse syödä lauantai-iltana yksin, ruokailuhetket ovat täällä ennen kaikkea sosiaalisia tapahtumia.

Illalliselle saapui muitakin, puoliakaan heistä en tuntenut. Väliäkö sillä, sillä assosiaatioketjuihin perustuva jatkuva puheensorina kesti joka tapauksessa lähes viisi tuntia. Muutama elementti illallisilla tuntuu aina pysyvän kuitenkin samana. Ruuasta puhutaan, sitä analysoidaan ja sen alkuperää analysoidaan. Lähes kaikille ruoille voidaan löytää kaupunki, tai kylä, jossa juuri kyseistä ruokalajia on alettu valmistaa. Hiljaisen hetken yllättäessä tilanne pelastetaan puhumalla jalkapallosta. Minusta on tullut täällä aika haka jalkapallosta puhumisessa. Samoin vuosikymmenten takaiset suomalaiset rallitähdet ovat tyypillinen toinen puheenaihe. Siinä aihepiirissä minun pitää vielä tsempata.

Minulle käsittämättömin osa illallista on jälkiruokien alkuperän analysointi. Minun mielestäni 90% portugalilaisista jälkiruoista on keltaisia ja ne sisältävät munaa, sokeria, kanelia ja jotakin muuta ainesosaa. En kerta kaikkiaan vain ymmärrä, miten joku voi erottaa jälkiruoat toisistaan. Kaikki maistuvat lähes samoilta, tuntuvat suussa lähes samoilta ja näyttävät lähes samoilta. Mausteena niissä on sitrushedelmän mehua tai kanelia. Jos on oikein repästy, saattaa niissä olla kaakaojauhetta tai kookosta.

Portugalilainen härkätaistelu

En muista milloin olisin viimeksi tehnyt mitään niin huonolla omalla tunnolla kuin tällä viikolla mennessäni katsomaan härkätaistelua. Seisoessani Portugalin pääareenan ulkopuolella mieleni olisi tehnyt pukeutua valeasuun. Siinä vaiheessa kun kuulin, että kauden avaustaistelu televisioidaan suorana, olisin voinut vaipua maan alle. Lohduttauduin kuitenkin sillä ajatuksella, että kovin moni tuttavistani ei härkätaistelua katsoisi edes television välityksellä, joten ehkä en paljastuisi.

Moni teistä kysyy varmasti nyt, miksi ihmeessä sitten menin katsomaan kyseistä tapahtumaa, mikäli se jo lähtökohtaisesti nakersi omaatuntoani. Minulla ei ole oikeastaan muuta vastausta antaa, kuin uteliaisuus. Halusin nähdä, mitä areenalla tapahtuu ja mistä portugalilaisessa härkätaistelussa on kyse. Halusin nähdä ja kokea tapahtuman, joka niin vahvasti jakaa ihmisten mielipiteitä, mutta joka samalla lasketaan monessa maassa, Portugali mukaan lukien, vielä osaksi kulttuuriperintöä. Lisäksi eräs paikallinen tuttavamme lupautui tulemaan mukaamme kertomaan tapahtuman kulusta, joten päätin tarttua mahdollisuuteen.

Valmistauduin iltaan selailemalla Youtubesta härkätaisteluvideoita, mikä tietenkään ei ole kovin viisasta. Sinne kun on ladattu ne järkyttävimmät pätkät, jotka yleensä ovat espanjalaisen tradition mukaisesta härkätaistelusta, jossa härkä lopulta lyyhistyy verta oksentaen polvilleen ja henkitoreissaan kituen siltä leikataan muistoksi pala korvaa tai häntä. Merkittävin ero espanjalaisen ja portugalilaisen härkätaistelun välillä on se, että portugalilaisessa härkätaistelussa haavoitettu härkä pystyy vielä kävelemään itse pois areenalta, ja eläinlääkäri lopettaa sen areenan ulkopuolella.

Kirjoitin pari viikkoa sitten blogikirjoituksen härkätaistelukauden alkamisesta ja niistä perusteluista, joita härkätaistelun vastustajat ja puolustajat käyttävät puolustaessaan mielipiteitään. Asiasta enemmän kiinnostuneiden kannattaa käydä lukaisemassa se.

Lisää tietoa ja valokuvia kokemuksesta erillisessä bloggauksessa...

Kuvabloggaus portugalilaisesta härkätaistelusta

Kolmetuntinen härkätaistelu kaikkine rituaaleineen ja seremonioineen on seuraavassa tiivistetty 13 kuvaan.

Campo Pequeno - ostari, härkätaisteluareena ja messukeskus samassa. Tilaisuus alkoi klo 22 ja päättyi kolme tuntia myöhemmin.

"Kidutus ei ole taidetta, eikä kulttuuria!"

Härkätaistelun alussa esitellään illan päähenkilöt, ratsastajat eli cavaleirot, avustajat, matadorit sekä kahdeksasta miehestä koostuvat joukkueet, forcadosit.

Härkätaistelu kutakin härkää vastaan koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa cavaleiro, härkätaistelun päähenkilö, esittelee ratsastustaitoaan iskien keihäitä härän niskalihakseen.

Yleisö antaa huutaen, taputtaen tai vislaten välitöntä palautetta cavaleirolle hänen taidoistaan. Taidokas cavaleiro hallitsee ratsunsa niin, ettei se joudu vaaraan.

Taistelua seuraa aitiosta neljän hengen ryhmä, johon kuuluu poliisi, eläinlääkäri, seuran puheenjohtaja ja torvella merkkejä antava soittaja. Valkoinen nenäliina laskettuna Portugalin lipun päälle merkitsee sitä, että taistelija on suoriutunut tehtävästään puheenjohtajaa miellyttävästi ja hän ansaitsee orkesterilta musiikkia, kuten Paso Doblen.

Cavaleiro käy vaihtamassa erikoiskoulutettuja hevosiaan useamman kerran esiintymisensä aikana.

Apuna kentällä toimii aseeton matadori, jonka tehtävänä on tarvittaessa kääntää härän huomio toisaalle.

Härkätaistelun jälkimmäisessä osassa kahdeksan hengen ryhmä, forcados, yrittää pysäyttää hyökkäävän härän paljain käsin.

Tavoiteltu tilanne näyttää jotakuinkin tältä, mutta...

...mutta aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Suurin osa vaatteissa nähdystä verestä lienee lähtöisin härästä, mutta joskus sattuu ihmisiinkin.

Seuraavaksi ryhmä härkiä tulee saattamaan taisteluhärän areenalta pois.

Ja lopuksi päähenkilöt tekevät areenalla kunniakierroksen, mikäli he ovat yleisön mielestä taistelleet riittävän hyvin. Heille heitellään kukkia, vaatteita, kenkiä tai lähes mitä vain musiikin soidessa taustalla.

Kertomuksia Brasiliasta

Kahvittelin jokin aika sitten Brasiliasta kotoisin olevan uuden tuttavani kanssa. Hän kertoi tarinoita elämästään Atlantin toisella puolella ja minusta oli valtavan avartavaa sukeltaa kolmeksi tunniksi täysin toisenlaiseen elämään kuin omani on ollut. Ylipäätään minusta on upeaa tavata ihmisiä, joiden kanssa löytyy keskusteluyhteys täysin erilaisista elämäntarinoista huolimatta.

Päällimmäisenä mieleeni jäi kertomus, joka sai alkunsa hänen brasilialaisesta ystävästään. Tämä kyseinen ystävä oli päivitellyt joskus Tanskan lehdistössä olleen päivän pääuutisaiheena väkivaltaisen kioskiryöstön, jossa myyjää oli uhattu puukolla. Brasilialaisystävykset eivät omasta elämänkokemuksestaan johtuen ymmärtäneet, mikä tapahtuneessa oli ylittänyt uutiskynnyksen. Molemmat kun laskivat olleensa ainakin kolme-neljä kertaa tilanteessa, jossa heitä oli uhattu ase ohimolla. En oikein tiennyt mitä sanoa. Kaverini päätyikin jatkamaan kertomustaan jakamalla käytännön vinkkejä tilanteisiin, joissa aseella uhaten tulee ryöstetyksi. Tuollaiset taidot kai kuulunevat brasilialaisnuorten perustietämykseen.

Toki olen tiennyt, että Brasiliassa väkivalta ja huumerikollisuus on yleistä, mutta joskus tällaisen tiedon todella sisäistää vasta sitten, kun kuulee jonkun kertovan miten kaikki tämä vaikuttaa elämään. Esimerkiksi vieraita, jotka saapuvat kylään liian hienolla autolla, ei ole aina hyvä päästää sisään, mikäli ei halua antaa sellaista vaikutelmaa, että olisi rikas. Tai että punaisiin liikennevaloihin ei kannata pysähtyä autolla, mikäli haluaa omistaa autonsa vielä valojen vaihduttua vihreäksi.

Mieleeni jäi myös tarina, jossa hän muisteli ensitapaamista hyvän nuoruudenystävänsä kanssa.  Kaverini oli muuttanut juuri uudelle paikkakunnalle ja kulkenut kadulla skeittilaudan kanssa, kun tuntematon poika oli pysäyttänyt hänet kadulla. Ensimmäinen ajatus kaverillani oli, että nyt lähtee omaisuus. Vastaantullut poika oli kuitenkin pyytänyt häntä skeittamaan pihaansa, johon ystäväni vastasi myöntävästi ottaen samalla riskin siitä, että kokonainen jengi ryöstää hänet jossakin syrjäisessä paikassa. Vasta kun uuden tuttavan äiti oli tarjonnut suklaakeksejä keittiössä ja pojat olivat alkaneet skeittamaan, pelko ryöstetyksi tulemisesta oli haihtunut. En oikein taaskaan osannut sanoa mitään, harvemmin kuitenkin jouduin lapsena miettimään samankaltaisia ongelmia.

Tietullit

Portugalissa on käytössä tietullit lähes kaikilla suuremmilla teillä. Kilometrihinta vaihtelee tiestä riippuen muutamasta sentistä jopa kymmeneen senttiin. Käytännössä siis sadan kilometrin ajohinnaksi moottoritiellä voi tulla jopa kymmenen euroa.

Käytäntöä on kritisoitu täällä valtavasti. Ensinnäkin portugalilaiset olettavat saavansa valtiolle maksamiensa verojen vastineeksi ajaa kotimaansa teitä vapaasti maksamatta yksityisille tienrakennuttajille ja valtiolle kohtuuttomia summia tietullien muodossa. Suomessa käydessään portugalilaiset ystäväni ovat olleet haltioissaan siitä, että esimerkiksi Helsingistä Tampereelle saa ajaa hyvää moottoritietä täysin ilmaiseksi.

Sen lisäksi, että tietullit ovat jälleen kerran rahanmenoa paikallisille, verottaa se itäturistienkin intoa saapua Espanjasta lomalle muuten edullisempaan Portugaliin. Esimerkiksi maan eteläosan, Algarven, halki kulkeva pääväylä muutettiin maksulliseksi vuoden alusta, ja sen seurauksena liikenne on vähentynyt kyseisellä tiellä yli 50 prosenttia. Osa turisteista on yksinkertaisesti jäänyt saapumatta alueelle ja paikalliset ovat alkaneet käyttää ilmaisia pikkuteitä.

Toisaalta yksityisten firmojen rakentamat tiet ovat maksullisuudesta huolimatta välillä aika hulppean näköisiä. Ne näyttävät turvallisilta kaikkine varusteluineen, ja esimerkiksi vuoristoon rakennettuihin teihin on lisätty erilliset hätäpysäytysliittymät, mikäli auton kuljettaja menettää autonsa hallinnan alamäessä, hän voi ohjata auton liittymiin, joiden päässä on pehmustettu päätyseinä törmäystä varten. Eräältä bussikuskilta kyselinkin, kuinka aktiivisessa käytössä kyseiset liittymät ovat. Kuski arveli niiden käytön olevan kuitenkin äärimmäisen harvinaista.

Tietulliasema Lissaboniin saapuville. Sillan ylittäminen maksaa ajoneuvosta riippuen vähintään euron.

Iloinen paluu koulunpenkille

Reilun kahden viikon pääsiäisloman jälkeen oli ihana palata kouluun, kun ensimmäinen teini, joka vastaan käytävällä tuli, rutisti melkein hengiltä, mosautti kunnon suukot poskille ja ylpeästi kertoi, kuinka on treenannut englantia lomallaan. Toinen 15-kesäinen tuli samaan syssyyn kehumaan Emma Salokosken musiikkia, johon hänet tutustutin ja lupasi tuoda jotakin yhtä smoothia musiikkia minulle vaihtarina.

Oppitunneilla autoin parhaiden kykyjeni mukaan oppilaita, jotka eivät pysyneet kieliopissa kärryillä ja työn tekeminen pitkästä aikaa tuntui kivalta. Olen ylpeä oppilaistani, joiden rohkeus puhua englantia ja taito ymmärtää kuulemaansa on kehittynyt huimasti.

Opettajanhuoneessakin jälleennäkemisen riemu katkoi kylkiluita ja kostutti posket. Etäisemmiltä opettajilta vastaanotin lämpimän hymyn, läheisemmiltä vahvan rutistuksen ja poskisuudelmat. Joskus tuntuu, että minua kohdellaan vielä erityisen lämpimästi ihan siitä syystä, että tietävät minun tulevan pohjoisesta. Miespuolinen kollega istahti opettajanhuoneessa vierelle. Laski kätensä reidelleni ja alkoi selittää perjantaisesta luokkaretkestä, johon minut on kutsuttu. Kaikkeen tähän olen alkanut jo tottua.

Oppilaiden ja opettajien fyysisestikin läheiset välit voivat tuntua suomalaisittain vierailta. Tottahan olisi erikoista, mikäli Suomessa yläasteen käytävillä määräänsä enempää opettajia halailtaisiin tai pussailtaisiin, ääritapauksissakin joku tulkitsisi tilanteen väärin. Kyseessä taitaa olla samanlainen vaikeasti selitettävä kulttuurinen ilmiö kuin on suomalaisten menestyminen Pisa-tutkimuksissa. Hyvin menee Suomen kouluissa, mutta haasteena onkin miten sama järjestelmä saataisiin kopioitua muualle.

Sosiaaliset taidot ja yhteisöllisyys ovat portugalilaisten vahvaa osaamisaluetta, mutta vaikea sitä on pohjoiseen tuoda. Joku voisi kysyä, tarvitseekokaan. (Kyllä tarvitsisi, ihminen tarvitsee läheisyyttä!) Mikäli olen oppitunnilla Suomessa joskus oppilaan olkapäälle käteni laskenut, on se useimmiten siitä nopeasti karistettu pois.

Viimeinen parin kuukauden jakso portugalilaisessa koulussa on siis alkanut.

Tyylibloggaus

Tyyliblogit keikkuvat aina lukijalistojen kärjessä. Saako sillä tyylipisteitä, että kynnet ovat samanväriset kuin sateenvarjo? Tänään nimittäin sataa ulkona.

Portugalilaista asumista

Taas on tullut todistetuksi se, että ihminen pärjää paljon yksinkertaisemmissa oloissa, kuin mihin luulee tottuneensa. En osaa edes kuvitella tilannetta, jossa minua olisi Suomessa jossakin isossa ruuhka-Suomen kaupungin kerrostalossa käsketty kantaa juomavesi kaupasta samalla kun olisi kytketty asunnosta pois lämmin vesi, lämmitys sekä poistettu ääntä ja lämpöä eristävät rakenteet ja toimiva jätevesijärjestelmä. Tuskin olisi myöskään ollut tilannetta, jossa keittiön lattia olisi kaivettu auki ja todettu viemäritukoksen lisäksi rottien syöneen puolet lattian tukirakenteista ja suljettu ongelma laudanpalasella ja pakkausteipillä. Tai että homekasvustot kukkisivat seinillä kunnes ne maalattaisiin piiloon.

Ehkä pitää myöntää, että tuo edellinen kuvaus oli hieman sensaatiohakuinen. Ei täällä sen huonompi tilanne ole kuin sadoissa tuhansissa muissa parikymmentä vuotta vanhoissa kaupunkiasunnoissa Portugalissa. Kun rahaa ei ole ollut uudistaa kaupunkitekniikkaa, tämän kaltaiset ongelmat ovat arkipäivää. Lopetin juuri antibioottikuurin kuukauden kestäneen hengitystietulehduksen nujertamiseksi, toivottavasti se jää siihen. Vessassa leijuu ammoniakin haju, joka nousee tukkeutuneista viemäreistä, mutta kyllä senhor vuokraisäntä niitä aina viikoittain käy tökkimässä auki.

Moni on kysynyt meiltä miksi emme vaihda asuntoa. Sen lisäksi että edullisen asunnon löytäminen kalustettuna olisi haasteellista ja prosessi veisi kuukausia, mikään ei takaisi sitä, että se olisi yhtään paremmassa kunnossa kuin tämä. Kärvistelemme siis vielä kaksi ja puoli kuukautta täällä. Ongelmat ovat kuitenkin ilmaantuneet pikkuhiljaa, ja niihin on kai vain tottunut. Jos olisimme kaiken tämän tienneet lokakuussa, emme varmasti olisi tänne muuttaneet.

Kraanasta tuleva vesi on periaatteessa täällä juomakelpoista, mutta se ei kuitenkaan ole niin tasalaatuista, eikä niin kemikaaleista vapaata, että sitä viitsisi pääasiallisena juomavetenä käyttää. Ongelma on välillä vedenpuhdistuksessa, välillä putkistoissa. Paikalliset tuovat juomaveden kaupasta, siksi mekin olemme samaan lähteneet. Sitä alkaa aika paljon säästeliäämmäksi veden suhteen, kun sen joutuu itse kantamaan juotavakseen.

Keskuslämmitystä täällä ei ole ja käytössä on liikuteltavia sähköpattereita. Sähkö on vaan niin kallista, ja rakenteet falskaavat niin paljon, ettei niitä viitsi käyttää kuin äärimmäisessä hädässä. Kummasti sitä pärjää kun pistää vaatetta lisää päälle.

Entä sitten lämmin vesi? Sitä saa, kunhan pistää kaasulämmityksen päälle keittiöstä. Tiskausta ja suihkua varten lähinnä käytämme lämmintä vettä, muuten pärjäämme kylmällä. Kun itse joutuu maksamaan jokaisen kaasulämmityssekunnin, sitä alkaa kummasti pärjäämään kylmällä vedellä monissa arkipäivän tilanteissa.

Entäpä sitten eristyksen puute. Tuleepa ainakin aistittua ympäristön säätilan vaihdokset paremmin. Ja yhteisöllisyys naapureidenkin kanssa paranee, sitä kun ei aina erota onko naapuri huutamassa omassa eteisessä, rappukäytävässä vai kadulla.

Kaikesta tästä huolimatta olen todella iloinen, että olen nämä kuukaudet saanut asua ihan oikeassa portugalilaisessa asunnossa. Vasta käytännön kokemuksen olen huomannut, että yksinkertaisemmissakin oloissa tulee toimeen ja suomalainen talonrakennus on pääosin huippulaadukasta. Ja olemmehan me sentään vielä Euroopassa, ja EU-säädösten vaikutusalueella. Voin vain kuvitella, mitä asuminen olisi oikeasti alkeellisissa oloissa...

Jorman kukkulalta Jeesuksen jalkojen juureen

Pääsiäisen pyhinä meille saapui ensimmäiset ystävät Suomesta kylään. Sää oli aurinkoinen, mutta elohopea pysytteli yllättävän koleissa lukemissa. Mietin kovasti, mitä haluaisin näyttää kaupungistani ensikertalaisille, kun aikaa on vain pari päivää.

Lissabonissa tulee käveltyä aina paljon. Julkinen liikenne ei historiallisessa keskustassa kuljeta nähtävyyksien juurelle, vaan mukulakivien päällystämiä pikkukujia pitää kiipeillä kunnes jalat ovat melkein rakoilla. Raitiovaunuja ja "funicular"-mäkihissejä kannattaa hyödyntää, mikäli pelkää turnauskestävyyden loppuvan, eivätkä taksitkaan ole kalliita. Päädyimme kiipeämään Alfaman keskiaikaisten kapeiden kujien kaupunginosasta ylös mäen päällä tutustumaan Castelo de São Jorgen linnaan sekä myöhemmin Belèmiin, jossa voi nauttia nähtävyyksistä hieman avarammissa puistomaisemissa.

Näkymä Castelo de São Jorgen linnalta Lissabonin ja Tejo-joen yli Almadan Cristo Reille

Almadan puolella kohoava Cristo Rei -patsas tarjoaa mahdollisuuden nähdä Lissabon ja ympäröivä alue lintuperspektiivistä. Brasilialaista esikuvaansa matkivan patsaan juurelta pääsee maisemia ja juurelle rakennettua kappelia ihailemaan ilmaiseksi, mutta jos mielii hissillä patsaan ylätasanteelle, muutama euro pitää hissilipusta pulittaa. Maisemat ovat maksamisen arvoisia.

Tuolla keskellä on meidän koti.

Lissabonista Cristo Reille pääsee lautalla ja bussilla. Lissabonin puolelta Cais do Sodrén metroaseman yhteydessä olevasta terminaalista lähtee lauttoja joen yli Casilhasiin, josta voi jatkaa joko kävellen rantaa pitkin tai bussilla Cristo Reille. Patsasalue suljetaan illansuussa, joten kannattaa olla liikkeellä valoisaan aikaan.

Expatriaattielämää blogin muodossa

Hyvää pääsiäistä ystäville, perheenjäsenille ja kaikille uusille lukijoille, jotka blogini ovat löytäneet viime viikkojen aikana. Olen katsellut tilastoista lukijakunnan laajentuneen aika moneen maahan. Todennäköisesti siellä ruudun toisella puolella blogiani seuraa expatriaattielämää viettäviä suomalaisia tai sitten maailmalta löytyy paljon muuten vain Portugalista kiinnostuneita ihmisiä.

Elämä on alkanut jo arkipäiväistyä täällä sen verran, että olen tarkoituksella lisännyt blogiini myös perinteisiä turistikohdebloggauksia, joskus kun tuntuu vaikealta löytää kerrottavaa jokapäiväisestä elämästä. Toki kirjoitan tänne jatkossakin kuulumisiamme ja yritän jatkaa bloggauksia myös paikallisesta koulumaailmasta, kunhan loma taas loppuu ja koulutyö pääsee alkuun. Mielenkiintoisia aiheita täältä löytyy vaikka kuinka, ja yritän tarkastella tätä maata nimenomaan omien silmieni kautta, ihmetellä, kuvailla ja sanoittaa niitä tuntemuksia, mitä oman kulttuurin ulkopuolella asuminen synnyttää niin hyvässä kuin pahassakin.

Bloggerin kommenttikenttä toimii vähän vaihtelevasti, mutta vastaanotan sitä kautta mielelläni juttutoiveita, kuulumisia ja mielipiteitä kaikilta teiltä.

Hei, olen kotoisin AAA:sta

Tänään koin yllätyksen keskustellessani lounaalla tuttavani kanssa. Standard&Poor'sin luottoluokitukset näyttävät nimittäin vaikuttavan jo sosiaalisiin suhteisiinkin. En olisi ikinä uskonut, että minulle perustellaan jotakin henkilökohtaista mielipidettä sillä, että olen kotoisin "AAA":sta. Oikeasti!

Se, etten ymmärrä täysin brasilialaisten maahanmuuttolainsäädäntöä ja EU:n passinmyöntöperusteita Portugalissa, ei johdu siitä, että olen kotoisin "AAA":sta, tai että minulla olisi vaikeuksia ymmärtää B-luottoluokitusmaiden elämää. Syynä voi olla se, että olen Suomesta, mutta jonkun amerikkalaisen luottoluokitusfirman kirjainyhdistelmää en suostu ottamaan uudeksi identiteetikseni saatikka kotimaakseni.

Tiedän kyllä, että Suomella ja suomalaisilla on taloudellisesti ihan omanlaisensa maine täällä päin Eurooppaa. Tuntuu kuitenkin pahalta huomata, että taloudellinen epätasa-arvo etelä- ja pohjois-Euroopan välillä alkaa kasvaa niin suuriin mittasuhteisiin, että se alkaa näkyä jo ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Suomalaisena tasa-arvon vankkumattomana kannattajana minusta olisi kammottavaa jos meidän maamme joutuisi "valkoisen rikkaan siirtomaaisännän rooliin" Euroopan sisällä.

Portugalilaiset ovat jo jonkin aikaa pelänneet, että Brasilian kaltainen epätasa-arvoinen yhteiskunta alkaa rakentua myös Portugaliin, mikäli tuloerot kasvavat liikaa. En usko että se on todellinen uhkakuva tällä hetkellä, mutta ymmärrän tietyllä tavalla portugalilaisten huolen tässä taloustilanteessa. Mikäli taloudellinen kehitys ei käänny pian parempaan, saattaa olla, että Euroopan eteläosissa meininki muuttuu.

Toivottavasti talouskriisi saadaan ratkottua pian, tai siihen löydetään jokin lääke. Oli paras ratkaisu sitten auttaa rahallisesti tai jättää kriisimaat yksin selviämään, uskaltaisin väittää, että Euroopan kehittymiselle hyväksi olisi mahdollisimman tasa-arvoisen taloudellisen vakauden säilyttäminen eri maiden kesken.

Härkätaistelukausi on alkanut

Lehdissä on viime päivinä ollut juttua Kataloniasta, jossa on kielletty härkätaistelut. Se on toistaiseksi ensimmäinen ja ainoa manner-Espanjan maakunta, jossa kielto on tullut voimaan. Perusteluiksi mainittiin ensisijaisesti eläinrääkkäyksen lopettaminen, mutta lehdistä olin lukevinani, että kyseessä oli valtaosin poliittiset syyt ja katalaanien halu irroittautua (henkisesti) Espanjasta.

Huolimatta tästä uutisesta Iberian niemimaalla elää yhä vahva härkätaistelujen perinne. Laji on monella alueella vahva osa identiteettiä ja urheilun lisäksi sitä pidetään lähes taiteena. Maailmanlaajuinen vastustus on kuitenkin vähentänyt lajin suosiota, ja Portugalissa härkätaistelukulttuuri elää vahvimmin enää maan keskiosissa, Ribatejon ja Alentejon alueilla (sisämaassa Lissabonin korkeudella).

Härkätaistelun puolestapuhujat ja vastustajat seisovat vahvasti omien mielipiteidensä takana. Vastustajat näkevät lajin brutaalina eläimen alistamisena ja kiduttamisena, eivätkä ymmärrä miksi kukaan haluaisi maksaa ja viihdyttää itseään katsomalla kun viaton eläin teurastetaan. Puolustajat taas kokevat kyseessä olevan osa vuosituhantista (kansallista) kulttuuriperinnettä ja tärkeä elinkeino maaseudulla.

Jotkut pitävät härkätaistelujen vastustamista tekopyhänä kaiken sen eläinten kaltoinkohtelun rinnalla, mitä maailmalla tapahtuu. Härkätaistelun puolustajat korostavat mielellään sitä näkemystä, että taisteluhärät elävät neli-viisivuotiaiksi lähes vapaina laiduntaen, muihin tuotantoeläimiin nähden onnellisen elämän ja kuolevat kunnioitettuina 20 minuutissa osana juhlavaa seremoniaa.

Pystyn ymmärtämään molempia perusteluita. Eläinten tappaminen viihteen vuoksi on eri asia kuin ruoaksi. Toisaalta taas luonnollisen ja "onnellisen" elämän eläneen eläimen tappaminen on jollakin tavalla eettisemmän kuuloista kuin tehotuotantoeläinten koko elämän mittainen kärsimys järkyttävissä olosuhteissa. Toisaalta taas kaikki ennenaikaiseen kuolemaan johtavat tapahtumat ja vapaudenriisto kuulostavat eläinten kannalta kurjalta. Jostain syystä en ole kuitenkaan alkanut kasvissyöjäksikään, joten pidättäydyn toistaiseksi kovin vahvoista mielipiteistä puolesta tai vastaan.


Kirjoitan tästä aiheesta siksi, että härkätaistelukausi Portugalissa on juuri alkanut. Lissabonissa sijaitsevan Campo Pequenon lisäksi läheisissä kylissä ja kaupungeissa on lukuisia härkätaisteluareenoita. Katujen varsilta löytyy härkätaistelumainoksia. Meillä olisi tänään ollut mahdollisuus osallistua oheisessa julisteessa mainostettuun taisteluun, mutta sateen takia se peruttiin. Vietimmekin sen sijaan iltapäivän Free Port -outletissa ukkosmyrskyssä litimäräksi kastuen.

Täältä löytyy Youtube-video oheisessa julisteessa mainostetulta härkätaisteluareenalta. Kyseessä on siis portugalilainen härkätaistelu, joka eroaa espanjalaisesta mm. siinä, että härkää ei tapeta areenalle, vaan se lopetetaan poissa yleisön näkyviltä. Lisäksi härkätaistelussa näkyvässä roolissa ovat ratsastajat, jotka erikoiskoulutettujen portugalilaisten lusitanohevosten selästä seivästävät härän selän, sekä joukko miehiä, jotka painivat härän kanssa paljain käsin.