Ovikellon tarvekartoitus

Meidän ovessamme on tällainen kyltti. Olen pääni puhki koittanut miettiä, miksi se on siinä ja kenelle se on tarkoitettu. En ole keksinyt.

Kiitos postista!

Aivan mahtavaa! Me ollaan saatu taas postia, ja tuliaisia, ja postia! Suurkiitos kaikille, jotka ovat nähneet vaivaa meitä ilahduttaakseen sekä erityiskiitos postinkäännöstä.

Itsekin innostun aina silloin tällöin täältä postia lähettämään, tosin vielä kaupungin ainoa posti, jonka olen löytänyt, on niin kaukana, etten sinne kovin usein jaksa lähteä. Täällä täytyy olla muitakin posteja, tai sitten sellainen salainen postitusjärjestelmä, joka ei ole minulle vielä auennut...

Hassua miten Portugalissa Suomi-tuotteita ei ikävöinyt, mutta täällä ne uppoavat kuin
 veitsi kuumaan voihin (tai miten se nyt menikään...)

Murjottava kissa

Taisin mainitakin jo aikaisemmin, että olemme kissanvahteina. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin, vaikkei kissa tullutkaan kotiin yöksi. Kuulemma se on normaalia murjotusta hylkäämiskokemuksen vuoksi. Omistajat käskivät jättää lohturuokaa raukalle portinpieleen, ehkä se huomenissa näyttää naamaansa.

Kissalla on jokin ihmeellinen muinaisen kreikkalaisen kirjailijan nimi, jota emme koskaan muista oikein, siksipä mirri sai tänään lempinimekseen Europenis, se on kuitenkin lähin onomatopoeettinen jäljitelmä, joka mieleen on tullut.

Lontoon musikaaleista

Lontoo on yllättävän lähellä Oxfordia, ja näiden kuuden viikon aikana siellä on tullutkin käytyä jo kolme kertaa. Mukavaa käynneissä on ollut se, että joka kerta on nähnyt vähän eri asioita. Kauhean isolta kaupungilta se tuntuu, ja toisin kuin monet muut kaupungit, sieltä tuntuu puuttuvan sellainen varsinainen keskusta, jossa kaikki tapahtuu, ja eri kaupungiosat tarjoavat omia pikkumaailmoitaan nähtäväksi ja koettavaksi. Tällä kertaa pääsin nauttimaan suomalaisen "paikallisoppaan" seurasta ja näin taas sellaisia puolia Lontoosta, joita en itse olisi ihan heti löytänytkään. (Terveiset vielä kerran siis Helsinkiin, toivottavasti istumapaikka lentokoneessa oli mieluisa.)

Päätimme tutustua paikalliseen musikaalitarjontaan viimehetken alennuslipuilla. Vaikka pikkubudjetilla matkustaminen ja kokemuksien hankkiminen on useimmiten parempi vaihtoehto kuin olla tutustumatta uusiin juttuihin ollenkaan, taisi tällä kertaa hinta ja tarjonta kulkea kuitenkin käsi kädessä. Ostimme halvimmat liput illan Viva Forever -musikaaliin, jonka musiikki oli poimittu Spice Girlsin tuotannosta. Shown käsikirjoittaja oli Todella upeeta -sarjasta tuttu boheemi ja viinaan menevä äiti, jota näyttelee Jennifer Saunders, joten show olisi noin periaatteessa voinut olla helposti omaksuttava höttöhelmikin. Tarina oli kuitenkin löysä, tietyllä tavalla naiivikin, eikä Spaissareitten musiikki kouraissut sielusta, joten en yhtään ihmettele, vaikka lippuja myydäänkin puoleen hintaan ja kriitikot ovat musikaalin lytänneet.

Tässä traileri showsta:

Ei show kuitenkaan täydellinen floppi ollut. Joitakin vitsejä sieltä täältä jopa ymmärsin ja lavastus oli näyttävä. Vaikka Moulin Rouge on edelleen maailman ylivertaisin musikaali sen täydellisyyttä hipovan kokonaisuuden takia, oli Viva Forever ihan kertaallinen. Meni se viihdyttävyydessä Svenska Teaternin Kristina från Duvemålan ohi. Minusta musikaali toimii tyylilajina paremmin, kun se on kevyt, romanttinen tai iloitteleva, jota Duvemåla ei ollut. (Miksi tehdä lähes neljätuntinen musikaali 1800-luvun nälkäkuolemista ja kurjuudesta, kun se voisi toimia paremmin näytelmänä?)

Pääasia että nyt tiedän vähän paremmin, miten alennuslippuja musikaaleihin ja teattereihin löytyy ja netistä voi etsiä vielä lisävinkkejä. Laitan tähän loppuun suomeksi listauksen nyt pyörivistä ja tulevista musikaaleista, mikäli joku innostuu niistä.

Kodinsisustamisen viidakossa

Olen käyttänyt viikkoja sen ihmettelyyn, miksi paikallisista kaupoista ei löydy isoa valikoimaa edullisia keittiön ja kylpyhuoneen tarvikkeita. Luulen kiertäneeni kaikki Oxfordin keskustan putiikit, mutta en ole löytänyt paikallista vapaavalintaa tai kodinykköstä. Toki täälläkin myydään patalappuja ja kattiloita, mutta shoppailuun kuuluu oleellisesti myös valinnanvara, ja sitä täällä ei ole löytynyt alkuunkaan. Hyllyiltä on parhaassakin tapauksessa löytynyt vain joko rumaa tai kallista, mutta harvemmin mitään mitä haluaisin ostaa. Kunnes eräänä päivänä eräs paikallinen tuttavani vihjasi, että täällä kaikki mahdollinen tilataan netistä.

Olen Suomessa asuessani ollut aina aikaani jäljessä juuri sen verran, etten ole nettiostoksien pariin eksynyt. Minulla on ollut aina aikaa kierrellä kauppoja, ja impulsiivisesta luonteestani johtuen kaikki on pitänyt saada kotiin saman tein. Täällä sukelsin kuitenkin ensimmäistä kertaa Amazonin verkkokaupan viidakkoon. Eka kerta sai minut haltioitumaan. Sieltä löytyi kaikki mitä vain halusi ostaa.

Nyt into on kuitenkin laantunut. Tilauksesta on jo viisi päivää ja kotiinkuljetusta pitää kytätä päivätolkulla, varsinkin, kun toimitukset on pilkottu vielä eri päiville. Tänään istuin kotisohvalla kun ovikello vihdoin soi. Juoksin kaksi kerrosta alaspäin avaamaan ovea huomatakseni että murtohälytin oli laitettu päälle. Sen koodattuani pois päältä menin ovelle, mutta huomasin, että se oli laitettu lukkoon, eikä sitä saa auki ilman avainta. Postimiehen jatkaessa ovikellon rimputusta juoksin yläkertaan hakemaan avainta ja pelkäsin koko ajan, että paketti häipyy taivaan tuuliin. Sitten juoksin alas avainnipun kanssa. Eteisessä en kuitenkaan keksinyt, mikä oven lukoista oli laitettu lukkoon, joten en saanut ovia auki. Loppujen lopuksi postimies vain totesi oven läpi, että mitä jos hän jättäisi paketin portaalle. Hmmm... Se oli hyvä idea.

Tällainen paketti oven takana odotti.

Nettiostelun haittapuolia. Paketissa oleva suihkuverho on pari pinkkeysastetta pinkimpi kuin sen piti olla. No, ei tässä konkurssissa paljoa tunnu.

Ohjekylttejä joka lähtöön

Luulin aina ennen, että Suomi on holhousyhteiskunta ylhäisessä yksinäisyydessään. Suomessa asuessa kun tuntuu, että lähes kaikkeen on ohje, sääntö, määräys tai suositus. Varsinkin Portugalissa asuessa eron huomasi, portugalilaiset kun näyttivät luottavan monessa asiassa maalaisjärkeen, hyvään tuuriin tai muuten vain jättivät monet asiat yksilön omalle vastuulle ja päätäntävallalle.

Mutta eivät englantilaiset tule kovin kaukana suomalaisten perässä, saattavat mennä monien ohjekylttien perusteella jopa ohi. Olen jo pitkään bongaillut kaupungilla kylttejä, jossa kerrotaan, miten asiat pitää tehdä, tai mitä ei saa tehdä. Kadulla saa ulkoiluttaa maksimissaan neljää koiraa ja kirjaston portaissa pitää kävellä vasenta puolta. Tänään ruokapöydässä lukiessani tuoremehupurkin kyljestä "parental advisoria" rupesin muistelemaan, mille kaikelle täällä onkaan päätetty pystyttää kyltti tai kirjoittaa ohje. Joistakin olen napsinut jopa kuvat.

Muistakaa pestä hampaat säännöllisesti, älkää juottako vauvoille sokerimehuja, syökää terveellisesti, ym. sanoo mehupurkki.

Älä, älä, älä ja vielä kerran älä.

Pitää osata olla myös collegen ruokasalissa.

Älä parkkeeraa pyörää, ettei pyörätuolikulku esty (portaisiin?)

Sit miun pittää muistaa etten mie puistossa kävellessäni lennätä leijaa, laukaise asetta, heitä kiviä tai palloja, kaiverra nimeäni mihinkään, enkä...

Eikä parane juoda, kuten ei sylkeä purkkaa eikä roskatakaan.

Eikä ihailla maisemia sillan päällä.

Jossain määrin ohjeistukset ja kieltokyltit heijastelevat ympäröivää kulttuuria ja yhteiskuntaa. Täällä Oxfordissa minulla on vielä tämä teoria hieman hakusessa, mutta ehkä se muotoutuu pikkuhiljaa. Siihen asti heittäydyn kielto- ja ohjekylttien hellään huomaan.

Yksin kotona kaksin

Piti tulla kirjoittamaan tänne blogiin jotain positiivista, ettei nyt päivätolkulla tuo edellinen valitus ensimmäisenä hyppää silmille.

Tänään on ollut mahtavan aurinkoinen päivä. Iltaa kohden taivas pysyi pilvettömänä ja kun kuuden aikaan tienoo pimeni, tähdet ja puolikuu loistivat kirkkaalta pakkastaivaalta. Kaupasta tullessani hengitysilma höyrysi kilpaa talojen kanssa. Tietääkö joku teistä lukijoista, mistä se asuntojen höyry oikein tulee? Ilmeisesti sillä on jotain tekemistä kaasulämmityksen kanssa, vai onko?

Gradukin on edistynyt, kiitos siitä myös eteenpäin potkijoille. Vuosien "pahan silmän" jälkeen juuri kukaan ei enää uskalla edes hiiskaista kyseisestä aiheesta, mutta nyt saa luvan kanssa painostaa ja kannustaa, udella sekä potkia minua kirjoittamaan gradua.

Alakerran vuokraisäntäpari on lähdössä lomalle ja me jäämme keskenämme pitämään taloa pystyssä. Toivottavasti ei käy kuten kaikissa leffoissa, joissa talo herää henkiin hiljaisuuden tullen. Tiedä vaikka jotain peuranpäitä olisi naulattuna noiden olohuoneeseen. Kissasta lupasimme pitää huolta. Toivottavasti se raukkaparka nyt tajuaa pysyä hengissä ja tallella loman ajan.

Huomenna näen ensimmäistä Suomi-kaveria Lontoossa. Mukavaa vaihtelua päästä tuttujen kasvojen kanssa vaihtamaan kuulumisia ja tutustumaan kaupunkiin.

Tänään on pääasiassa ärsyttänyt

Tänä viikonloppuna on pääasiassa vain ärsyttänyt. Syistä osan olen onnistunut tiedostamaan, osa ärsyttää tietämättä edes miksi. Viiden viikon kuherruskuukausi Englannin ja Oxfordin kanssa on ohi, ja tosiasia siitä, että täällä ollaan jumissa, on läimähtänyt vasten kasvoja.

Paikalliset eriskummallisuudet ja omituisuudet eivät enää ole puhdasta arjen eksotiikkaa, vaan lähinnä ärsyttäviä. Ehkä kyseessä on jokin sopeutumisen vaihe. Luulen, että jossain hamassa tulevaisuudessa ei enää jaksa kiinnittää huomiota elinympäristöön, mutta juuri nyt sopeutuminen vie niin paljon energiaa, että sekin ärsyttää. Toisaalta tämä on hedelmällisintä aikaa nähdä ja havainnoida ympäristöä. Ajan myötä sitä sokeutuu, asuipa missä tahansa. Mutta nyt voin hyvällä omalla tunnolla vielä kaataa maailman epäkohdat brittiläisen imperiumin syyksi.

Ai mitkä asiat ärsyttävät? Noh, aloitetaan niistä tavallisimmista. Ottaen huomioon, että maksamme tästä murjustamme kaksinkertaista vuokraa Helsingin asuntoomme nähden, voisi odottaa, että rahoilleen saa vastinetta. Vastineella tarkoitan tässä yhteydessä kaikkia niitä ominaisuuksia, joita Suomessa pruukataan pitää tavoiteltavina, vaikkapa nyt käytännöllisyyttä. Olisi kivaa, jos kahden keittolevyn samanaikaisesti päälle laittaminen ei polttaisi sulaketta tai jos hanasta tulisi kädenlämpöistä vettä. Olisi kivaa, jos lattiaa peittäisi yksi materiaali, eikä mattojen ja lastulevyjen sekamelska. Olisi kivaa, jos kylpyhuoneessa ei tarvitsisi pelätä kastumista ja vedenkäyttöä. Olisi myös kivaa, jos kaupassa myytäisiin muutakin juustoa kuin cheddaria. Olisi erityisen kivaa jos silmä lepäisi omassa kodissa. Kaikkein kivointa olisi, jos täällä olisi ystäviä.

Tällaisena viikonloppuna sitä eksyy Youtubeen katselemaan Suomi-videoita ja ruudun välityksellä melkein haistaa kotimaan kesän ja raikkaat tuulet. Romanttinen Suomi-kuva kiillottuu niin puhtaaksi ja täydelliseksi, ettei rakkaasta kotimaasta löydä näin etäältä tarkasteltuna juuri mitään epäkohtia. Nämä päivät ovat hedelmällisiä myös asunnonvälitysfirmojen sivuilla pyörimiseen. Mukavan näköisiä asuntoja alkaa vapautua tuossa pääsiäisen jälkeen, niihin pääsisi muuttamaan pulittamalla 4500 puntaa kuukaudessa. Ehkä siis yritämme vain sopeutua.

Hämähäkinseittejä ja retroa

Olen viime päivinä miettinyt, kuinka kauan hämähäkeiltä menee rakentaa sellaisia rakennelmia, joita olen kiukuspäissäni täällä imuroinut. Lisäksi olen pohtinut, ovatko edelliset asukkaat siivonneet täällä koskaan. Joko täällä on asunut erittäin laiskoja siivoojia ennen meitä, tai hämähäkit ovat olleet vastaavasti poikkeuksellisen ahkeria. Oli miten oli, hommaa täällä on riittänyt.

Toisaalta työn jäljen huomaaminen tuottaa iloa, kuten myös Tampereelta tullut posti. Eikä pidä vähätellä retro-iloa, jota nurkissa lojuvat esineet tuovat. Kuten vaikkapa Prinsessa Dianan ja prinssi Charlesin vihkimuki 32 vuoden takaa, tai noin jostain 60-luvulta peräisin oleva retrosänkymme.

Lupaan, etten polta kirjastoa

Sain (eli ostin) tänään yliopiston kirjastokortin. Muuten asia ei liene kovin ihmeellinen tapahtuma, mutta koska en opiskele Oxfordissa, eikä korttia myönnetä kovin avokätisesti ulkopuolisille perustutkinto-opiskelijoille, asian eteen piti vähän nähdä vaivaa. Lopulta sain todistettua tekeväni uskottavaa ja tavoitteellista tutkimusta (lue: gradua) ja minulle aukesi pääsy paikallisiin kirjastoihin. Ensisijaisesti kirjastokortin pitäisi edistää graduani, toissijaisesti pääsen nauttimaan tosi upeista rakennuksista. Nyt tarvitsisi juosta kiinni motivaatio, joka pääsi karkuun joululomalla.

Pitää vielä kuitenkin palata kirjastoon ja jakaa kokemani absurdi hetki. Täyteltyäni aikani erilaisia lomakkeita kirjaston toimistossa virkailija kaivoi hyllystä vanhan käsin sidotun kirjasen luettavaksi minulle. Ihmettelin tovin, mitä tärkeää kellastuneilla konekirjoituksella täytetyillä sivuilla voisi olla, kunnes eteeni avattiin sivu, joka oli käännätetty virallisella kääntäjällä suomeksi. Sivun alussa ohjeistettiin lukemaan koko sivu ääneen, mutta ohitin tämän kummallisen kehotuksen ja päädyin silmäilemään tekstiä läpi. Hetken odoteltuaan virkailija huomautti, että sivu tosiaan pitäisi lukea ääneen siltä istumalta, eikä minun auttanut hämmennykseltäni alkaa kuin lukemaan. Muistan alusta ainoastaan sen, että juhlallisesti aloin suomen kielellä vannomaan, keskellä avokonttoria, muiden asiakkaiden jonottaessa, erilaisia lupauksia kirjastoasiakkuudestani, joista yksi oli se, että lupaan olla polttamatta kirjastoa tai sen kirjoja. Siinä vaiheessa minulta meinasi pettää pokka, joten luin loppuosan niin sisälukukyvyttömänä, etten jälkikäteen tiennyt mitä olin mennyt vannomaan.

Tätä blogitekstiä kirjoittaessani kiinnostukseni valaa kohtaan heräsi ja aloin googlailemaan lisätietoa asiasta. Ilmeisesti kyseessä on yksi niistä Oxfordin historiallisista jäänteistä, joista pidetään kynsin ja hampain kiinni. 1320-luvulta lähtien Oxfordin kirjastot rakennettiin aina yläkerroksiin suojaan tulvilta. Ne varustettiin myös isoilla ikkunoilla, jotta päivänvalo olisi riittänyt valaisemaan kirjastot, sillä kirjastoja ei ymmärretävästi haluttu valaista tulella. Ilmeisesti siitä lähtien kirjaston käyttäjät ovat vannoneet kyseisen valan ja suurella todennäköisyydellä kyseessä on ainoa kirjasto maailmassa, jossa käyttäjät vannovat jättävänsä kirjat polttamatta.

Valittuja yksityiskohtia

Kodin maisemissa ei ole valittamista.
Huomaa erityisesti kodin luksusominaisuus, tuplalasit ikkunoissa.
(Kaikki kuvat voit katsoa klikkaamalla isompina.)

Tämä on ehkä kodin kaunein kohta.
Vielä kun tuonne saisi kynttiläryhmän tuomaan tunnelmaa.

Matosta kun pääsisi eroon ja verhot jaksaisi vaihtaa,
lempihuoneeni alkaisi kukoistaa.

Takapiha ja naapurustoa.

Jonain päivänä uskallan koskea tähän ja
 ehkä saan yhteyden vieraisiin elämänmuotoihin...

Meidän mummola höystettynä Ikealla.

Ja tämä. Tarvitseeko tästä sanoa mitään?
Ilmiselvä Super Mario Bros -warppi.

Kotirouva stressaa

Olen eilisestä asti tehnyt kauppalistaa kaikesta, jota tarvitsemme tänne. Pääasiassa ne ovat siivousvälineitä, pesuaineita ja keittiötavaroita, joskin kasa kynttilöitä ja viherkasvi voisi jatkaa listaa. (En tosin ole nähnyt yhtään kauppaa, joka myisi ruukkukasveja!) Yritän epätoivoisesti ottaa tilaa haltuuni, koska nyt huomaan, että sopeutumistressi alkaa painaa päälle. Pienet vastoinkäymiset tuntuvat vuorten ylittämiseltä ja kaikki asunnostamme löytyvät omituisuudet saavat minut repimään hiukseni irti.

Ulkona on kuitenkin alkanut sataa lunta. Tiedä sitten, onko koko kaupunki taas suljettu äärimmäisten olosuhteiden takia. Ehkä siis möllöttelen kotosalla vielä hetken ja uudelleensisustan ajatuksen voimalla kotiamme. Tänä iltana pitäisi laittaa gradustakin taas uusi versio menemään ohjaajalle. Kumpaan pitäisi panostaa enemmän? Olen epävarma asioiden tärkeysjärjestyksestä.

Eilen illalla mennessäni nukkumaan tajusin, että meidän parisänky on vanha hetekan sukuinen teräsjousirakennelma, jonka päälle on laitettu jousinpatja. Edellinen asukas oli koittanut rajoittaa ylenpalttista jousitusta ja hytkymistä laittamalla litistettyjä pahvilaatikoita patjan alle, mutta nukkuminen sängyssä oli mielestäni niin epämiellyttävää (huom. ehkä vähän pelottavaakin), että loppuyöksi nostimme patjan lattialle ja yön pimeinä tunteina olikin aikaa patjalla pyörien sisustaa kotia.

Olen vakuuttunut siitä, että tuosta puulattiaisesta huoneesta voisi saada aivan upean tilan pienillä ratkaisuilla. Tämän mummolaosan suhteen heitin olen heittänyt jo toivoni. Valokuvia pistän vähän myöhemmin.

Seurapiirirakkoa treenaillessa

Tänään on ollut melkoinen koiranilma. Päivällä selvisimme vielä sateella, mutta iltaa kohden taivaalta alkoi tippua märkiä rättejä. Ei siis varsinaisesti paras päivä muuttaa, mutta päivä se jäätäväkin päivä on muiden joukossa.

Saavuimme iltapäivällä uuteen kotiimme. Edelliset asukkaat olivat ehtineet juuri muuttaa alta pois, joten pääsimme levittäytymään rauhassa yläkerran huoneisiin. Matkalaukkuja purkaessa tuntui siltä, että taas on tullut pakattua aivan liikaa vaatteita mukaan. Jos kuukausi selvittiin käsimatkatavaroilla, mihin ihmeeseen sitä tarvitsee niitä loppuja?

Kävimme lähiostoskadulla ostamassa ruokaa kaappiin ja syömässä intialaisessa ravintolassa. Kokemus oli melko karmiva, ruoka mautonta ja kahvi täynnä poroja. Kaiken lisäksi tarjoilija oli täysi urpo. Ajattelimme sitten käydä hankkimassa korvaavia kokemuksia lähikahvilasta, joka suljettiin nenämme edestä yli puoli tuntia ovessa mainittua sulkemisaikaa ennen. Kotiin kävellessämme olimme kuin uitettuja koiria tietämättä itkeäkö vai nauraa. Ehkä lohtusyömisen aika on ohi, kun vihdoinkin kiertolaiselämä päättyi.

Mutta millainen tämä kolmoskerroksen penthouse nyt oikein on? Makuuhuone on täällä ehdoton lempparini. Vaaleat seinäpinnat ja upea ruskea lankkulattia ovat parasta huoneessa, unohtamatta kaunista avotakkaa. Harmi vain, että lattialle on levitetty aivan karmea aikansa nähnyt itämainen matto, joka peittää valtaosan lattiasta. Ehkä jonain päivänä käärin sen rullalle ja heitän komeroon.

Olohuone on täällä kuin suoraan isoäidin kellarivarastosta sellaisine antiikkihuonekaluineen, että niistä voi aistia ajan patinan lisäksi edellisten käyttäjien ihosolukot. No, ehkei tilanne ole noin paha, mutta sanotaanko niin, että jokaisella nojatuolilla on vähintäänkin oma sielunsa puhumattakaan fyysisistä ominaisuuksista. Lattialle on levitetty neljä tai viisi jättimäistä mattoa limittäin ja lomittain, ja kokonaisuus on rehellisesti sanottuna aika karmea. Tilaa meillä on täällä kuitenkin vähintään kaksi kertaa enemmän kuin missään aikaisemmassa asunnossa.

Keittiö on omanlaisensa, sellainen kai, millainen se on ollut 70-luvulta lähtien. Kova mineraalipitoinen vesi on tuhonnut kaiken mihin se on koskenut. Kova vesi on muutenkin täällä sellaista, mitä inhoan.

Mutta kylpyhuone. Se on aivan oma lukunsa. En ole vielä uskaltanut mennä sinne, koska se on pelottava paikka. Kestän kyllä sen, että siellä ei ole sekoitushanaa. Voin sietää siellä kokolattiamatonkin, jonka päälle on viritetty suihkuverholla varustettu kylpyamme. Mutta vessanpönttö on aivan käsittämätön teollisen muotoilun maanantaikappale. Pelkään tippuvani sen läpi kolme kerrosta alaspäin tai imeytyväni vähintään johonkin 1700-luvulle. Luulin jo, että lapsena kammoamat kovaääniset laivan vessat olisivat jääneet viimeiseksi vessapeloksi, mutta piti tämäkin näemmä vielä kokea.

Kaksi päivää muuttoon

Näyttää uhkaavasti siltä, että meidän kuningatararpa ei tuottanut kovin kummoista tulosta. Maundy Service jää siis tältä erää kokematta, mutta ei anneta sen lannistaa, sillä tänä viikonloppuna muutetaan!

Tulevaan sunnuntaihin on latautunut aika paljon odotuksia, sillä kuluneet neljä viikkoa ovat olleet henkisesti vain sellaista väliaikaisuuden höystämää matkalaukkuelämää. Nyt päästään ihan oikeasti asettumaan, sisustamaan ja tekemään kodista oman näköistä. Siitäkin huolimatta, että lähtö on kymmenen kuukauden päästä, eikä sinne mitään kannata ostaa, saamme ainakin purkaa matkalaukut kaappeihin ja meille tulee virallinen osoite.

Kuorotreenit ja higly exclusive -juttuja

Peruskoulun musiikinopetuksen yleissivistävästä vaikutuksesta oli tänään hyötyä laulaessani vanhoja  kansanlauluja kuoron kanssa. Jostakin muistojen syövereistä tai selkärangan ydinkerroksista nousi melodia Loch Lomondiin ja Drunken Sailoriin. Pistämättä sen kummemmin omaa lehmää ojaan, täytyy sanoa, että harvoin ihmissielu herkistyykin niin koulutusjärjestelmän vaikuttavuuden edessä.

Mutta onnekseni tänään sain tuudittua edes musiikin tuttuuteen, muuten päivä olikin taas täynnä hämmentäviä hetkiä. Päätin tänään ensimmäisen kerran mennä tutustumaan yliopiston  Newcomers' clubiin. Nimensä mukaisesti se tarjoaa väylän harrastaa ja sosialisoitua uusille tutkijoille ja erityisesti heidän puolisoilleen, tai partnereilleen, kuten täällä on tapana diskreetisti sanoa.

Paikanpäällä minut otettiin heti ovelta hellään huomaan. Paikalla olevat vapaaehtoiset pitivät huolta, ettei minun tarvinnut olla hetkeäkään yksin ja että minulle esiteltiin kaikenlaista tarjolla olevaa aktiviteettia kuorolaulusta puutarharyhmään ja käsityökerhosta taideklubiin. Ympärilläni pulppusi kymmenien kansainvälisten, pääasiassa naisten, ryhmä, jonka nuorimpiin jäseniin taisin kuulua. Aamukahvin jälkeen lounastin heidän kanssaan ja iltapäivällä olin jostakin syystä ylipuhuttu tutustumaan heidän kuoroonsa.

Näissä tilanteissa tuntuu kuin eläisi toinen jalka ovenraossa. Pääsen kurkistamaan paikalliseen yhteiskuntaan ja näykkimään paloja siitä, mutta toisaalta katselen kaikkea ulkopuolisena. Tänään minua viihdytti erityisesti ajatus siitä, että "meidän kuoromme", jos siihen nyt ikinä päätänkään sitoutua, tulee esiintymään kesäkuussa yliopiston vararehtorin puutarhajuhlissa, jotka ovat highly exclusive juhlat. Wow! Voinko jättää tätä mahdollisuutta käyttämättä?

Spotted dick

Joskus omaa elämäänsä seuraa kuin kärpäsenä katosta. Kuten tänään, ollessamme illallisella neljän taloustieteilijän kanssa, jotka edustivat kolmea eri kansallisuutta ja olivat kaikki kiertäneet maailman yliopistoja ennen päätymistään Oxfordiin. Miten ihmeessä olin päätynyt tähän pöytään, mietin monta kertaa illallisen aikana kuunnellessani heidän keskustelujaan aiheista, joihin minulla ei ollut kerrassaan mitään lisättävää.

Oxfordilla on ihan omanlaisensa maine yliopistokaupunkien joukossa. En kuitenkaan tiedä, mitkä ennakkoluuloista pohjautuvat tosiasioihin ja mitkä ovat vain mielikuvia. Suomalaisen tasa-arvoisen yhteiskunnan kasvatin näkökulmasta katsottuna on vaikea sisäistää sitä luokkayhteiskuntaa, jota täällä eletään todeksi. Jotkut ihmiset ovat perhetaustasta johtuen predestinoituja alempaan sosiaaliluokkaan, yläluokkalaiset taas voivat rahan ja aseman perusteella turvata jälkikasvunkin säilymisen yläluokassa. Oma sosiaalinen asema näkyy jopa puhutussa kielessä. Täällä tuntuu olevan liuta kirjoittamattomia sääntöjä siitä, miten kussakin sosiaaliluokassa käyttäydytään.

Olen koittanut välttää turhia ennakkoluuloja yliopistolla työskentelevistä tai opiskelevista ihmisistä. Loppujen lopuksi heidän kaikkien pitää syödä ja käydä vessassa, joten kovin erilaisia he eivät voi olla. Toki monen opiskelijan taustalla on vahva taloudellinen tuki ja ilmeisen kova kiinnostus opiskella, mutta mikäli tämä "erityislaatuisuus" on jollekin noussut hattuun, tuskin hän kovin mielenkiintoinen tuttavuus olisikaan. Toisaalta taas monet brittiläisen yhteiskunnan ulkopuolelta tulevat ovat päätyneet tänne omien ansioidensa vuoksi, jolloin taustalla on myös monesta muusta asiasta luopumista ja tietynlaista uhrautumista uran vuoksi.

En tiedä kuinka omaleimainen Oxford on muiden kaupunkien joukossa, sillä minulla ei ole vertailupohjaa muihin. Taloustieteilijäillallinenkin päättyi loppujen lopuksi kunnon naurunremakkaan siitä, että kukaan ei tiennyt millainen jälkiruoka spotted dick on. Se verran ala-arvoista huumoria asiasta kuitenkin irtosi, että kummallisesta illallisesta huolimatta fiiliksissä jäätiin plussan puolelle.

Maltillista elämysmatkailua

Tänään tein lounaan yhteydessä pitkän kävelylenkin tulevilla asuinseuduillamme. Haahuillessani kaduilla mietin myös, kuinka paljon täällä voisi harrastaa maailmankuvan laajentamista, jos vain intoa ja rohkeutta riittäisi. Kaupunki näytti siis tänään oikein paljon hyviä puoliaan.

Englantilainen ruoka lienee maineensa veroista, mutta onneksi ravintolatarjonta kattaa täällä niin monta muutakin ruokakulttuuria, että fish and chipsejä ei ole tullut syötyä. (Tai itse asiassa säästelen fisu-sipsi-kokemusta ihan erityisten ystävien kanssa tehtäväksi.) Lounasmenut täällä ovat hinta-laatusuhteeltaan loistavia, ja siksi syömmekin ulkona mieluummin lounasta kuin illallista.

Tänään lounastimme ranskalaisessa ravintolassa, jonka löysimme aivan sattumalta sivukadulta. Pääruoka maksoi seitsemän puntaa, kaksi ruokalajia yhdeksän puntaa ja kolme sai 11 punnalla. Ei tämäkään ruoka siis ilmaista ollut, mutta niin jumalaisen hyvää, että tuon rahan lounaselämyksestä maksoi mielellään. En tiedä onko epäsoveliasta sanoa, mutta vaikka Portugalin jälkeen odotukset ravintola-annoksista saattavat olla melko omanlaisiaan, on ne kuitenkin pariin otteeseen ylitetty jo niin reippaasti, että uskallan väittää lounasannoksia parhaiksi mitä olen syönyt.

Lounaan jälkeen kävin tutustumassa "meidän collegeen" ensimmäistä kertaa. Aika sympaattinen paikka, johon minäkin olen puolisona tervetullut syömään, kahvittelemaan ja oleilemaan. Alla pari kuvaa pihapiiristä.

Samalla suunnalla kun oltiin, en malttanut käydä kurkkaamassa, miltä tuleva kotikatu näyttää auringonpaisteessa. Kävin samalla katsomassa myös millaisessa pirtissä Tolkien kirjoitti Tarun sormusten herrasta. Aika vaatimaton asunto näytti olleen, ehkä siellä kukki mielikuvitus sitten paremmin. (Samalla kärsin vähän huonoa omaatuntoa siitä, että ratsastan Tolkienin maineella nyt näin paljon, vaikka oikeasti inhoan sen tuotantoa, eikä suippokorvaiset lohikäärmeenmetsästäjät ole juuri koskaan herättäneet suuremmin kiinnostusta.)

Mutta mitä tulee alussa mainitsemaani maailmankuvan laajentamiseen, olen kulkenut lukuisten tapahtumamainosten ohi, jotka syystä tai toisesta kuulostavat ainutlaatuisilta. Yliopistokaupunki tarjoaa paljon opittavaa myös luentosalien ulkopuolella. Tänään ohitin dominikaaniveljeskunnan ja heidän ilmoitustaulullaan oli mainos keskusteluillasta teemalla Vihaako Jumala seksiä? Mikähän olisi dominikaaniveljien näkemys näin raflaavasta otsikosta, tekisi melkein mieli mennä kuuntelemaan.

Ensimmäinen kuukausi täyttymässä

Helmikuun vaihduttua elämä on alkanut arkipäiväistyä ja sitä myöten näyttää jututkin vähenevän täällä blogissa. Oxfordissa on paljon helpompaa pyörittää arkipäivän elämää kuin mitä oli Portugalissa. Suurelta osin se johtuu varmaan kielestä, mutta ilmasto ja kulttuurikin on kivenheiton lähempänä sitä, mihin on tottunut. Kääntöpuoli asialla on tosin se, että samalla kaikki on myös astetta epäeksoottisempaa.

Tulevana sunnuntaina tulee täyteen neljä viikkoa Oxfordissa. Matkalaukut ovat koko ajan olleet purkamatta lukuunottamatta paria vaatekertaa, joita on vuoroteltu. Sunnuntaina pääsemme muuttamaan meidän tulevaan kotiin, joten elämä heittää taas kuperkeikkaa, kun sinne pääsemme asettumaan. Odotan jo innostuneena, kuinka paljon asuntoa voi sisustaa oman näköiseksi. (Ja tietenkin odotan niitä lukuisia ilahduttavia postilähetyksiä, joita saamme sinne muutettuamme.)

Jos tästä väliaikaisasuntoelämästä jotain iloa etsii, onpa ollut ainakin mahdollisuus tutustua kaupungin eri osiin. Aloitimme boheemista idästä, opiskelijakaupunginosasta ja jatkoimme tänne etelään historiaa huokuvan Christ Church collegen tiimoille ja Thames-joen varrelle. Seuraavana suunta on pohjoiseen.

Yllättävän paljon tekemistä näille ensimmäisille viikoille on löytynyt ja vielä olisi loputtomasti mahdollisuuksia keksiä lisääkin tekemistä. Mutta gradu on jäänyt nyt aivan hunningolle. En ole tehnyt sen eteen mitään näinä "kiireisinä" alkuviikkoina. Ruoskin itseäni asiasta, ruoskikaa vähän te muutkin. Helsingissä sain luotua hyvän rutiinin lähtiessäni kirjastoon kirjoittamaan sitä, mutta täällä rutiinien luominen on ollut vähän onnetonta näinä alkuviikkoina.

Jos kuukausi eloa ja oloa on täällä jo takana, kuinka nopeasti seuraavat kymmenen kuukautta menevät? Mene ja tiedä.

Tahdosta riippumatonta tylyyttä

Tapasimme perjantaina naisen, johon tutustuin, kun hän opiskeli vaihto-oppilaana samaan aikaan kanssani lukiossa. Elämä on johdattanut meidät molemmat mutkien kautta asumaan Englantiin, joten reilun vuosikymmenen jälkeen oli mukava päästä vaihtamaan kuulumisia. Oli todella mielenkiintoista tavata henkilö, joka kuluneina vuosina on asunut kolmella eri mantereella, mutta jonka kanssa pystyi englantilaisen kulttuurin lisäksi luontevasti keskustelemaan suomalaisesta elämänmenosta ja yhteisistä nuoruusajan tuttavista. Innostuimme hänen kanssaan korkkaamaan myös ensimmäisen paikallisen pubin, joka oli samalla askel kohti kulttuurista integroitumista.

Joskus on helpottavaa tiedostaa, kuinka tiivisti kantaa omaa kulttuuriperimää mukanaan, tosin sen huomaaminen voi joskus olla aika kiusallistakin. Ai mitä tarkoitan? Kuten olen joskus aiemmin tainnut todeta, kielitaitoni vaatii aika paljon hiomista. Vaikka arkipäivän kommunikointi on sujuvaa, minulta tuntuu puuttuvan iso osa siitä hienosäädöstä, jolla viimeistellään sujuva vuorovaikutus. Pienet kohteliaisuudet ja sanavalinnat ovat melko tärkeässä roolissa, puhumattakaan siitä, mitä kirjoittamattomia sääntöjä englantilainen luokkayhteiskunta pitää sisällään.

Oma "ongelmani" taitaa olla kohtuuttoman suora asioiden ilmaisu ja impulsiivisuus. Kuten Suomessa on monesti tapana, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä kiertelemättä ja kaartelematta. Jos vastaus on ei, silloin se on ei. Tai jos mielipide on valmiiksi muodostettu ja sitä kysytään, olen valmis sen kertomaan. Täällä minun pitäisi kai opetella hieman muodollisempi tapa ilmaista itseäni, jotta töksäyttelisin kuulijoiden mielestä vähemmän. Loppujen lopuksi en tarkoita koskaan mitään pahaa, olen vain valmis kertomaan mielipiteeni.

Viikko sitten joku henkilö soitti vuokraamamme viikkoasunnon lankapuhelimeen. Hän ei esitellyt itseään, mutta ystävällisesti tervehdittyään hän kysyi "May I speak with the owner of the house?" Luulen, että kyseessä oli markkinointipuhelu, mutta mietin silti kuumeisesti mitä vastaisin. Todellisuudessahan en tiennyt, kuka asunnon omistaa, eikä soittaja olisi mitenkään omistajan kanssa voinut puhuakaan. Asiallisesti päätin sitten vastata niinkuin asia oli, lyhykäisyydessään siis "no". Seurauksena siitä minulle lyötiin luuri korvaan. Viikon ajan olenkin naureskellut sille, kuinka tylyltä taisin kuulostaa sitä kuitenkaan tarkoittamatta.

"Hyvä herra, kiitos että soitatte ja mielelläni vastaisin myöntävästi esittämäänne kysymykseen, mutta valitettavasti en juuri tällä hetkellä pysty teitä auttamaan kysymässänne asiassa." Tämän kun saisi yllättävässä tilanteessa tulemaan sujuvasti selkärangasta englannin kielellä, saattaisin jatkossa selvitä ilman luurin paiskaamista korvaan.