Arkisen tylsä päivä

Ihan kuin tänään olisi kevät kertonut ensimmäisiä merkkejä tulostaan. Tai sitten talvi menostaan. Joka tapauksessa pilviverhon välistä välillä pilkistävä aurinko oli niin kutsuva, että halusin lähteä kävelylle ja tutkailemaan tulvavahinkoja Christ Churchin niitylle.

Tämä on myös tyyppiesimerkki niistä päivistä, jolloin pitäisi olla lainvastaista kirjoittaa mitään blogiin. Mikäli joku lukijoista kaipaa räjähtävää actionia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän, sillä päivän kohokohtia ovat olleet läheisen puun kaatuminen tuulenpuuskassa, ystävän kanssa tsättäily ja shampoon ostaminen.

Laitan tähän kuitenkin joitain kuvia, joita ulkona otin. Klikatkaa eka suuremmaksi, niin näette muutkin siinä perässä.

Lontoon sirkushuveja

Tiistaina kävimme tuttavapariskunnan kanssa Lontoossa katsomassa Cirque du Soleilin Kooza-esitystä. Samalla tuli korkattua myös Royal Albert Hall, joka oli kerrassaan tyylikäs paikka. Alla virallinen sirkustraileri esityksestä.

(Niiden, jotka ovat menossa katsomaan Koozaa, kannattaa juonipaljastusten vuoksi lopettaa tämän bloggauksen lukeminen tähän.)

Olen aina haaveillut näkeväni jonkun maailman parhaimpiin kuuluvien sirkusten näytöksistä, ja tämä oli siinä mielessä unelmien täyttymys. Mutta luulen, että nyt kun siellä tuli käytyä, olen tainnut nähdä mitä halusin. Seuraavaksi sirkushuomioni kiinnittyy enemmän johonkin pienen ranskalaisen uuden sirkuksen tuotannon tähyilyyn...

Cirque du Soleilin näytökset ovat suuren rahan tuotantoja, jotka kiertävät ympäri maailmaa useiden eri kokoonpanojen toteuttamina. Toisaalta tämä luo varmasti tasaista laatua, mutta toisaalta esitykset ovat aika laskelmoidun viihteen tuntuisia. Loppujen lopuksi näkemäni esityskin oli kokoelma hyvin perinteisiä elementtejä. Musiikki, lavastus, puvustus ja käsikirjoitus olivat viimeisen päälle toteutettuja, ja kaikki klassiset sirkuksen elementit olivat läsnä eläimiä lukuunottamatta. Pellet naurattivat ja kolminkertaiseen solmuun taipuvat naiset järkyttivät, kun taas ilma-akrobaatit toivat jännitystä.

Lueskeltuani jälkikäteen esityksestä julkaistuja arvosteluja, oli hauska huomata, miten eri tavoin kriitikot esitykseen suhtautuivat. Joku ylisti mongolialaisen, ylitaipuvilla nivelillä varustetun naiskolmikon ryhmää sensuelliksi ja eroottiseksi veistoksellisuudeksi, joka hiveli silmää. Toisaalla kolmikon esiintyminen kuitattiin vain sanomalla, että kaikkihan tietävät tämän konseptin. Itselleni tuli mieleen vain ne raa'at kiinalaiset lasten sirkuskoulut, joiden kivuliaista pakkovenytyksistä taannoin oli lehdissä juttua. Yhtäällä kriitikko kehui musiikkia ja vahvoja naisartisteja, kun toisaalla arvostelu keskittyi epämääräiseen ulinaan, josta ei saanut mitään selvää. Mikäpä sitä jakaisikaan enemmän mielipiteitä kuin viihde.

Sydämeni kolahti kurkkuun siinä vaiheessa, kun trapetsitaiteilija tippui nuoraltaan, ponnahduslauta-akrobaatti ei osunutkaan olkapäille, tai kuolemanpyörässä kikkaillut esiintyjä kompastui hyppynaruunsa. Ajattelin niissä tilanteissa, että onko tässä mitään järkeä leikkiä hengellään, kun upeaa sirkusta voisi tehdä muullakin tapaa. Myöhemmin internettiä selailtuani minulla heräsi epäilys, josko osa näistä "epäonnistumisista" olisikin ollut käsikirjoitettuja. En tiedä kumpi minua enemmän ärsyttäisi, se että joku viihdyttää minua halvaantumisen uhalla, vai että tuollaista jännitystä lisätään tietentahtoen esitykseen.

Mutta kaikkineen Kooza oli mainio viihdepläjäys, joskaan se ei kuulu karismaattisimpiin ja ikimuistoisimpiin kulttuurikokemuksiini.

Retki Ihmemaahan

Maanantai oli jälleen kovin harmaa, tuulinen ja sateinen, joten ajattelin kohottaa tunnelmaa tekemällä lähiympäristöön taianomaisen mielikuvitusretken. Liisan alkuperäinen Ihmemaahan on tuossa joen toisella puolella, joten laitan teille sieltä pari kuvaa, jotka saa isommiksi klikkaamalla.

Herttakuningattaren jemeniläinen rugby-joukkue.

Kultamuna rajattu kuvasta pois.

Harry Potter kolmannen kerroksen ikkunassa. Valitettavasti rajattu ulos kuvasta.

Atlantis ennen mereen uppoamistaan.

Ruma ankanpoikanen, joka lensi juuri pois.

Hirveä yksisilmäinen meritursas. Piiloutuneena.

Kuningatararpa vetämään

Eilisessä messussa jaetussa tiedotteessa oli mainoksia erityisjännistä Christ Churchin tapahtumista, kuten Are we Aliens? ja Ridley Scott -teemaisesta keskusteluillasta. Vieläkin huomionarvoisempaa oli tiedote siitä, että kiirastorstaina pidettävään The Royal Maundy Serviceen saapuu paikanpäälle itse kuningatar.

Pahoittelen jo etukäteen, että tietoni Maundy Servicestä pohjautuvat äärimmäisen nopeaan Wikipedia-vilkaisuun, mutta kyseessä on ilmeisesti ikiaikainen Englannin kirkon perinne, jossa kristillisiä arvoja ja lähimmäisenrakkautta toteuttaen joku kuninkaallisen perheen jäsenistä antaa symbolisen almun ikääntyneille ja vähävaraisille etukäteen nimetyille henkilöille. (Niitä, joita kiinnostaa yksityiskohtaisempi tieto perinteestä, suosittelen lukemaan Wikipedia-artikkelin asiasta.)

Koska tällainen tapahtuma kiinnostanee hieman suurempaakin yleisömäärää, asia on ratkaistu järjestämällä istumapaikoista arvonta, johon voi osallistua joko sähköpostilla tai kirjeellä. Minun ei tarvinnut kauaa miettiä, laitanko arvan vetämään. Helmikuun 8. päivä selviää oliko onni myötä.

Onko joku vielä tulossa meitä katsomaan?

Useat ystävät ja perheenjäsenet ovat kertoneet kuluneen talven aikana harkitsevansa visiittiä Englantiin ja Oxfordiin. Meidän puolesta olette tervetulleita kyläilemään aina kun täällä paikan päällä olemme. Kovin montaa viikkoa etukäteen emme kuitenkaan osaa sanoa, milloin maisemissa olemme. Seminaarimatkoja ja vapaa-ajan matkoja tulee tehtyä jonkin verran, joten lyhyemmän varoitusajan saapumiset ja äkkilähdöt sopivat meille paremmin kuin hyvin. Onneksi lentoja Lontooseen tuntuu saavan kuitenkin kohtuuhintaan lyhyelläkin varoitusajalla, joten vaihtoehtoja riittää, jos tänne suunnalle tekee mieli lähteä.

Ajattelin koota muutamia vinkkejä matkustamisen suhteen tähän blogikirjoitukseen, josko niistä olisi apua matkan suunnitteluun.

Oxfordiin pääsee suoralla bussiyhteydellä sekä Heathrowin että Gatwickin lentokentiltä. Bussien aikataulut, hinnat ja muut tiedot löytyvät tästä linkistä. Myös Lontoon keskustasta kulkee junien lisäksi kätevä ja helppo bussiyhteys Oxfordiin, sen tiedot löytyvät tästä linkistä.

Oxfordissa itsessään riittää nähtävää päiväksi tai pariksi. Keskustassa on tunnelmallista kävellä ja muutamassa collegessa kannattaa käydä. Kaupungista löytyy myös näkemisen arvoisia museoita. Keväämmällä joelle voi mennä melomaan ja puistoihin kävelemään, ja ympäröivä maaseutu voi tarjota nähtäväksi sellaista, mistä emme vielä edes tiedä. Tässä muutamia matkailulinkkejä:

Oxford City Guide
Viralliset matkailusivut

Jos kaipaa ison kaupungin fiilistä ja enemmän aktiviteetteja, Lontoon yhdistäminen matkaan on varmasti nappivalinta siihen tarkoitukseen, Oxford lienee taas ideaali rauhalliseen ja luonnonläheisempään lomailuun.

Koska tänne sitten kannattaisi matkustaa? Itsekkäästi meidän kannaltamme katsottuna seura olisi erityisen kaivattua näinä koleina ja arkisina talvikuukausina sekä jälleen ensi syksynä. Ymmärrettävästi moni ei kuitenkaan halua vaihtaa Suomen pakkasia parin plusasteen vesisateisiin, joten suurin osa onkin pitänyt pääsiäistä ja sen jälkeisiä päiviä parhaana ajankohtana.

Olemme antaneet itsemme ymmärtää, että pääsiäisen tienoilla alkaa myös turistisesonki käynnistyä ja kesän kynnyksellä kaupungin valtaa kielikurssilaiset. Juuri muuta emme toistaiseksi tiedäkään tästä paikasta.

Älyllisiä haasteita

Portugalissa englanniksi asioiminen ei ollut aina yksiselitteisen helppoa. Vaikka opinkin selviämään arkipäiväisissä askareissa hyvin yksinkertaisilla portugalinkielisillä fraaseilla, jouduin usein vaihtamaan lennosta kieltä englanniksi. Silloin minulle kehittyi jonkinlainen silmä sille, kuka mahdollisesti osaisi englantia kohtuullisesti. Você fala Inglês? Puhutteko englantia? kuului perussanavarastooni.

Yleensä englantia osasivat ainakin nuoret ja/tai korkeasti koulutetut. Vanhempi väestö oli usein lukenut saksaa tai ranskaa koulussa, joten englanniksi heidän kanssaan ei kannattanut paljoa puhella. Kaupoissa myyjät eivät kovin usein olleet englanninkielentaitoisia, tai ainakin arastelivat puhumista, joten elekieli oli usein parempi ratkaisu.

Syy, miksi kirjoitan tästä blogiin, on se, että minulla on jokseenkin kiusallinen ongelma, josta en ole parissa viikossa päässyt eroon. Skannaan yhä edelleen palveluammateissa olevia ihmisiä sillä silmällä, kuka heistä mahdollisesti osaisi puhua englantia. Kerran ajattelin kysyväni apua eräältä vartijalta kaupassa, mutta arvelin, että hän ei ehkä puhu kieltä. Onneksi tähän asti olen tiedostanut riittävän ajoissa nämä loogis-älylliset puutteeni, enkä ole marssinut asiakaspalveluhenkilön luo pajauttamaan päin kasvoja: Anteeksi, mutta satutteko puhumaan englantia? Ehkä tästäkin pikkuviasta pääsee ajan kanssa eroon.

Perinteitä ja sunnuntaifiilistelyä

Eilen illalla kuulin vihdoinkin ne odottamani satayksi kellonsoittoa, jotka läheisestä Christ Church collegesta soitetaan joka ilta klo 21.05. Sinänsä kyseessä on melko merkityksetön tapahtuma, sillä kirkonkelloja nyt on tavattu soitella ympäri maailman, mutta jollakin tavalla minuun iskee tällaiset kummalliset perinteet.

Tapa juontaa juurensa aikaan, jolloin collegessa opiskeli 101 opiskelijaa. Joka ilta yhdeksältä heidät kutsuttiin yöpuulle ennen collegen porttien sulkemista. Kellonaika taas johtuu siitä, että kello on vanhassa Oxfordin ajassa, hippasen verran Greenwitcin virallista aikaa jäljessä.  Minusta on ihanan arroganttia tältä collegelta pitäytyä edelleen 2000-luvulla omalla aikavyöhykkeellään.

Tänä aamuna eräs ystävämme, joka on myöskin käymässä Oxfordissa, kutsui meidät anglikaanimessuun Christ Churchiin. Paikka oli upea ja kuoro kuulosti kerrassaan mahtavalta. Messun jälkeen menimme kävelylle viereiseen puistoon. Koska päivä oli aurinkoinen, puoli Oxfordia tuntui olevan liikkeellä nautiskelemassa upeasta ulkoilusäästä.

Lounastimme intialaisessa ravintolassa ja kahvittelimme vielä päivän päätteeksi Brasenose collegessa. On viihtymisen kannalta aika oleellista, että oltuamme kaksi viikkoa vieraassa ympäristössä, meillä on kuitenkin jo muutama tuttu, jonka kanssa viettää aikaa, jolloin yksinäisyys ei lyö niin pahasti vasten kasvoja. Täällä on kuitenkin ollut hauska huomata, miten pieni maailma loppujen lopuksi on. Olemme tavanneet täällä kaksi Portugalista tuttua ystäväämme, ja seuraavalle viikolle olemme sopineet treffit lukiossa vaihto-oppilaana olleen australialaisnaisen kanssa.

Henkkarit ja kaasulasku, please!

Asuessamme Portugalissa pankkiasiat oli helppo hoitaa. Euroalueella tilisiirrot ja rahannostot olivat halpoja, elleivät sitten ilmaisia ja mahdolliset pienet kulut maksoi ilolla, kun käytössä oli koko ajan tuttu pankki Suomessa.

Brittein saarilla tilanne onkin muuttunut astetta ongelmallisemmaksi. Vaihtokurssit, tilisiirrot ja rahannosto voivat tulla yllättävän kalliiksi ellei ole tarkkana, ja tarkkuudestakin huolimatta ne yleensä maksavat kourallisen puntia. Niinpä meillä on ollut jo tovin tarkoituksena astella paikalliseen pankkiin ja avata tili.

Olimme jo etukäteen tietoisia siitä, että tilin avaaminen vaatii tukun erilaisia asiakirjoja. Tällä suunnalla asuneet ystävät ovat antaneet vinkkejä ja netistäkin kokemuksia löytyy. Osasimme siis varautua henkilöllisyystodistuksien lisäksi jos jonkinlaisilla leimatuilla ja allekirjoitetuilla asiakirjoilla, jotka todistaisivat hyvät ja kunnialliset oleskeluaikeemme kuningattaren mailla. Mutta kuinkas kävikään. Meiltä puuttui se kaikkein oleellisin todistus, eli kaasulasku. Tai sähkölasku. Tai kunnallisverokirje lähetettynä postitse. Tai ajokortti, jossa lukee osoite. Kierroksemme viimeisessä paikassa olimme virkailijan silmissä varmaan jo niin turhautuneen näköisiä, että hänelle olisi kelvannut jo suomalaisen pankkimme lähettämä tiliotekin paikalliseen osoitteeseemme. Mutta eihän niitä tiliotteita ole enää vuosiin tullut kuin sähköisinä versioina.

Luulimme juuri allekirjoitetun vuokrasopimuksen kelpaavan todisteeksi asumisestamme, mutta ei silläkään ollut painoarvoa. Aikaisemmin lähinnä naureskelin asialle, mutta nyt alan pikku hiljaa uskoa, että väestörekisterin puuttuessa tästä maasta asuminen on todistettava omissa nimissä olevalla kaasulaskulla.

Ymmärrän nyt paremmin niitä Britanniaan muuttaneita suomalaisia nettikeskustelijoita, jotka turhautuneena ovat päättäneet photoshopata osoitteensa tiliotteeseen saadakseen pankkitilin. Mutta me taidamme kuitenkin pysytellä kaidalla tiellä ja hankkia sen pankkitilin ilman väärennettyjä asiakirjoja. Katsotaan sitten kumpi on aikaisemmin kädessä, paluulippu Suomeen vai paikallinen pankkikortti.

Stereotypioita portugalilaisista ja englantilaisista

Edellinen kirjoitukseni käsitteli kulttuurista lokerointia, yleistyksiä ja niiden tarpeellisuutta. Olkoon tämä bloggaus tyyppiesimerkki siis siitä. Pitkä kirjoitus puhdasta yksinkertaistamista, mutta ah, niin tarpeellista välillä.

Asuin kahteen otteeseen Portugalissa. Yhteensä siellä tuli vietettyä aikaa 15 kuukautta. Jotain tulkintoja olen siis siitä maasta ottanut oikeudekseni tehdä. Ja niitä onkin sitten herkullista vertailla puolentoista viikon ensivaikutelmiin Englannista.

SMALL TALK
Englantilainen tykkää puhua säästä. Ehkä muutenkin, mutta erityisesti nyt, kun poikkeusolot ovat vallanneet Brittein saaret. Räntäsade, lumihiutaleet, sohjo ja valkoinen lumivaippa. Maassa, joka ei ole varautunut liian kylmään ja liukkaaseen, tämä ymmärrettävästi liukastaa myös kielenkannat. Ulkona roiskuva räntä oikeuttaa tarjoilijan sekoilemaan tilauksissaan, se mahdollistaa myymälöiden kiinnipitämisen ja sulkee koulut. Koska sää ei mitä ilmeisemmin täällä juuri koskaan suosi, voi rauhassa voivotella säätä. Tai sitten rakentaa lumiukon ehkäisemään tulvia.

Portugalilainen taas tykkää puhua ruoasta. Edellisestä ruokailusta, tulevasta ateriasta, raaka-aineiden ainutlaatuisuudesta, reseptien alkuperästä tai yksinkertaisesti vain ylistää portugalilaista ruokakulttuuria. Josta päästäänkin sujuvasti seuraavaan lokeroon, joka on...

RUOKA
Portugalissa minulla meni aikaa tottua annoksiin, joissa prosessoituja raaka-aineita harvoin näki. Lautaselle mätkähti useimmiten pala eläintä, luineen, nahkoineen ja silmineen. Ravintoloissa esillepano oli niin yksinkertaista, että vuodessa ehti kyllästyä koristeena olleeseen porkkanaraasteeseen ja sen päällä olevaan oliiviin. Mutta ruoka oli tuoretta. Se oli käsittelemätöntä. Se oli puhdasta ja useimmiten lähituottajilta tai paikallisilta kalastajilta hankittua. Se oli terveellistä, ja tietyllä tavalla opin pitämään sen yksinkertaisista mutta selvistä mauista. En oikeastaan koskaan oppinut valmistamaan lihatiskillä myytyjä kynittyjä kokonaisia kanoja tai pupuja, joiden silmät pullottivat vielä päässä, mutta opin arvostamaan Portugalin ruokakulttuuria.

Oxfordin ruokakaupat ovat sen sijaan täynnä valmisruokaa. Hyllyt suorastaan notkuvat  kolmioleipiä, valmisrisottoja, pitsoja ja muita eineksiä. Lounaaksi kauppa ehdottaa kolmioleipää, juomaa ja joko pussillista valmiiksi kuutioituja hedelmänpaloja tai sipsejä. Keskustan pienet kaupat on suunniteltu valmisannoksien noutamiseen ja pikaiseen ruokailuun. Toinen helpoksi tehty vaihtoehto on take away -ruuan hakeminen kivijalkaravintoloista. Täällä joutuu näkemään todella paljon vaivaa, että tuoreita jä käsittelemättömiä raaka-aineita löytää.

Kolmas mielenkiintoinen ero, johon olen kiinnittänyt huomiota on

IHMISTEN ULKONÄKÖ
En tässä yhteydessä tarkoita ihonväriä tai etnistä taustaa, vaan suhtautumista koristautumiseen, joukosta erottumiseen, väreihin, vaatteisiin tai muuhun sellaiseen ulkonäölliseen seikkaan, johon voi itse vaikuttaa. Ei liene yllätys, että Englannissa ylleen voi pukea lähes mitä vain herättämättä suurempaa huomiota. Samoin hiukset voi värjätä, ihon tatuoida ja pärstän lävistää valitsemallaan tyylillä. Oxfordinkin katukuvassa seikkailee sulassa sovussa niin koulupukuun pukeutunut oppilas kuin mikä tahansa yksilöllisemmän pukeutumisratkaisun tehnyt "hippi". Talvipukeutumisessa kuuminta hottia näyttää joukosta erottuvat päähineet, niin monta uniikkia viritelmää kadulla kävelevillä ihmisillä on päässään. Toinen kiinnostava ilmiö on teepaitasillaan ja shortseissa ulkona liikkuvat pyöräilijät ja ulkoilijat. Niitä näkee nolla-asteisessa räntäsateessa paljon.

Portugalissa ilma saa lämmetä pitkälle yli 20 asteeseen ennen kuin paikalliset luopuvat toppatakeistaan ja villapaidoistaan. 26 astetta alkaa olla lukema, jolloin takin saattaa ottaa päältä, mutta rantakeleiksi kutsutaan vasta kolmosella alkavia lukemia. Portugalilaisia hyvin luonnehtiva adjektiivi on konservatiivisuus. Tätä ei tietenkään saa sanoa heille, sillä musta, ruskea ja harmaa ovat loppujen lopuksi ihanan villejä värejä. Portugalilaisten luonnolliseen kauneuteen ei myöskään sovi meikki tai hiustenvärjäys. Erityisesti punaiseksi hiusten värjääminen vaikuttaa aika moukkamaiselta. Vaatteissa sinistä saa käyttää silloin, jos kannattaa FC Portoa, ja punaista, jos on Benfican miehiä tai naisia.

Mielenkiintoista olisi ottaa rinnalle vielä suomalainen kulttuuri, mutta se lienee niin läheinen, että sille on tullut sokeaksi, eikä siitä keksi tällaisia yleistyksiä. Ugh, olen puhunut.

Lokerointia, ennakkoluuloja ja pohdintaa

Muuttaminen uuteen kulttuuriin on jännä juttu. Sitä väkisinkin vertaa kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa tuttuun ja turvalliseen. Toisaalta sitä haluaisi oppia ymmärtämään uutta asuinympäristöä ja sen toimintatapoja, mutta välillä kun väsymys painaa päälle, on helpompaa vain nauraa omituisuuksille ja sortua yleistyksiin ja ennakkoluuloihin.

Mielentilani heijastuu varmasti näihin blogikirjoituksiinkin. Joskus on hienoa analysoida kokemaansa syvällisesti, mutta silloin tällöin sitä tyytyy arvostelemaan kaikkea itselle vierasta. Ehkä se on jonkinlainen defenssi. Arvon kieltämistä kaikesta itselle vieraasta. Lokerointia tuttuun ja turvalliseen, tai outoon ja vieraaseen. Olen itselleni aika armollinen niinä päivinä, kun kaikki ulkopuolinen tuntuu käsittämättömältä kuralta. Yleensä pienen hetken päästä maailma muuttuu taas loputtomaksi valikoimaksi mahdollisuuksia.

Joskus saman ilmiön huomaa facebook-päivityksistäni. On päiviä, jolloin tekee mieli huutaa maailmalle, millaisiin älyttömyyksiin on törmännyt arjessa. Ehkä sillä tavalla kaipaa vertaistukea, joka taputtaisi päähän ja jakaisi tunteen. Useimmiten minulle tulee jälkikäteen tosi hölmö olo täysin ajattelemattomista heitoista. Joskus deletoin kyseiset päivitykset yhtä impulsiivisesti, kuin ne sinne olen kirjoittanutkin.

Kuvapäivitykset ovat kivoja. Ottamani kuvat eivät useimmiten edusta valokuvataiteen huipputulkintoja, mutta ne eivät aina myöskään tarvitse sanoja. Valokuvat aukeavat eri tavoin eri ihmisille.

Loppujen lopuksi palkitsevimpia kokemuksia ulkomailla asumisessa ovat kuitenkin ne hetket, jolloin huomaa, että on ehkäpä ymmärtänyt jonkin toimintamallin, tavan tai kulttuurisen piirteen järjellisyyden juuri kyseisessä ympäristössä, ajassa ja osana historiaa. Sen jälkeen sitä ei enää tarvitse arvottaa joko hyväksi tai huonoksi. Se vain on.

Hullun hatuntekijän seurassa

Tämänhetkinen "kotimme" on pienellä saarella keskellä Isis-jokea (joka alajuoksulla tunnetaan paremmin nimellä Thames). Ylemmässä kuvassa on näkymä ikkunastamme joelle, jonka takana näkyy Christ Churchin puistoa. Vaikka tämänhetkinen harmaus ei sangen inspiroivaa katseltavaa olekaan, liittyy paikkaan mielenkiintoinen historia.

Kaikki blogissa olevat kuvat saa tarvittaessa suuremmiksi klikkaamalla.

150 vuotta sitten, juuri näillä kohdilla, eräs matematiikan professori viihdytti Christ Churchin dekaanin tyttäriä veneessä kertomalla heille satua. Päähenkilöksi kertomukseensa hän oli valinnut Alicen, yhden veneessä olleista tytöistä. Ilmeisesti kaninkoloon tipahtamisesta syntyi melko hyväkin tarina, sillä myöhemmin, Alicen pyynnöstä ja muiden rohkaisemana, seikkailusta Ihmemaassa painettiin kirja.

Nykyään Christ Churchia vastapäätä on pieni kauppa, joka 150 vuotta sitten oli dekaanin tyttärien karkkikauppa. Nyt siinä myydään kaikenlaista Liisa Ihmemaassa -tavaraa. Ostin sieltä itselleni hullun hatuntekijän teekutsumukin. Ehkä tee maistuu siitä paremmalta...

Miksi lumentulo sulkee tuhansia kouluja?

Olen ihmetellyt viime päivinä, miten ihmeessä täällä saadaan suljettua 5000 koulua lumisateen takia, kun monet vanhemmat joutuvat samoista säätiloista huolimatta käymään päivätöissä normaalisti. Ilmeisesti sitä on ihmetellyt niin moni muukin, että BBC listasi verkkosivuilleen sulkemiseen johtavia syitä. Niistä ymmärrettävimpiä ovat riittämätön lämmitys sisätiloissa ja koulukuljetusten toimimattomuus, mutta onko pihan liukkaus riittävä syy? Jos asia kiinnostaa, jutun voi lukea täältä.

Kotianalyysejä

Meidän tämänhetkinen asunto on jännä paikka. Sen seinät ovat täynnä kirjahyllyjä ja kirjojen sekaan on eksynyt myös vuosikymmenien aikana kertyneitä muistiinpanoja. Pienen salapoliisityön ja wikipedian kaivelun jälkeen selvitimme, että asunnon omistaja on eläköitynyt professori, joka jostakin syystä on jättänyt asuntonsa vuokrattavaksi. Ilmeisesti tämä on tapahtunut aika lennosta, sillä hyllyissä makaa myös melko henkilökohtaisia papereita peiteltyinä kankailla.

Vaikka täällä olisi hyvänyön saduiksi hyllymetreittäin antiikin filosofeja, olen valinnut luettavakseni paikallisia sisustuslehtiä. Ajattelin niiden avulla etsiä inspiraatioita tulevan huoneiston kohentamiseksi, mutta ei lehtien mainoksia tai vinkkejä voi ottaa kovin tosissaan. Kuten vaikkapa seuraavat kuvat kylpyhuoneista:

Kylpemisen voin vielä ymmärtää, mutta miten onnistuu suihkuttelu avoimessa ympäristössä kastelematta seiniä, lamppuja ja lattiaa?

Tämä on teille, kyllä te tiedätte...

                  Missing someone isn't about how long it has been since you've seen them or the amount 
                  of time since you've talked. It's about that very moment when you're doing something and 
                  wishing they were right there with you.

Bongasin facebookista tällaisen mietelauseen ja se tiivisti täydellisesti ne fiilikset joita päivittäin päässä pyörii. Vaikka tekemisestä ei ole ollut täällä toistaiseksi puutetta, ympäri kaupunkia juostessa pienistä arjen asioista tulee mieleen Suomeen jääneet ystävät ja perhe.

Asuntonäytöillä olisi ollut ihana kiertää luovien ja kierrätyshenkisten sisustajaystävien kanssa. Iltaisin olisi ollut mukavaa tarjoilla etikkasipsejä niiden ylimmille ystäville. Collegeja ja kirkkoja olisi mielenkiintoista kierrellä kirkkospecialistin kanssa ja pubikierroksellekin minulla olisi mielessä aivan tietty porukka. Thames-joella vinkuvat linnut ovat jääneet mysteereiksi, ja niidenkin bongailuun apu olisi tarpeen.

Olen ollut myös positiivisesti yllättynyt paikallisista ravintoloista. Intialaiset, thaimaalaiset ja italialaiset ruoat ovat olleet täällä aivan järjettömän hyviä, ja hintakin on ollut kohdallaan. Useamman kulinaristiystävän kanssa olisi houkuttelevaa istuskella iltaa hyvän ruoan parissa.

Kevään koittaessa haluan mennä tutustumaan lukuisiin puutarhoihin, jotka aukeavat aivan uudella tavalla luottohortonomini kanssa. Ylpeys- ja ennakkoluulofiiliksiin voitaisiin päästä aivan erityisten henkilöiden kanssa ja erityismaininta pitää antaa niille, joilla on lahja rakentaa kaikista seikkailuista loppuelämän muistoissa pysyviä legendoja.

Kesän koittaessa alkaa punting-kausi. En oikein tiedä miten tuo kääntyy suomeksi, mutta uskaltaakseni mennä jokea pitkin seisten kepillä ohjattavalla matalalaitaisella veneellä, tarvitsen mukaan ehdottomasti astetta seikkailuhenkisempiä tyyppejä.

Sitten tulee tietenkin kourallinen Brittein saarilla asuneita kavereita, joiden avustuksella kaikkea ei ehkä tarvitsisi opetella kantapään kautta. Erityisesti Lontoossa kierrellessä seura olisi poikaa.

Eikä pidä unohtaa ollenkaan niitä hetkiä, jolloin olisi taivaallista vain istahtaa alas, jakaa arkipäivän elämää tai uppoutua syvälliseen analyysiin ympäröivästä yhteiskunnasta.

Väliaikaisia ratkaisuja

Ensiasuntomme vaihtuu toiseen väliaikaisratkaisuun huomenna. Koko omaisuus siirtyy taas seuraavaan paikkaan, keskustan toiselle laidalle, aivan Christ Church collegen kupeeseen. Peukut pystyyn, että uusi asunto olisi jotakuinkin asuttava, sillä siellä pitäisi viihtyä siihen asti, kunnes saamme vakiasunnon. Jos tästä ramppaamisesta jotain hyvää hakee, tuleepa nähtyä Oxfordia eri vinkkeleistä.

Uuden asunnon seuduilla saamme toivottavasti iltaisin kuunnella klo 21.05 soitettavia kelloja, jotka on muinoin säädetty Oxfordin "virallisen" ajan mukaan. Täällä tykätään noista perinteistä välillä naurettavuuksiin asti, mutta toisaalta vuosisataiset perinteet ovat tämän kaupungin suola, ja kivaahan se on, että ympärillä on jotakin pysyvyyttä.

Koska lumisateet eivät onnistuneet lamauttamaan koko maata, pääsimme tänään käymään Lontoossa. Ottaen huomioon, että emme ole koskaan ennen käyneet Lontoossa, ensikokemus jätti aika paljon  hampaankoloon. Uskoisin, että viimainen ja jäätävä Lontoo ei kaikessa harmaudessaan näyttänyt tänään parhaita puoliaan meille, varsinkin, kun suurimman osan ajasta seilasimme metroverkostoa edestakaisin. Emme käytännössä nähneet yhtään nähtävyyttä, joten turistia pitää leikkiä sitten seuraavalla kerralla tehokkaammin. Löysimme kuitenkin tanssikengät ja kyläilimme portugalilaiskommuunissa tapaamassa ystäväämme, joten tärkeimmät asiat tuli hoidettua.

Poikkeusoloa

Lumikaaos ja tulipalopakkaset ovat täällä. Suomalaissilmin katsottuna ulkona on ärsyttävä nuoskakeli ja pari hassua pakkasastetta, mutta rakennuksissa lämmityslaitteet pöhisevät sellaisella höyryllä, että ne syttyvät tuleen ja yhteiskunta pysähtyy. Autoilijoita pyydetään uutisvälineiden kautta välttämään turhaa liikennettä ja ihmisiä kehotetaan pysymään sisätiloissa. Koulut on suljettu, ja äsken Oxfordin keskustassa kävellessäni yhä useampi kauppa oli laittanut lapun luukulle, jotta työntekijät pääsisivät turvallisesti kotiin.

Lännempänä ihmiset hamstraavat jo ruokaa kaupoista, mutta me ajattelimme pärjätä Edamilla ja kuivalla leivänkäppänällä. En tiedä kostautuuko tällainen ylenkatsominen myöhemmin, mutta elämme toivossa, että tämän päivän lumimyrsky ei katko elintarviketoimituksia niin pitkäksi aikaa, että näännymme nälkään.

Meillä oli tarkoitus tehdä huomenna pikavisiitti Lontooseen, mutta mitenkähän käy, jos julkinen liikennekin pysäytetään. Saa nähdä, hautaudummeko kellariasunnossamme lumikinosten alle illan aikana.

Asuntomme, tosin vielä vuokrasopimusta vailla

Kohottakaa malja, nostakaa kahvikuppia, kilistäkää läppärinkulmaa! Luulen, että löysimme asunnon! Varmaksi tämä muuttuu vasta sitten, kun vuokrasopimus kirjoitetaan, mutta toistaiseksi näyttää hyvältä.

No nyt kaikkia varmasti kiinnostaa, millainen tuleva asunto on. Ensin ne syyt, jonka vuoksi siitä kiinnostuimme: Kävelymatkan päässä keskustasta ja miehen työpaikalta, sijainti erinomainen, rauhallinen naapurusto, vuokra budjettiimme sopiva, vuokrasopimus joustava, "englantilainen tunnelma" kohdillaan, kolmas kerros, läpitalon asunnosta maisema puutarhaan ja pihakadulle, erilliset makuuhuone, keittiö, olohuone ja kylpyhuone, joten vieraitakin on mahdollisuus pienessä määrin majoittaa. Ja lisäksi se vapautuu jo helmikuun puolessa välissä, joten kalliiden väliaikaisasuntojen tarve on lyhyt.

Sitten ne astetta jännemmät syyt, joiden vuoksi saatamme ratkaisuamme hieman epäröidä. 1800-1900-lukujen taitteessa rakennettu edwardiaanisen tyylin asunto kuuluu vanhemmalle pariskunnalle, jotka ovat vuokranneet ylintä, eli kolmatta kerrosta jo vuosikymmeniä. Sisäänkäynti taloon jaetaan isäntäperheen kanssa, mutta sitten saakin hipsiä portaita pitkin ylimpään kerrokseen omaan rauhaan. "Englantilainen tunnelma" (luomani termi sietää paremmin hirveitä ja epäkäytännöllisiä ratkaisuja) talossa on kohdillaan, ja käytettävyys on hyvin pitkälle jäänyt päivittämättä 2000-luvulle. Tai todennäköisesti se on jäänyt päivittämättä kokonaan. Yläkerta on siis hyvin kaukana kliinisestä Ikea-kodeista.

Aikaisemmin blogia lukeneet tietävät, että meille tarjottiin kyllä moderneja vastaremontoituja koteja, mutta ne olivat kaukana keskustasta ja hinta oli 1200-1400 puntaa kuukaudessa, mihin olisi lisätty vielä kuluja parisen sataa puntaa päälle. Se olisi mennyt niin paljon budjettimme yli, että olisimme saaneet heittää toiveemme käyttää rahaa mihinkään muuhun. Olen valmis tinkimään asumismukavuudesta pysyäkseni ihmisten ilmoilla, mutta saatan katua vielä tätä päätöstä kylpiessäni tassuammeessa keskellä kokolattiamatolla verhoiltua kylpyhuonetta.

Ensimmäinen tanssitunti

Asuntoahdistus vähän laantui, kun päätimme illalla mennä yliopiston tanssiseuran tutustumisiltaan. Se järjestettiin Christ Churchin tiloissa, joka on siis iso rakennuskokonaisuus, johon kuuluu sekä kirkko että college. Kokoonnuimme salissa, joka oli jonkinlainen yhdistelmä kappelia alttareineen, pääsykokeiden pitopaikkaa pulpetteineen ja seurakuntasalia. Tällä kertaa se toimi myös vakio- ja lattarituntien, sekä zumban ja salsan tanssilattiana.

Tutustumisilta oli samalla alkeiskurssin ensimmäinen kerta, joten meille valssin vaihtoaskeleen opettelu oli vähän yksitoikkoista. Oli kuitenkin kiva treenata kielitaitoa ja katsella millaisia ihmisiä paikalle oli saapunut. Suurin osa oli selvästi opiskelijoita, mutta koska tanssitunnit ovat avoimia kaikille, paikalla oli myös vähän vanhemman näköisiä osallistujia.

Meillä oli jalassa talvikengät, mutta eipä saumatulla kivilattialla olisi kovin paljon paremmin tanssikengilläkään päässyt. Tunnin vetäjä tuli sanomaan, että turhaan olemme alkeiskurssilla, kun voisimme saman tien siirtyä hopea-, kulta- tai kilparyhmään. Emme ole vielä katsoneet missä kyseiset tunnit pidetään, mutta ehkäpä sieltä löytyisi meillekin hyvä ryhmä. Tuosta kilparyhmästä en tiedä, mutta olisihan se hienoa päästä lyömään Cambridge vuotuisissa tanssikisoissa, hehe.

Pientä turhautumista ilmassa

Kuluneet päivät ovat olleet aikamoista asuntorumbaa, ja välillä minun olisi tehnyt jo mieli heittää hanskat tiskiin, ostaa paluulento ja luovuttaa. Olemme käyneet parissa vastaremontoidussa kohteessa, jotka olisivat ominaisuuksiltaan olleet täydellisiä, mutta sijainniltaan eivät. Olen puolileikilläni todennut, että minusta jokaisen Oxfordiin muuttajan pitäisi päästä asumaan keskustaan harrypottermaisiin linnoihin ja vähintään 500 vuotta vanhoihin rakennuksiin. Silloin kestäisin ilomielin pienet puutteet asunnoissa ja koleuden, sillä tunnelma korvaisi ne mennen tullen.

Nyt vapaana olevat asunnot ovat kuitenkin usean mailin päässä keskustasta. Mietin itsekseni kuinka yksinäistä näissä lähiöissä olisi. Eilen kävimme katsomassa isoa asunnoiksi kunnostettua entistä mielisairaalakompleksia, joka ympäristöineen olisi ollut todella upea paikka asua, jos etäisyys keskustasta olisi ollut toinen. Niin kauan kuin minä olen täällä "vain puolisona", vailla mitään tähdellistä tekemistä, haluan ehdottomasti olla ihmisten ilmoilla lähellä mahdollisuuksia. Jos lähiöelämää kaipaan, voisin ihan hyvin palata Helsinkiin.

Oxford on ihanan pieni kaupunki ja koko keskusta on helposti jalan kuljettavissa. En haluaisi luopua hämäristä mukulakivikaduista, kirkonkellojen äänistä ja siitä tunnelmasta, joka illan pimetessä kaupungin keskiaikaisille kaduille laskeutuu. Keskustasta kulkee bussiyhteys Lontooseen jopa kymmenen minuutin välein, joten tarvittaessa sieltä pääsisi kätevästi pikavisiitille suurempaan kaupunkiin.

Small talkia

Minulla on vielä vähän petraamista monen muun asian ohessa tuossa small talkin hallitsemisessa. Paikalliset käyttävät mitä kummallisempia sanontoja, joiden edessä jään sanattomaksi. Tällaista ongelmaa ei ollut Portugalissa asuessa, kun kaikki tasapäisesti puhuivat yhtä sekavaa englantia. Nyt huomaan, että minulta puuttuu vallan sellainen kulttuurisidonnainen taito valita tilanteisiin sopivat sanat.

Mutta otetaan nyt esimerkiksi turistikeskuksen myyjä, joka karttoja selatessani tokaisi: "Can I help you, or are you happy?" Mitä tuohon nyt voi vastata. Yes. No. Yes and yes. Please. Vai otetaanko suomalaisittain ihan vain "Yes you can help me though I feel myself quite happy, or can I recieve some help instead I'm happy, or do I have to be unhappy to be helped".

Hämmentäviin huudahduksiin kuuluu myös koiranulkoiluttajan, polkupyöräilijän ja kioskinmyyjän sanomana "Cheers, my love!" Se on jotenkin niin iholle tulevan tuttavallinen tokaisu, etten ole keksinyt siihen mitään lemmakasta vastausta.

Harjoitellen edetään...

Trinity college ja englantilainen aamiainen

Jäin tänään ensimmäisen kerran yksin pyörimään kaupungille, kun mies meni tutustumaan kollegoihinsa yliopistolla. Vielä kun energiaa ja kiinnostusta riittää turistipäivityksiin, laitan teillekin pari kuvaa. Päivä oli aurinkoinen, mutta pikkupakkanen puri poskia. Aloitin päivän englantilaisella aamiaisella, joka oli yllättävän maistuva ja sen energioilla jaksoikin kierrellä pitkälle iltapäivään.

Päätin maksaa pienen pääsymaksun ja käydä kiertelemässä Trinity collegen mailla ja mannuilla. Colleget ovat perinteisesti olleet eräänlaisia opiskeluyhteisöjä, joissa on asuttu, sosialisoitu, urheiltu, aterioitu, opiskeltu ja harjoitettu hengellisiä aktiviteetteja. Niitä taitaa olla viitisenkymmentä täällä, mutta vain osa niistä on vuosisatoja vanhoja ja todella näyttäviä. Vanhimmat ovat kerryttäneet jo aikamoisen omaisuuden ja käytännössä ne muodostavat Oxfordin keskustan. Joihinkin niistä pääsee tutustumaan pääsymaksua vastaan.

Yksi Trinity collegen sisäpihoista

Collegen kappeli

Tämä viimeinen on ehdoton lempparini, dining hall, paikallinen unicafe.

Uusi puhelinnumero

Etsimme asuntoa, mutta sitä helpottaaksemme tarvitsemme paikallisen puhelinliittymän. Puhelinliittymää ei taas saa ilman, että on pankkitili paikallisessa pankissa. Pankkitiliä taas ei saa, ellei ole vakinaista asuntoa ja vaikkapa kaasulaskua todisteeksi osoitteesta. Piiri pieni pyörii.

Teimme siis kompromissin ja hankimme prepaid-liittymät. Nyt meillä on uudet puhelinnumerot, joista tavoittaa, kun Suomi-numero on jäähyllä. Jatkamme muiden puuttuvien elementtien metsästämistä.

Potter & Bond

Olin tänään niin kauniissa paikassa, että olisi tehnyt mieli itkeä siitä satumaisesta näystä, joka avautui aivan Oxfordin keskustassa. Eräs täällä talven viettävä tutkijatuttavamme kutsui meidät iltateelle luokseen New Collegen asuntolaan. Nimestään huolimatta New College on vanhimpia yliopistorakennuksia täällä, ja se edustaa juuri sitä stereotyyppistä kuvaa, joka Oxfordin arkkitehtuurista minulla on, mutta joka on piilossa katseilta muurien sisäpuolella.

Saapuessamme collegeen oli jo pimeä, mutta ilokseni panin merkille, että täällä ei ole valosaastetta, joka peittäisi tähtitaivaan. Kiertelimme korttelin kokoisen linnaa muistuttavan rakennuksen sisäpihoilla ja jostakin lankeava himmeä valo sai rakennukset näyttämään todella salaperäisiltä. Pihalla oli aivan hiljaista ja olisin voinut tuijottaa tähtitaivasta vasten näkyviä varjoisia torneja, vanhan luostarin käytäviä ja ympäristöä loputtomasti.

Täällä Harry Potteriakin kuvattiin ja James Bondkin on tainnut täällä jotain tehdä. En yhtään ihmettele, että puitteet ovat inspiroineet elokuvan tekijöitä. Tämän oxfordmaisemmaksi ei paikka voi enää mennä. Terveisiä vaan kotopuoleen ystäville, joiden kanssa aloitettiin James Bond -toiviomatkat jo Portugalissa. Täällä olisi hyvä jatkaa teemaa...

Ja siitä asunnosta ei mitään vikaa puuttunut

Aloitin facebookin puolelle kasaamaan valokuva-albumia päivän tähtihetkistä. Tänään sinne päätyi kuva meidän ensimmäiseltä asuntonäytöltä. Tähtihetkien määritelmä vaihtelee päivästä toiseen, mutta tänään sen aiheuttaja oli hymyn suupieliin tuova epätoivo asuntonäytöllä.

Asunto sijaitsi syrjäisellä kadulla puolen tunnin kävelymatkan päässä meidän väliaikaiselta viikkoasunnoltamme. Talsimme sinne pimeässä ja sateisessa illassa, reidet vedensekaisesta viimasta kohmeessa. Tunnelma muistutti Suomen marraskuuta. Oranssinhehkuiset katuvalot heijastuivat kosteasta asfaltista ja autojen tuulilaseista. Katuja ylitellessä nypimme vuoronperään toisiamme hihoista ja varoitimme toisiamme kävelemästä väärästä suunnasta tulevien autojen alle.

Perillä meitä odotti jokseenkin parhaat päivänsä nähnyt talo. Loikimme pihalla kasvavia rikkakasveja väistellen talon ovelle. Lahonnut pihaportti hakkasi aavemaisesti tuulessa. Sisään astuessamme kasvoja vasten iski tuttu lämmin kosteus, jossa tuoksui tasapainoinen yhdistelmä pesuainetta ja ummehtunutta hometta. Jo kynnyksellä päätös oli tehty. Tätä emme ota.

Ajattelimme kuitenkin laajentaa maailmankuvaa kiertelemällä asunnossa fiilistelemässä. Kuvittelimme, miltä tuntuisi herätä 11 kuukautta joka aamu tässä talossa ja tällä kadulla. Koska mitään vikaa ei asunnosta puuttunut, asuminen taitaa jäädä tuohon kuvitteluun.

Mutta kolme kalliimpaa ja houkuttelevampaa asuntonäyttöä on jo sovittu! Luottavaisin mielin suuntaamme niihin!

Asunnonhaku vähän yskii

Tänään ollaan oltu jännän äärellä. Aamun räntäsateessa lähdimme käymään läpi kadunvarren asunnonvälitysfirmoja ihan vain kuullaksemme loputtoman litanian eioota. Tietenkin haaveenamme on kalustettu, hyväkuntoinen ja edullinen asunto lähellä keskustaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun sanomme, että asunnon tarve alkaisi tämän viikon sunnuntaina, myötämielinen osaaotto näkyy virkailijan silmistä. Tammikuu on näiden etsintään kuulemma aika epätoivoinen kuukausi. Opiskelijat ovat vallanneet edellämainituin kriteerein tarjotut asunnot, ja ne alkavat vapautua jälleen pääsiäisen jälkeen.

Tämän päivän aikana alistuimme siirtymään b-suunnitelmaan. Asunnon etsintää pitää laajentaa keskustan ulkopuolelle. Lupasimme jopa harkita kalustamattomia asuntoja ja ostaa lattialle patjat. Muuten tällainen reissuromantiikka ei haittaisi, ellei tällaisistakin asunnoista joutuisi pulittamaan yli tuhatta puntaa. Tuntuu turhauttavalta maksaa järjettömiä hintoja siitä, että ei käytännössä saa kuin pahan mielen ja pitkän välimatkan kaikkialle. Mutta elämme toivossa. (Ja nyt huolestuneille läheisille tiedoksi, että koti kyllä löytyy aina. Kriteereistä saattaa tosin joutua joustamaan. Sillan alle ei jouduta.)

Hintataso täällä on siis melko korkea. Tällä hetkellä vapaina on 1200-1300 punnan asuntoja, joiden lisäksi maksetaan kunnallisveroa 50-200 puntaa kuukaudessa, sekä sähköt, kaasut ja vedet päälle. Euroiksi muutettuna hinta siis pyörii alle kahdessa tuhannessa kuukaudessa. Kyllähän minua asuntotilanteesta varoitettiin ennen lähtöä, mutta kyllä todellisuuden tajuaminen rintapieltä silti vähän kouraisee. Varsinkin kun ennen lähtöä vannoin, etten enää koskaan muuta ulkomaille, jos yli kolmekymppisenä joudun jakamaan homeisen huushollin kämppisten kanssa.

Lähipäiville meillä on kuitenkin neljä asuntonäyttöä sovittuna. Tänään aloitamme ensimmäisestä, jonka ehdimme ristiä jo "hometaloksi". Syynä oli se, että se on vasta maalattu, ja pyytämättä vuokranvälittäjä laski hintaa sadalla punnalla. Nyt kuukausihinta olisi 750. Lähdemme tuonne sateeseen tsekkaamaan millainen se on. Pitäkää peukkuja!

Ensimmäisen päivän tunnelmia

Ajattelin kirjoittaa jotakin hauskaa ja oivaltavaa tänne blogiin ensimmäisestä päivästäni Englannissa, mutta sormeni ovat kohmeessa ja aivoni jäässä. Väsymys ei edesauttane myöskään asiaa.

Huomenna pitäisi alkaa metsästää asuntoa ja kännykkäliittymää. Tänään kävimme vähän haistelemassa sunnuntaisen Oxfordin meininkiä. Lähikadun varressa oli monta vuokranvälitysfirmaa, jotka käynemme huomenna läpi. Wikipedian mukaan neljäsosa tämän kaupungin väestä on yliopistoväkeä, joista iso osa vielä ulkkareita, joten tarjontaa asunnoista luulisi riittävän. Ehkä vasta sitten kun vakituinen koti on löytynyt, mieli alkaa paremmin sopeutua ajatukseen, että täällä asutaan seuraavat 11 kuukautta.

Lämpötila on pyörinyt nollan molemmin puolin. Huomiseksi on luvattu sateita, jotka tulevat joko vetenä tai lumena. Onneksi tänään pilkisteli aurinko, sen kirkkaus teki suomalaissilmille hyvää. Kävimme pyörähtämässä keskustassa, joka on kävelymatkan päässä. Kaduilla oli elämää sunnuntainakin, kahvilat olivat auki ja muutamat kaupatkin. Ensisilmäyksellä Oxford näytti ihan hallittavissa olevalta sopivan pieneltä paikalta. Kauniita historiaa huokuvia vanhoja rakennuksia oli paljon, kuten sellaisiakin, joiden käyttö- ja asumiskelpoisuudesta en uskaltaisi mennä takuuseen. Usein nämä kuvaukset tosin sopivat samaan kohteeseen. Hytisimme viimassa toppatakit ja pitkät kalsarit yllämme samalla kun opiskelijanuorukaiset viilettivät collegepaidoissa ja shortseissa ohi.

Meidän viikkoasunto on mukava pieni kellariyksiö. Se on laitettu moderniksi ja meillä on seinässä pieni lämmitinkin. Odottamaani kokolattiamattoa ja kylpyammetta ei siis vielä tässä asunnossa ollut. Sisällä ei ole niin jäätävää kuin odotin, mutta silti kylmää ajatus suihkuun menemisestä.

Näissä tunnelmissa on aika painua pehkuihin ja katsoa mitä seuraava viikko tuo tullessaan.

Helsinki-Oxford

Matka Oxfordiin sujui yllättävän nopeasti! Lento lähti aamulla kahdeksalta ja oli perillä Heathrown lentokentällä jo yhdeksältä, ajat paikallisina aikoina tietenkin. British Airways oli hintansa väärti ja erityisesti pidimme siitä, ettei käsimatkatavaroista nillitetty. Toimme loppujen lopuksi mukanamme kolme isoa matkalaukkua, kaksi pienempää ja vielä läppärikassit lisäksi. .


Lento sujui hyvin, lukuunottamatta takana istunutta kaiken kokenutta ja kaiken tietävää eläkeläistä, joka keskeytyksettä iski tarinaa vieressään istuneelle pariskunnalle. (Tämän perusteella luulen tietäväni millainen ihmistyyppi Aku Hirviniemeä on inspiroinut Samppa Linna -hahmossa.)

Heathrowin lentokentältä pääsi kävelemään opasteita seuraten bussiasemalle, josta 20 minuutin välein lähtee busseja suoraan Oxfordiin. Tunnin matka lentokentältä perille sujui moottoritietä pitkin sukkelasti, mutta tylsästi. Vihertävä maaseutu, lehdettömät puut ja sadat lampaat vilistivät silmäkulmassa ja minä yritin vain opetella käyttämään puhelimen navigaattoria.

Tunteja laskien

Kolmenkymmenen tunnin päästä lentokoneen pitäisi olla ilmassa ja meidän tavaroinemme siellä sisässä. Moni ystävä on viime päivien aikana lähettänyt viestejä ja kysynyt mikä fiilis ja jännittääkö.  Päällimmäinen tunne on kuitenkin väsymys ja totaalinen nuutumus. Tänään haimme Itäkeskuksesta vielä viimeisiä puuttuvia asioita ja väsymys painoi niin, että lähdimme sieltä loppujen lopuksi neljä Riisifruttia ja kuusi Sisu-askia mukanamme. Silmät päässä seisoen ja zombiemaisessa koomassa palasimme kotiin toteamaan, että tämä paikka pitäisi siivota. En edes muista mitä Itiksestä piti alun perin hakea, mutta ilmeisesti ilman sitäkin elämä jatkuu.

Mutta että jännittääkö? En todellakaan tiedä. Kaikki viimeviikkoiset energiat ovat menneet muuttovalmisteluihin ja tämän viikonlopun sunnuntaihin tähdäten. Kun ei tiedä mihin on menossa, ei sitä kai osaa jännittääkään, ainakaan tiedostetusti.

Pakkaaminen etenee

Viime päivät on mennyt pakatessa, lajitellessa ja siivotessa. Samanaikaisesti valmistelemme asuntoamme vuokrauskuntoon ja hoidamme muuttoilmoituksia ja paperihommia. Suuret kokonaisuudet ovat jo paikoillaan, nyt pitäisi enää löytää paikka loputtomalle pikkusälälle, jota joka nurkassa tulee vastaan.

Erittäin ilahduttavaa oli huomata, että British Airwaysin käsimatkatavarapolitiikka on sangen höveliä ja matkustamoon saa ottaa 23 kilon edestä käsimatkatavaraa. Tämän luettuamme repesi ratto makuuhuoneessa ja vaatteita alkoi lentelemään matkalaukkuihin estoitta.

Oxfordin asunnosta meillä ei ole mitään uutta kerrottavaa, emmehän asian eteen ole edes tehneet mitään. Paikalliselta yhteyshenkilöltä kuulimme sen, että sää on ollut sateista ja kadut tulvivat. Meidän väliaikainen viikkoasuntomme on jonkun rakennuksen kellarissa, joten saattaa olla integroitu kylpyamme ja vesisänky tällä menolla odotettavissa.

Asunnonmetsästystä

Facebook-kaverini ovatkin kuulleet jo meidän asunnonmetsästyskuvioista. Mutta teille muille voin sen tiivistää vielä täällä blogissa. Aloitin asuntoilmoitusten selailun jo lokakuussa. Se oli aivan liian aikaista, eikä se tuottanut muuta hedelmää kuin hyvän yleiskuvan kalustetuista asunnoista ja niiden hinnoittelusta. Tiivistäen voin sanoa, että asuminen on hirveän kallista ja asunnot ovat lähes järjestäin ihan hirvittävän luukun näköisiä.

Toisaalta 14 kuukautta Portugalissa on opettanut suhtautumaan asumiseen uudella tavalla. Uskon olevani henkisesti valmis lähes kaikkeen, mitä eurooppalainen talorakentaminen tarjoaa. Muutamaa asiaa toivon, puhdasta asuntoa ja sitä, ettei siellä olisi tuholaishyönteisiä tai loisia. Kylmyys, pesutilojen ankeus ja home ovat asioita, jotka olen hyväksynyt jo etukäteen.

Pari viikkoa sitten tein uuden asunnonmetsästyskierroksen. Tällä kertaa siirryin välitysfirmojen palveluista yksityisten vuokranantajien sivuille. Kovin paljoa paremmalla onnella emme tälläkään kertaa liikkuneet. Klassikoksi muodostui vuokranantaja, joka lupasi halvalla kuun taivaalta. Parin viikon takainen facebook-päivitys kertoo kaiken oleellisen tästä asuntotarjouksesta:

"Vai miltä kuulostaisi vuokranantaja, jonka perhe kuoli traagisesti ja joka sittemmin lähti filippiiniläiselle öljynporauslautalle velipuolensa luokse. Rehellinen, kiltti ja vielä uskovainenkin oli. Vuokraa markkinahintoja alhaisemmalla, jos vain voi luottaa, että pidämme vanhempien perintöhuonekaluista hyvää huolta. Asuntoa ei nyt voi tietenkään etukäteen nähdä, mutta vuokrasopimuksen voisi tehdä online, kun kaikki asiakirjat nyt sattuvat olemaan vuokraisännän mukana Filippiineillä. Ja jos maksaa kahden kuukauden vuokran etukäteen, saa kuukauden ilmaiseksi."

Näiden vaiheiden jälkeen olemme siis edelleenkin siinä tilanteessa, että meillä ei ole asuntoa odottamassa. Paitsi se viikoksi hankittu hätämajoitus, jonka vuokrasimme samaan hintaan mitä Helsingissä maksamme kaksiostamme kuukaudessa. Onneksi se näyttää kivalta. Kuvia ensikodistamme löydät täältä. Peukut pystyyn, että löydämme asunnon tuon viikon aikana.

Kohti matkalaukkuelämää

Meillä on yhdeksän päivää aikaa pakata elämämme tavarat British Airwaysin matkatavarastandardin mukaiseksi. Se tarkoittaa henkilöä kohden 23 kiloa ruumaan ja 8 kiloa käsimatkatavaroihin. Tosin tällä kertaa ajattelimme vähän pröystäillä ja ottaa yhden ylimääräisen matkalaukun mukaan. Joka tapauksessa pakkaamisesta tulee valintojen maailma ja kaikkein välttämättömimmistä pitää karsia vielä kolmasosa pois.

Meistä kumpikaan ei ole koskaan käynyt Brittein saarilla. Mielikuvat ovat sitten sitäkin vahvemmat. Uskomme kuitenkin, että paikan päältä löytyy kauppoja, ja mitään vaille emme jää. Tosin jos aion jatkaa graduani perillä valmiiksi, olisi suotavaa muistaa ottaa mukaan ainakin tutkimusaineisto ja läppäri.

Suunnitelmissa olisi asua Oxfordissa seuraavaan jouluun saakka, paluupäivämäärää ei ole vielä lyöty lukkoon. Syy lähtöön on mieheni työkuvioissa. Minä päätin lähteä mukaan. Moni on kysynyt, mitä aion siellä tehdä. Tällä hetkellä minulla ei ole harmainta aavistustakaan. Mutta edelliset reissut ovat opettaneet sen, että elämä voi tuoda eteen aivan mitä vain. Koskaan ei tiedä, millainen ovi aukeaa ja kenet tapaa. Itsensä voi löytää tilanteista, joita ei olisi koskaan uskonut osuvan omalle kohdalle. Toisaalta tulee varmasti olemaan monia sellaisia päiviä, jolloin mikään ovi ei aukea, eikä ketään ihmistä tapaa. Niinä, kuten kaikkina muinakin päivinä voitte kuitenkin olla varmoja siitä, että kaipaan lähimpien ystävieni ja perheenjäsenteni seuraa ja yhteydenottoja.

Toisaalta tällainen elämän suunnitelmattomuus ja ajelehtiminen tuntuu stressaavalta. Kuinka ihanaa olisikaan vakiintua aloilleen, maksaa asuntovelkaa pois ja käydä töissä vuodesta toiseen siinä samassa tutussa työpaikassa samojen työkavereiden kanssa. Välillä uuteen heittäytymiseen väsyy ja kyynistyy. Toisaalta olen koittanut asennoitua niin, että tällainen elämä minulle on annettu ja yritän elää sen parhaalla mahdollisella tavalla.

Tervetuloa lukemaan Ruislastua!

Muutama ystävä on jo kysellyt, aionko kirjoittaa blogia Englannista. Mietteissä blogin perustaminen on ollut jo viime syksystä lähtien, mutta monesta syystä johtuen en tuumasta ole toimeen tarttunut. Yksi syy, joka suinkaan ei ole vähäisin, on ollut nimen keksimisen vaikeus blogille. Toinen syy on ollut ilmassa leijaileva yleinen kyynisyys kolmatta ulkomaille muuttoa valmistellessa. Tästä jälkimmäisestä tulen varmasti kirjoittamaan vielä monasti, mutta ennen kuin blogisuoneni alkaa suoltaa juttuja, lienee syytä mainita pari sanaa tämän blogin nimestä ja ideasta.

Ruislastu-nimi syntyi eräänä perjantain vastaisena yönä hieman ennen kello kahta. Pujottelin Helsingin kodissa muuttolaatikoiden ja pyykkivuorten välissä ja yhtäkkiä silmiini osui keravalaiskavereiden matkaevääksi antama paketti Ruislastuja. Siinä se sitten oli. Itsekritiikki ja luomisen tuska antoivat molemmat periksi. Pohdin hetken mahdollisia yltiönationalistisia assosiaatioita, joita ruisleivän mainitseminen ulkomaille muuton yhteydessä voisi herättää, mutta yön pikkutunneilla annoin asian olla. Tuomitkaa blogi mieluummin tekstien kuin nimen perusteella. Mielestäni Ruislastu voittaa kuitenkin niukasti Härkäkahlaamon, joka olisi suora käännös Oxfordille, ja jonka hylkäsin kerta toisensa jälkeen liian masentavana. 

Blogin kirjoittamisen aloittamista viivytti myös pohdinta siitä, kenelle tätä oikeastaan kirjoitan. Pitäisikö tästä tulla matkailublogi, päiväkirja vai avoin kirje sukulaisille ja kavereille? Kaikkien oppikirjan sääntöjen mukaisesti blogi pitäisi räätälöidä lukijakunnalle, mutta koska ammatti-identiteetistäni johtuen oppikirjojakin tekee mieli kritisoida, olkoon tämä blogi ennalta-arvaamaton matka myös lukijoille. Minulla ei itselläni ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä elämäni tuo, joten tervetuloa siivelle seuraamaan kun (ruis)lastut lentelevät.